Siirry pääsisältöön

Paul Auster: Oraakkeliyö (100.postaus)

Paul Auster: Oraakkeliyö
Tammi 2006 (2003), Keltainen kirjasto
Suom. Erkki Jukarainen
264 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ooh! Onpa monta tasoa.
"Olin sekä mukana kaikessa ympärilläni tapahtuvassa että siitä erillään: ajelehdin kuvitelmissani vapaasti ja näin, että istuin Brooklynissa työpöytäni ääressä ja kirjoitin tästä paikasta siniseen muistikirjaan, vaikka istuin Manhattanilla kaksikerroksisen huoneiston yläkerrassa vankasti omassa ruumiissani ja kuuntelin mitä John ja Grace puhuivat ja lisäsin silloin tällöin sekaan muutamia omia käsityksiäni.Ei ole mitenkään tavatonta, että ihminen on niin omien ajatustensa vallassa että vaikuttaa poissaolevalta - mutta olennaista tässä on se, että  minä en ollut poissa. Olin läsnä, täysin mukana kaikesssa mikä tapahtui, enkä silti ollut - koska huoneisto oli lakannut olemasta autenttinen. Siitä oli tullut kuvitteellinen paikka pääni sisällä, ja minä olin siellä myös. Kummassakin paikassa yhtä aikaa. Huoneistossa ja tarinassa. Tarinan huoneistossa, josta kirjoitin yhä mielessäni."
Oraakkeliyö on kuva. Loppumaton kuva. Tiedättehän, sellainen, jossa vaikkapa joku lukee kirjaa, jonka kannessa joku lukee kirjaa, jonka kannessa joku lukee kirjaa. Romaani tarinoista, tarinoiden voimasta, menneestä ja tulevasta.

100: Huh, tässä sitä ollaan - sata postausta! Tällaista aktiivisuutta en osannut itseltäni tammikuussa odottaa.

Ensivaikutelma: Aivan ensihetkillä ajattelin, että olen löytänyt hyvän kirjan. Austerin kieltä on helppo lukea - siinäkin yhtymäkohta viimeaikoina lukemiini amerikkalaisiin. Pintatasolta helppoa, sisemmältä syvää ja tulkinnanvaraista. Lukemisen aikana ensivaikutelmani ehti kuitenkin muuttua moneen kertaa. Jo muutaman sivun jälkeen kävin epäluuloiseksi: ai tämä kertookin kirjoittamisvaikeuksissa olevasta kirjoittajasta, joka alkaakin kirjoittaa tarinaa. Oraakkeliyö sisältää monta kliseiseltäkin tuntuvaa seikkaa, joita yleensä lukiessani inhoan. En pidä kirjailijaelämän kuvauksista. En rakasta laajoja sisäkkäiskertomuksia. En pidä postmodernista tarinan hajoamisesta (vaikka Neuromaanin kummallisessa maailmassa onkin hauska seikkailla ja eksyä). Kaipaan romaanilta syvyyttä ja mahdollisuuksia useisiin tulkintoihin, mutta tarinan ja henkilöiden olemassaolon kyseenalaistaminen on minulle usein liikaa.

Mikä on totta? Niin, mikä Austerin romaanissa on totta, mikä tarinaa? Auster vetää lukijan melkoiseen alaviite- ja sisäkkäistarinavyyhteen. Lähtökohtana on kertoja-kirjailija Sidneyn oma henkilökohtainen tarina, se, miten sairaalajakso on ravistellut häntä ja miten hän toisaalta on pääsemässä eroon kirjoitusjumistaan. Toinen lähtökohta on Sidneyn kirjoittama tarina, jonka päähenkilö on hänen vastakohtansa ja silti jotenkin sama. Oraakkeliyötä lukiessa pohtii, kumpi heijastelee kumpaa, onko tarina heijastusta kirjoittajan kokemuksista vai kirjoittaja heijastusta siitä, mitä hänen romaanissaan myöhemmin tapahtuu. Kuka on kuka, mitä ennustetaan? Ennakoiko minäkertojan romaani kertojan tulevaa elämää? Alaviitteet haastavat perinteisen lineaarisen lukutavan, johdattavat lukijan eri poluille. Omat hienot sävynsä Oraakkeliyöhön tuovat kertojan tutuille sattuneet tarinat, jotka heijastelevat menneen, toden ja tulevan teemoja. On mies, joka palaa 3D-kuvankatselulaitteella takaisin menneeseen, jo kuolleiden läheisten pariin, on Sidneyn vaimo, jonka uni on omanlaisensa versio Sidneyn kirjoittamasta tarinasta.

Sanan voima: Auster pohtii romaanissaan sanan voimaa. Mitä sanoilla voi saada aikaiseksi? Voidaanko tuleva ennustaa, voiko keksitty tarina tuottaa tulevaisuuden? Mikä on menneen suhde tulevaan? Oraakkeliyö oli minulle niin monitasoinen kirja, että haluaisin lukea sen uudestaan. Se jättää miettimään ja tulkitsemaan merkityksiä (mikä on ehkä parasta, minkä romaani voi saada aikaan). Romaanin loppuun tiivistyy vielä jännitys, mutta on myönnettävä, että lopullinen ratkaisu on kehno. Sekin on sanottava, että vaikka tällä kertaa nautinkin kirjailijateemasta, sanojen ja kirjoittamisen vallasta, romaani saa nimensä vähän liian helpolla. Kyse on kirjasta, jota Sidneyn kirjoittama Nick lukee, ja vaikka lukija voikin pohtia, miten Austerin kirjoittama romaani suhteutuu noihin sisäkkäistarinoihin, nimivalinta tuntuu siltikin kömpelöltä. Romaanin muita ansiota se ei tietenkään vie pois.

Oraakkeliyöstä ovat kirjoittaneet muutkin. Satu huomauttaa ihan aiheesta, että kertojan nykytilannetta olisi pitänyt avata. Anssille Oraakkeliyö oli leikki, joka muistutti siitä, että joskus ensimmäisen tason kertomus otetaan liian vakavissaan. Nannan tekstin luettuani huomasin ensimmäistä kertaa, että kirjaa ei tosiaan ole jaettu lukuihin. Yleensä se häiritsee minua, mutta nyt en tullut ajatelleeksikaan. Tuulia piti kirjaa metkukkaana ja jakaa kokemukseni siitä, että aina monimutkaisesta kirjasta ei menekään sekaisin.

Kommentit

  1. Onnea sadannesta postaukseseta. Mielenkiintoisia kysymyksiä kirja on sinussa herättänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! Kyllä, tämä kirja herätti paljon kysymyksiä, hyvällä tavalla.

      Poista

Lähetä kommentti