maanantai 31. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa luetut

Niin vain alkaa kesä kääntää suuntaansa - iltaisin on jo hämmentävän pimeää. Tuntuu kummalta, että kesä on noin vain hujahtanut ohitse, eihän lämpimiä päiviäkään ehtinyt olla kuin kourallinen. 

Tässä kuussa olen lueskellut paljon mutta lopettanut vain osan kirjoista; olen lukenut kaikenlaista pientä, lyhyttä, turvallista ja piristävää. Olen tutustunut moneen lapsuudensuosikkikirjaani, mutta toisaalta myös osallistunut naistenviikkoon. 

Heinäkuussa olen lukenut seuraavat teokset: 

Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (vahva lukusuositus!)
Kontula: Luokkalaki (tämäkin tärkeää asiaa, lukekaa!)
Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies
Tiina Molander: Yyhoo
Mäkelä, Puustinen & Ruoho: Sukupuolishow (kattava perusteos feministiseen mediatutkimukseen)
Pöyliö: Ihmisen veri (taas yksi humoristinen vanhuskuvaus)
Alcott: Pikku naisia (paluu lapsuuteen)
Karjalainen: Uppo-Nalle (sympaattista lohtulukemista)
Virtanen: Seljan tytöt (paluu nuoruuteen)
Janosch: Pieni Panama-kirja 
Aira Savisaari: Hemppa (lapsuuden rakas kirja, suosittelen pienokaisille!)
Kuratomi & Kakimoto: Otso-herran pato (jälleen kurkistus lapsuuteen)
Sarah Andersen: Big mushy happy lump (hihitystä)

Ihania lukukokemuksia on luvassa lisää. Kesken on niin Kytömäen Kivitasku, josta uhkaa tulla minulle tärkeä kirja, kuin Havasteen Lumen armo, joka päättää Vihat-sarjan. Syksymmälläkin on ilmestymässä niin monta kiinnostavan kuuloista kirjaa, etten oikein tiedä, miten päin olla, kun luettavaa taas kertyy niin paljon.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?

”Sitten isä työntää pippelinsä…”
”Joo”, Leopold sanoi, ”ihan niin kuin meidän isä. Hän työntää sen äidin tupsukkaan…”

”Sen oikea nimi on vagina”, opettaja huomautti. ”…ja ruiskuttaa siemenensä sitten äidin sisään.”

Kuten aiemmassa postauksessani kerroinkin, rakastin lapsena Janoschinen kertomuksia. Joskus mukaan oli sattunut teos Äiti, mistä lapset tulevat, jossa kirjailija kertoo varsin suorin sanankääntein ja vielä rehellisemmin kuvin, miten lapsia tehdään. 

En varsinaisesti ihmettele, että äitini häkeltyi, kun omatoiminen 4-vuotias lainaaja oli löytänyt lastenosastolta seksikirjan, lainannut sen, lukenut ja tullut kysymään, onko kirjassa kerrottu totta. Janosch kuvaa seksuaalista kanssakäymistä ensin hiirien, sitten kirsikoiden ja lopuksi ihmisten kautta. Tässä kirjassa ei olla peiton alla, vaan kaikki on näkyvissä!

Tarinan kehyskertomus on jokseenkin kehno: Tytteli-hiiri tapaa koulumatkallaan ihanan pojan, jota hänen alkaa tehdä mieli suudella, ja sitten jalat jo menevätkin alta. Koulupäivän teemana puolestaan on lisääntyminen. 

Vaikka Äiti, mistä lapset tulevat? on jokseenkin rehellinen kertomus seksistä ja siitä, miten sitä tehdään, on Janoschin kirjalla omat suuret puutteensa. Ensinnäkin kirja antaa olettaa, että seksiin hypätään noin vain: haluttava tyyppi vain tavataan, ja sitten ollaankin makaamassa nurmikolla. Toisekseen kirjassa mainitaan, että miesten tekee melkein aina mieli. Käsitys toistaa näkemystä siitä, että miehet ovat hyperseksuaalisia olentoja. Hiirilapsille on jopa kerrottu, että lapsen tekee mies. Tyttelin ihastus on suudellut montaa tyttöä, hänellä on maailmanmiehen otteet, ja hän kerskailee itsekin suorituksillaan ja saamillaan kehuilla. Ei kovin terve tapa puhua seksuaalisuudesta, väittäisin.

On kirjassa omat hyvät puolensakin. Myös Tytteli-hiiren tekee mieli suudelmaa, ja seksuaalisuus näyttäytyykin asiana, joka kuuluu sekä naisille että miehille. Äiti- ja isähiiren tekee mieli seksiä usein, ja he harrastavat sitä muutenkin kuin lapsia tehdäkseen. 

Janoschin kuvitus on varsin vapautunutta. Yhdessä kuvassa nainen ja mies seisovat vastakkain alasti; miehellä on erektio. Toisessa kuvassa esitetään doggie-tyyli, ja kolmannessa lapsia tehdään perinteisessä lähetyssaarnaajassa. Lisäksi näytetään, miten vauva kasvaa naisen kohdusta ja miten syntyvä vauva "tulee ulos äidin tupsukan reiästä eli vaginasta"

En ole oikein varma, miten tähän kirjaan tulisi suhtautua. Seksuaalisuutta ja seksiä käsitteleviä kirjoja on ehdottomasti oltava lapsille, mutta mielestäni näitä asioita pitää käsitellä aikuisten kanssa. Kuvat ja kerrottu voivat olla varsin hämmentäviä kokemuksia lapselle, joka törmää niihin ensikertaa. Jollain tavalla pitäisi painottaa sitäkin, että seksissä pitäisi olla kyse siitä, että molemmat haluavat seksiä. Janosch ei puutu siihen, että seksistä ja suukoista voi kieltäytyä, eikä hän esittele sitäkään, että maailmanmiesrakastaja saattaa olla varsin vahingollinen tyyppi. Positiivista kuitenkin on se, että seksi esitetään hauskana ja riemullisena asiana. Tämä kirja ei lastentekotouhua kauhistele.

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?
Otava 1996 (1992)
Suom. Marja Kyrö
50 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Huuuppps...

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lapsuuden nallesuosikki: Hemppa

Aira Savisaari & Pirkko Vainio (kuvat): Hemppa
Sanoma 1989
42 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Känkkymäntyräinen!
Olen viime päivinä lainannut alakuloon joitakin lapsuudenlempparikirjoja. Uppo-Nalle ilahdutti olemalla piristävämpi ja sympaattisempi kuin muistinkaan. Muitakin nallerakkauksia lapsuuteeni liittyy: esimerkiksi Otso-herran patoa tavattiin meillä ahkerasti. Kaikkein rakkain tarina on kuitenkin Hemppa; kun ryhdyimme sitä muistelemaan, muisti äitini juonen lähes kokonaan. Kirjaa on siis luettu! Minä puolestaan elämöin muuan huudahduksella, joka on painunut muistini syövereihin: voi lirupuro ja hapantatti!

Hemppa on kertomus nallekarhusta, siis Hempasta, joka on unohdettu saareen. Se herää sieltä likomärkänä, luulee olevansa kylpyhuoneessa ja ihmettelee, miten lehdet ja syksy ovat päässeet ammeeseen. Hauska, humoristinen ja vähän yllättäväkin aloitus johdattelee lukijan surullisempaan tapahtumaan, jossa Hemppa huomaa jääneensä kotimatkakyydistä. Kallea ei näy eikä kuulu, ja sekös tekee Hempan vihaiseksi: hän hokee yhtenään känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen

Pian Hemppa alkaa kuitenkin viihtyä luonnossa, ja niinpä sitä ei huvita enää lähteä kaupunkiin, kun Kalle perheineen viimein saapuu sitä etsimään. Kaiken lisäksi kissalelu Romppainen (mistä näitä nimiä tulee :D) on päässyt Kallen vaikutuiseksi unikaveriksi. Hemppa pyytää Romppaista kertomaan Kallelle, että nallen elämä on nyt saarella. 


Tapahtumat saavat päätöksensä, kun rantaan ajautuu suuri saavi ja sen sisällä tyttönalle, piano, kampauspöytä ja 38 paria kenkiä. Savirannan ja Vainion teoksessa korostuvat varsin perinteiset sukupuoliroolit, mutta on pakko sanoa, että kannen kenkäkauhistelu on aika hauska kuva. Samoin hihityttää se, kun Hemppa epäilee Elliä kenkäkauppiaaksi, kun tällä on niin monta paria kenkiä. Elli myös päättää, miten koti sisustetaan, ja niinpä Hemppaa viedään. Nallejen välisiä tunteita ei tarkemmin kuvata, mutta lukija ymmärtää kyllä helposti, että tosirakkaushan se on vastaan tullut. 


Olin äärimmäisen ilahtunut löydettyäni ja luettuani tämän kirjan vuosikymmenten jälkeen. Minusta Savisaaren kirjoittama ja Vainion kuvittama teos on lämminhenkinen ja hauska. Kirjan alussa on kartta, jossa nimetään keskeiset tapahtumapaikat - se on sopivan kiinnostava. Kuvitus, jota on runsaasti, on kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, ja Hempan tunteet on kuvattu taitavasti hauskoiksi ilmeiksi. Kirjassa pääsee myös seuraamaan 80-luvun tuulitakkimuotia. :D 

Jos Hempan tarina ei ole tuttu mutta eläinkertomukset viihdyttävät, suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän hassuun nalleen. Samalla lapset - ja aikuiset - oppivat hassuja tapoja purkaa kiukkuaan ja tunteitaan. Lirupuro ja hapantatti on fraasi, jota on meillä toiseltu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. 

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Janosch: Pieni Panama-kirja (ja muuan Janosch-muisto)

Lapsi, 4 vuotta, avoimesti: Äiti, tehäänkö lapsia oikeesti niin, että...
Äiti, säikähtäneenä: Öhöm. Jooo...Mistä sinä tuon olet oppinut?
Lapsi, 4 vuotta, riemukkaasti: No Janoschista! Mutta sittenhän 
         tekin ootte isän kanssa tehny niin kaksi kertaa!
Äiti, hämmentyneenä: Ai miten niin kaksi kertaa?
Lapsi, 4 vuotta, näsäviisaasti: No minä ja mun veli!

Janosch: Pieni Panama-kirja
WSOY 190 (1980-1982)
Suom. Riitta Mäyrälä
140 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. Hassuja kuvia.
Tätä Janosch-viitteistä tarinaa kerrotaan aina silloin tällöin, kun tahdotaan muistella, miten uupumaton lukutoukka olin lapsena. En tiedä, miten Janoschin Äiti, mistä lapset tulevat? -teos on lähtenyt kirjastosta mukaamme, mutta niin vain äiti muistelee hämmentyneensä, kun tulin kysymään häneltä seksistä 4-vuotiaana. Totuus on kuitenkin, että varhaisimman seksuaalivalistukseni olen saanut Janoschin varsin suorapuheisesta lastenkirjasta - tottahan se kiinnosti minua, olivathan kaikki muutkin Janoschit ihania ja ihmeellisiä. 

Kun palasin nyt Janoschin pariin noin parikymmentä  vuotta myöhemmin, en valikoinut seksikirjaa luettavakseni (vaikka sekin pitää tehdä, jotta näen, mitä oikeastaan olen oppinut :D). Tartuin klassisempaan ja vähemmän kyseenalaiseen kirjaan, nimittäin Pieni Panama-kirja -kokoelmaan. Se koostuu kolmesta tarinsata, joiden päähenkilöinä seikkailevat pikku karhu ja pikku tiikeri. 

Oi ihanaa Panamaa olen lukenut lapsenakin, ja sen idea oli minulle suurin piirtein tuttu: karhu ja tiikeri lähtevät etsimään upeaa idylli-Panamaa. Sitä en kuitenkaan muistanut, että he ihan totta kiertävät ympyrää, löytävät uudelleen itse rakentamansa sillan ja päätyvät ihastelemaan taloa, joka, kas vain, onkin heidän omansa. Janosch opettaa, että seikkailuihin lähteminen on tärkeää, koska silloin voi tavata uusia ihmisiä ja kokea uusia asioita. Kotinsakin voi alkaa nähdä uusin, rakastavaisemmin silmin. Kelpo sanoma, tarina viihdyttää. 

Aarretta etsimässä on klassinen aarretarina, jossa karhu ja tiikeri ovat rahan perässä. Raha ei tee onnelliseksi, Janosch julistaa. Tarina on aavistuksen pitkäveteinen ja toisteinen, eikä se houkuttele edeltävän tarinan lailla. 

Kolmas tarina, Postia tiikerille, on varsin sympaattinen kertomus. Siinä tiikeri toivoo kovasti, että karhu lähettäisi hänelle kalapaikaltaan kirjeen. Posteljoonia ei niin vain löydy, ja kirjeen saaminen viivästyy. Kirjeen saaminen on kuitenkin vallan ihanaa, kun se viimein onnistuu. Postilaitoksen kehittyminen on kuvattu tarinassa upeasti, mutta puhelin- ja lentopostikeksinnöt esitetään kiireellisesti, kuin väkisin tarinaa jatkaen. 

Kaiken kaikkiaan nämä legendaariset eläinystävykset ovat hauskoja, hassuja ja sympaattisia. Niiden välinen ystävyys on kestävää ja tärkeää: kun toinen osaa kalastaa, ei ole hätää, ja kun toista voi kantaa reppuselässä, pärjää väsyttävämmilläkin matkoilla. Janoschinin kuvituksessa pidän siitä, ettei yksityiskohtia ole liikaa mutta että niitä kuitenkin on; joskin osa, kuten puskapissalla oleva kani, on varsin kierolla huumorilla tehtyjä. No, Janosch on rehellinen elämän kuvaaja! :D 

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: suomalaista Seljaa ihastelemassa

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
WSOY 1993 (1955)
241 s.
Pisteitä: 4/5
Virvasta tuntui kuin hänessä olisi ollut kaksi ihmistä. Toinen oli voimakas ja kaunis - se osasi kirjoittaa, kuunnella musiikkia ja lukea runoja, se eli maailmassa joka oli täynnä ihmeellisiä värejä ja valoja, romantiikkaa ja satua. Toinen puoli taas oli kömpelö ja mitätön - änkytti tunneilla, kompastui mattoihin, tuskastui hiuskuontaloonsa, sai huonoja numeroita matematiikan kokeista ja suri katkerasti kesakoitaan.

Naistenviikkoni huipentuu tänään tyttökirjaklassikkoon, joka on suomalainen vastine Louisa M. Alcottin Pikku naisille. Rauha S. Virtasen Seljan tytöt muistuu mieliin lapsuusvuosilta, ja onnekseni sain lukea kirjan samoilla kansilla, joilla olen sen lapsuudessanikin lukenut. Hassua, miten tyttökirjojen kohdalla kaipaakin luettavaksi juuri sen alkuperäiskantisen teoksen. 

Seljan tyttöjen idea noudattelee Alcottin romaanista tuttua kerrontaa: Virtanen kuvaa neljän sisaruksen (Margaritan, Krisin, Virvan ja Dodon) elämää. Siinä missä Alcottin teos myötäilee aikansa uskonnollisuutta, isänmaallisuutta ja ydinperhe-elämää, on Virtasen romaanissa havaittavissa modernisoitumisen muutokset. Seljan isä menee uusiin naimisiin, syntyy uusperhe, ja adoptiotyttären Margaritan tarina poikkeaa sekin perinteisistä perhekuvauksista. Teini-ikäinen sisarusparvi saa kasvaa vapaamassa maailmassa, jossa nuoruuden oikut jo tunnetaan ja jossa he saavat elää suhteellisen itsenäistä elämää. 

Samalla Seljojen elämä on kuitenkin normien sävyttämää: huulten punaaminen on kauhistus, ja lukujen tarinoissa on samanlaista opetuksellisuutta kuin Alcottinkin kertomuksissa. Turhamaisuudesta ja kateellisuudesta on päästävä eroon, ja tyttöjen tehtävä on kasvaa hyveellisiksi ihmisiksi. Paatoksellisuus ei kuitenkaan kuulla Seljan tyttöjen tarinasta yhtä vahvasti kuin Pikku naisista, sillä tytöt ovat jokseenkin omapäisiä. Bethin tapaan myös Seljan nuorin sisar, Dodo, on jonkinlainen pieni pyhimys, jolle hyvätapaisuus ja toisten huomioiminen on luontevinta ja helpointa. 

Suuria Seljan tytöissä ei tapahdu, mutta romaani on hyväntuulinen kuvaus nuorten elämästä. Kris jää minulle hieman etäiseksi hahmoksi; sen sijaan muistan jo lapsena samastuneeni taiteelliseen ja herkkään Virvaan. Olisin kaivannut hänen ääntään enemmänkin kirjaan; jatkuva fokalisaation vaihtelu häiritsee tässä teoksessa jonkin verran. Margarita taas on ailahtelevaisuudessaan varsin sympaattinen, sillä hän osoittaa sen, ettei nuoruus ole helppo ajanjakso. Hänen epätäydellisyytensä kiehtoo minua, ja vaikka hänen kasvamistaan on mukava seurata, toivoisin silti hänen pitävän osan omapäisyydestään. Ihana, muumimammamainen äitipuoli Rea kun tuntuu kasvattavan kaikista lapsista varsin siveellisiä nuoria naisia. Nuoreksi kasvaminen ja nuoruuden epävarmuus käyvät hyvin ilmi tästä teoksesta. 

Tyttökirjasuosikkien lukemista on ehdottomasti jatkettava. Seljan tyttöihinkin kuuluu vielä kolme osaa, ja jatkoa on myös Alcottin teoksille. Mitä muita tyttökirjoja suosittelisitte luettavaksi? Mitkä ovat omia suosikkejanne?

Toisaalla Seljan tytöistä: Krista, Nuori opettajatar, Booksy

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Viime viikolla tein vanhempieni kanssa retken Länsi-Suomeen meren äärelle. Matkaa ennen piti luonnollisesti pohtia, mitä luettavaa otan mukaan. Päädyin meriaiheisiin kirjoihin, ja sitten muistin, että Uppo-Nallehan saapui Reetan luokse merta pitkin. Niinpä pakkasin laukkuuni lastenklassikon, joka on kyllä ollut lapsuudessani läsnä mutta josta ei muistanut juuri muuta kuin Uppo-Nallen peippospelon. Narulla kuivaaminen oli sekin painunut mieleeni, ja harmittelin, ettei lukemani teoksen kannessa ollut tuota ikimuistoista kuvaa.

Uppo-Nalle paljastui mitä sympaattisimmaksi lastenkirjaksi! Ilahduin ensinnäkin siitä, ettei teoksessa korostetasukupuolirooleja, vaikka ne taustalla näkyvätkin (isä tietää kaiken, äiti hoitaa kotia ja Reeta Uppo-Nallea). Toisekseen teoksen luvut ovat hyvin rakennettuja tarinakokonaisuuksia, joissa yksi seikkailu saadaan sekä aloitettua että päätettyä. Kun kuvia on teoksessa vain silloin tällöin, jää lukijalle aikaa visualisoida tarina itsenäisesti. 

Uppo-Nalle opettaa paljon elämästä. Uppo-Nallen peippospelon avulla käsitellään sitä, että jokin asia saattaa olla pelottava ja että pelosta toipumiseen voi mennä aikaa. Hylkäämisen ja ystävystymisen kokemukset tulevat myös esiin. 

Aina silloin tällöin Uppo-Nalle tai Laulava Lintukoira runoilee tai laulaa kerrontatekstin välissä. Karjalaisen runot ovat leikkisiä ja hassuja, ja niissä pelleillään riimeillä. Osassa on hyvinkin syvällinen sanoma, osa on hupsutuksia, joille voi nauraa. Runojen merkitys teksteille ei sinällään aukene, mutta ne sointuvat hyvin osaksi kokonaisuutta. 

Yllätyin Uppiksesta positiivisesti. Tarinat ovat nopealukuisia, ne opettavat jotakin ja ovat kieleltään ja tapahtumiltaan hauskoja. Tekeekin mieli jatkaa Uppisten lukemista, niin mukava satukokemus tämä ensimmäinen osa oli! Mitä muistoja teillä liittyy tähän merten takaa saapuneeseen nallekarhuun? Vieläkö muistatte, että alkujaan Uppo-Nallen nimi oli ollut Alfonso? 

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
WSOY 1979
125 s.
Pisteitä: 5/5

Kirjabloggaajan kesäaakkoset O-U

O = opiskelu. Monena vuonna kesiini ovat kuuluneet kesäopinnot - tentit, esseet ja lähdekirjallisuus. Kun puolisoni kesäloma nyt päättyi, tuntui oudolta, etten enää palannut opintoihini, joita vielä toukokuun loppupuolella viimeistelin. Feminismiä opettelen kyllä edelleen, ja jonkinlaista valmentautumista on harrastettava suomen kielen osaltakin, sillä syksyllä alkavat työt suomen kielen opena. Jihhuu! Työelämä kutsuu.

P = piknik. Kesään kuuluvat piknikit. Olen haikaillut useaan otteeseen järven rannalle. Mukaan haluaisin ottaa hyvät eväät ja kirjoja; harmikseni sää ei suosi ainakaan tällä viikolla. Piknik on mukava tapa viettää ystävien kanssa aikaa, mutta se sopii myös oman ajan viettoon.

Q= Quebert. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ainoa Q:n liittyvä asia, joka tulee tällä hetkellä mieleeni. Juonivetoinen romaani sopii kyllä hyvin kesälukemiseksi, joten se kannattaa napata mukaan, ellei teokseen ole vielä tutustunut.

R = ranta! Tässä se taas tulee. Haaveilen joka kesä siitä, että pakkaisin koriin mansikoita, mehua ja sipsejä ja lähtisin rannalle lukemaan. Aika harvoin lukurantaloma tulee toteutettua, vaikka järven rannalla onkin ihana lukea.

S = sadut. Kesällä on mukava palata lapsuudensuosikkitarinoihin. Viime kesänä tutustuin moneen nuoruudenlemppariin, ja tänä kesänä olen lukenut esimerkiksi Pikku naisia, Seljan tytöt ja Uppo-Nallen. Häpeäkseni on tunnustettava, että Lindgrenin Marikki on yhä lukematta, ja pohdin juuri, viettäisinkö tämänpäiväisen kirjastoreissun yksinomaan lastenosastolla klassikoita etsien.

T = tyttökirjat. Satujen ja lapsuuskirjojen ohella myös tyttökirjat kuuluvat kesiini. Tuttuihin tyttöihin on mukava tutustua uudestaan kesäisin, sillä tyttökirjat ovat usein kepeitä ja nostalgisia. Tänä vuonna olen lukenut yllämainittujen teosten lisäksi Tuija Lehtisen Rebekan, joka oli uusi tuttavuus mutta hyödynsi selkeästi klassikkoja.

U = ulkoilma. Kesällä parasta on linnottautua lukemaan ulos. Tänä kesänä olen lukenut ainakin torikahvilassa ja puistossa, minkä lisäksi olen kuunnellut äänikirjoja metsäkävelyillä. Merenrannalla en ehtinyt lukemaan, vaikka Länsi-Suomessa tulikin vierailtua. Haaveilen jo mökkilomasta merimaisemissa.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: yksinhuoltajaäitiys (feministin kesä 8)

Tiina Molander: Yyhoo
Lempo Kustannus 2016
64 s.
Pisteitä: 4/5
Tiina Molanderin sarjakuvateos Yyhoo alkoi kiinnostaa minua, kun Lottovoittajien pöydässä - ja Luokkalaki-teokset tutustuttivat minut paremmin suomalaiseen köyhyyteen ja sen mukanaan tuomaan ongelmiin. Molanderin sarjakuvateoksessa pienituloisuutta lähestytään yksinhuoltajaäidin näkökulmasta: töitä ei ole, lapsi on energiajuomaa himoava teini, ruokaa olisi saatava ja laskut maksettava. 

Yyhoo koostuu tarinoista, jotka selittävät, millaista yksinhuoltajuus on. Kun kasvatusvastuu on vain toisella vanhemmalla, on oma aika vähissä, ja omakivaillat, jolloin lapsi on poissa, tuntuvat luksukselta. Köyhyys näkyy Molanderin teoksessa dyykkausruokina, ruoka-aikojen peruuntumisena ja laskujen maksamisen lykkäämisenä (on pakko lykätä). Teinikin on oppinut, ettei rahaa noin vain pyydetä omiin menoihin, ja sekä äiti että lapsi harmistuvat, kun elatusmaksuja ei kuulu. 

Molanderin piirustustyyli on hieman sumuinen, kaunistelematon. Naisen alaston vartalo on usein läsnä. Teoksen värit ovat ihanan maanläheisiä, violettia, ruskeaa, punaista. Tyyliseikoissa häiritsee ainoastaan se, että toisinaan tarinaa selittävät tekstit eivät kunnolla erotu taustastaan. Kaunokirjaimissa on oma elämisen sävynsä, mutta tietyllä väripohjalla niitä on hankalahkoa lukea. 

Kaiken kaikkiaan Yyhoo on rehellinen kertomus yksinhuoltajuudesta, yksin olemisesta, yksinäisyydestä ja köyhyydestä. Päähenkilö kamppailee monien yksityiselämän ongelmien kanssa: raha ja mies tekisivät hyvää, perhe olisi kyettävä ruokkimaan ja laskut maksamaan. Pienituloisten mahdollisuudet eivät ole samat kuin keskiluokkaisten, Molander osoittaa. Sisukkaalla asenteella pärjää jotenkuten, mutta rahan aiheuttamat ongelmat ovat todellisia ja konkreettisia.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: naisen kirjoittama romaani (feministin kesä 7)

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
204 s.
Pisteitä: 3/5
Tänään alkaa naistenviikko, jota juhlitaan blogistaniassa Tuijatan johdolla. Viikko on hyvä tapa korostaa naisten kirjallisuutta: heidän kirjoittamiaan ja heidän lukemiaan tekstejä. Aloitan oman naistenviikkohaasteeni Sari Pöyliön romaanilla Ihmisen veri, joka saa kunnian olla viikon valintani naisen kirjoittamaan romaaniin. 

Pöyliön romaani ei minua kansikuvallaan houkutellut (tästä ehkä lisää myöhemmin), mutta muistelin kuulleeni hyvää muissa blogeissa. Totta onkin, että Pöyliö kirjoittaa houkuttelevasti, sujuvasanaisesti ja huumoria ja vakavampaa kerrontaa yhdistellen. Pöyliön suomi on sujuvaa ja kaunista, jotenkin todella osuvaa. Teoksen kieli on yksi romaanin kohokohtia. Mietin lukiessani paljon sitä, mistä kaikesta humoristinen kieli koostuu: yllättävistä sananvalinnoista, käänteisistä lauserakenteista ja muuten vain nasevista ilmauksista.

Ihmisen veri kertoo 83-vuotiaasta Kulosta, entisestä lääkäristä ja elokuvaohjaajasta, joka saa ensinnäkin kuulla olevansa kuollut. Lehti-ilmoitus ei tietenkään pidä paikkaansa mutta tutustuttaa yläkerran ihastuttavaan Ansaan. Kaksikko päätyy etsimään Kulon kadonnutta elokuvaa, ja vanhuksen elämänvaiheita pohjustetaan lapsuus- ja nuoruuskuvauksin. 

Luin Ihmisen verta kesäisenä päivänä torilla. Romaani sopii sellaiseen mainiosti, sillä se etenee sujuvasti, juoni kulkee eteenpäin koko ajan, ja kerronta ja dialogi vuorottelevat tasapainoisesti. Pöyliö on onnistunut rakentamaan tasapainoisen romaanin, jonka takautumat selittyvät ja tuntuvat luonnollisilta, kunhan ensihämmästyksestä on päässyt (en ole aina niin innoissani kronologian rikkovista kerrontatavoista). 

Pöyliön romaani on jonkinlainen sekoitus arvoitusta ja ihmisluonteen kuvausta. Sodanaikaiset perhetragediat varjostavat Kulon elämää, eikä elokuvanteossakaan ole hämmennyksiltä päästy. Kerrontahetkeen sijoittuvat vanhuuskohtaukset jäivät kuitenkin minua mietityttämään, sillä  niissä Kulo näyttäytyy paljon koomisempana ja huvittavampana hahmona kuin vakavissa, jopa synkeissä lapsuuskohtauksissa. Miksi vanhuutta kuvataan niin usein humoristisesti, siten, että päähenkilö vaikuttaa vähän hupsulta, höpsähtäneeltä ja jotenkin tragikoomiselta? Kaipaisin kirjallisuuteen vakavamielisempiä vanhuuskuvauksia - ja ymmärryksen siitä, että vanhemmat ikäpolvet ovat viisaita, ymmärtäväisiä ja pohtivia.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: tyttökirjaklassikon naiskuva

”En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.”
Kesänpiristyslistani rohkaisi minua lainaamaan jonkin lapsuusajan suosikkini. Koska viime kesänä vietin useammankin hetken ala- ja yläkoulusuosikkieni parissa, jouduin pohtimaan pitkään, mitä haluaisin nyt lukea. Louisa M. Alcottin Pikku naisia valikoitui luettavaksi siksi, että vaikka tyttökirjaklassikosta pidinkin, ei siitä koskaan muodostunut sellaista Anna-kirjoihin verrattavaa suosikkia, jonka juonenkäänteisiin palaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Bethin ikävän kohtalon muistan, senkin lähinnä siksi, että pilkutimme viidennen luokan äidinkielenkirjasta tekstiä, jossa sarjan juoni referoitiin tyhjentävästi (olen vieläkin pöyristynyt moisesta tavasta pilata nuorten lukijoiden lukuelämys!). 

Pikku naisia kertoo nimensä mukaisesti siitä, mikä tyttölapsien tehtävä on maailmassa - heidän tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset ja kasvaa naisen rooliinsa jo pienestä pitäen. Alcottin romaani onkin kuvaus siitä, miten neljä sisarusta, Meg, Jo, Beth ja Amy saavat kukin vuorollaan oppia naiseuteen ja elämään liittyviä arvoja ja hyveitä. Isän ollessa puolustamassa kotimaata tyttäriä luotsaa muumimammamainen, myyttimäisen hyvä äiti.

Koti, uskonto ja isänmaa tähdittävät Pikku naisia -romaanin välittämää arvomaailmaa. Jo alussa käy ilmi, että isänmaan puolustaminen on tärkeintä, mitä kunnon kansalainen voi tehdä, ja siksi perheen naiset eivät päästä isän ikäväänsä valloilleen. Myös Jumalaan on syytä turvautua hyvinä ja huonoina hetkinä: Alcottin anekdootit sisarusparven elämästä pohjautuvat pitkälti kristilliseen oppiin hyvästä elämästä ja käytöksestä. Köyhien tukemisesta ja toisten ajattelemista korostetaan romaanissa varsin paljon, ja arkiset kristilliset rutiinit, kuten rukoilu, toistuvat teoksessa usein.

Romaani tuo väistämättä mieleen ajatukset siitä, mitä naisilta odotettiin ja mitä heille sallittiin 1800-luvun Amerikassa. Alcottin romaani on kuvaus siitä, miten tyttölapsista kasvaa aikuisia ja miten he oppivat elämän tärkeitä asioita. Romaanin vahvuudet ja heikkoudet kietoutuvat toisiinsa: siinä missä Alcott onnistuneesti kuvaa tapahtumia, joissa nuoret saavat opetuksen, jättää teoksen anekdoottimainen rakenne juonen hajanaiseksi. 

Pikku naisia opettaa naiseudesta ainakin seuraavat asiat: on oltava kiltti, pukeuduttava hyvin, pidettävä pitkät hiukset, osattava keittiö- ja ompelutyöt, puhuttava kauniisti, ajatella toisia enemmän kuin itseään, vältettävä turhamaisuutta, pyrkiä avioelämään, oltava hyvä vaimo, kätkettävä ikävät tunteensa ja oltava naisellinen. Naisten maailma on hyvin yksityinen: he eivät juuri poistu kotoaan vaan temmeltävät lähipiirissään.

Kritiikittä Alcott ei kuitenkaan aikakautensa naiskuvaa tarjoa, päinvastoin: Jon hahmo on raikas ja kapinoiva. Jo on se tyttö, joka ei sopeudu aikalaisvaatimuksiinsa, vaan nauttii juoksemisesta, toisten suojelemisesta ja yllättyy siitä, miten mukavat lyhyet hiukset ovatkin. Jon elämää on ehdottomasti mielenkiintoisinta seurata, sillä hän erottuu muista tytöistä niin hyvin ja elää omaa, persoonallista elämäänsä. Jo haaveilee siitä, että saisi elättää itsensä itsenäisesti; avioliittoa hän tuntuu vastustavan lähes syvästi. Näin vahvasti poikkeuksellisen naishahmon kirjoittaminen kielii siitä, että Alcott (joka ei koskaan mennyt naimisiin) on kirjoittanut romaaniinsa jotakin omasta ajatus- ja kokemusmaailmastaan.
”On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!”
Pieni Beth taas saa ylleen pienen pyhimyksen siivet: hän on juuri sellainen tyttö, jollainen pitää ollakin. Hän on arka, kunnioittaa vanhempiaan, ei riehu, pukeutuu nätisti ja puhuu kauniisti. Hän on varsin kalvakka niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Toisessa osassa häntä odottaa traaginen kohtalo, ja onkin kiinnostava miettiä, mitä Alcott haluaa sanoa sillä, että pyhimysmäinen Beth ei saavuta kaikkia unelmiaan. Marttyyrimaisesti hän kärsii tulirokosta jo Pikku naisissa, ei valita, eikä ole vaivaksi. 

Myös sisarusten äiti on jollakin tavalla myyttinen, onhan hän niin kertakaikkisen hyvä, hellä ja ymmärtäväinen. Kristillisyys ja vaatimattomuus luonnehtivat äitiä, joka pitää huolen lapsistaan. On äidissäkin jotakin ajalleen rohkeaa: hän ei hyväksy ruumiillista väkivaltaa vaan ohjaa lapsensa hyvään elämään hellin neuvoin. Hän kannattaa myös sitä, että tytöt voivat olla itse valitsemassa aviopuolisoaan. 

Sisaruksista vanhin, Meg, lienee se, joka vastaa parhaiten aikansa naiskuvaa. Hän on naisellinen ja tahtoo oppia taloustyöt; hän on myös isosiskollinen, ymmärtäväinen ja kaikkia miellyttävä hahmo. Megin kautta Alcott kuvaa sitä tyttöyden vaihetta, jolloin lapsuudesta siirrytään varhaisaikuisuuteen ja kohti tulevaa aviovaimon ja äidin roolia. Meg onkin kypsä esikuva muille sisaruksilleen, ja tähän muita sisaruksia usein verrataankin,

Amy jää minusta romaanissa hieman syrjään, mikä harmittaa: olisin halunnut tutustua tähän enemmän. Mitäänsanomaton Amy saa kokea etuoikeutensa päätyessään täti Marchin luokse asumaan. Siellä Amysta koulitaan kiltisti käyttäytyvä, uskontoon turvautuva naisenalku, josta äiti saa myöhemmin olla ylpeä.

Pikku naisia on edelleen varsin herttainen teos, jonka hyväsydämisten hahmojen elämää on miellyttävä seurata. Teoksen opettavaisuus tulee selvästi esille ja tarjoaa kiinnostavia analyysihetkiä, mutta juonen hajanaisuus on hitusen puuduttavaa. Anna-kirjojen veroista ei Alcottin teoksista koskaan tule, mutta tyttökirjat ovat ihanaa kesäluettavaa. Kiinnostavaa onkin tarttua seuraavaksi teoksen suomalaissisareen, sillä Seljan tytöt odottaa minua jo. Tällä teoksella osallistun Helmet-haasteeseen (kirja käsittelee uskonnollisuutta) ja Lapsuuteni suosikit -haasteeseen.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Feministinen uutiskatsaus: tarvitsevatko urheilijat kuukautisia?

Lola Lafonin Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt jätti minut pohtimaan, miten raakaa urheiluelämä voi olla. 70-luvun menestysurheilijasta, Nadia Comanecista, kertova romaani pohtii kriittisesti muun muassa sitä, miten naiskeho alistetaan voitonhalulle tuhoisin seurauksin. Lafon kirjoittaa Nadiasta, joka oppii pelkäämään ja itkemään kuukautisia, tuota kirottua sairautta. Naiseksi kasvamista ei romanialaisessa kommunistikulttuurissa katsottu hyvällä, vaan kuukautiset lopetettiin joko rajulla harjoittelumäärällä tai lääkätieteellisillä keinoilla.

Helsingin Sanomissa tänään julkaistu artikkeli (HS 11.7.2017) huomauttaa, etteivät kuukautiset ole vieläkään puheenaihe urheilumaailmassa. Jotakin paljastaa se, että jutussa haastatellaan ainoastaan uimari Jenna Laukkasta - joka on Libressen mainoskampanjan päätähti - sillä muut naisurheilijat eivät ole suostuneet kommentoimaan aihetta. Jutussa mainittu maratonari Kiran Gandhi ja kuukautisten alkamisestaan maininnut kiinalaisuimari Fu Yuanhui tuntuvat rohkeilta poikkeusyksilöiltä.

Hesarin artikkeli käsittelee aihetta ensinnäkin urheilijaesimerkin kautta: Laukkanen kertoo siirtävänsä kuukautisia tarpeen tullen, jotta niiden aiheuttamat kivut ja väsymys eivät stressaisi kisojen aikana. Toisena haastateltavana on liikuntalääketieteen erikoislääkäri, joka painottaa säännöllisen kuukautisrytmin tärkeyttä, myöntää kuukautisten (kipujen, alakulon) vaikuttavan vireys- ja suoritustasoon ja muistuttaa, että kuukautiset on huomioitava valmennuksessa. 

Vaan miksi kuukautisista ei sitten puhuta? Onko vaikenemisen taustalla asetelma, jossa mies- ja naisurheilijat asetetaan vastakkain ja jossa naisten on pyrittävä samaan kuin miestenkin? Onko kuukautisissa edelleen kyse naisellista vaivasta, joka erottaa naiset siitä ylivoimasta, joka miehillä puolestaan on? Kuukautisista vaikeneminen herättää kysymyksen siitä, ajatellaanko urheilumaailmassa, etteivät tarvitse kuukautisiaan. Liiallisen treenin aiheuttamista epäsäännöllisistä kierroista puhutaan vain vähän, kuten HS:n artikkelissa mainitaan.

Uskon, että useimmat, joilla on kuukautiset, ovat joskus kokeneet häpeää tai negatiivisia tunteita. Menkkoihin liittyvät kivut, väsymys ja ärtyneisyys nähdään aika usein kielteisinä tuntemuksina, joiden valtaan ei pitäisi joutua mutta joihin ei itse kuitenkaan voi vaikuttaa. 

Voi olla syytä pohtia, liitetäänkö kuukautisten likaisuusaspekti jollakin tavalla niihin ulkonäkövaatimuksiin, joita urheilijanaisiin kohdistetaan. Kentillä ja stadioneilla liikkuu aina hyväkuntoisia, treenattuja, laitettuja naisia - meikit ovat kohdallaan, vaikka tuskin niitä urheilusuorituksen vuoksi on viimeistelty. Onko urheilijanainen yhä mieskatseen alainen keho, katsottava, johon kuukautisiin liittyvä sukupuolittuneisuus, siis naisellisuus, ei sovi? Onko niin, kuten Lafonkin romaanissaan toteaa, ettei naiskeho saa olla liian miehekäs muttei naisellinenkaan? Syövätkö kuukautiset ja niiden aiheuttama pahoinvointi uskottavuuden siltä, että naiset pystyvät tehokkaisiin, hienoihin urheilusuorituksiin? En oikein tahtoisi uskoa sitä, että vielä nykypäivänä kuukautisia pidettäisiin jonkinlaisen heikkouden merkkinä. Hyvä kysymys on sekin, miksi kuukautisverta pidetään niin epämiellyttävän likaisena, vaikka se on vain verta. Mitä sitten, jos kuukautiset joskus vuotavat näkyville? 

HS:n artikkelissa pohditaan jonkin verran myös sitä, miten kuukautiset pitäisi huomioida valmennuksessa. Laukkanen ottaa esiin sen, että miesvalmentajan kuukautispuhe voi säikyttää nuoret urheilijat, eikä miehille muutenkaan ole helppoa selittää, että kuukautiset syövät osan voimista ja olotilasta. Naisvalmentajista ja vertaistovereista voi olla suuri apu asiassa, mutta luulen, että todellinen ongelma on jälleen kerran osittain siinä, miten kuukautisista puhutaan. Ne, joilla kuukautisia ei ole, eivät voi koskaan täysin ymmärtää menstruaation vaikutusta kehoon ja mielentilaan, mutta toisaalta silläkin on väliä, millaisin tavoin kuukautisista puhutaan. 

Kuukautiset ovat normaali kehollinen ilmiö, jonka parissa useimmat naiset viettävät pitkän osan elämästään. Kuukautispuheen normalisointia pitäisi jatkaa edelleen, jotta aiheen voi nostaa esiin silloin, kun siitä on puhuttava. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon teoksessa NE kuukautisista puhutaan avoimesti, häpeilemättä: kyse on fysiologisesta ilmiöstä, joka kertoo, että kehossa on kaikki niin kuin pitääkin. On äärimmäisen mielenkiintoista pohtia, miksi kuukautisista vaietaan nimenomaan urheilumaailmassa, jossa fyysisyys ja kehollisuus ovat läsnä koko ajan. Mitä te ajattelette aiheesta? Mitä kokemuksia teillä on urheilumaailmasta, jossa kuukautisista puhuminen joko sallitaan tai ei sallita? Mihin vaikeneminen mielestänne perustuu?



Lähteet: 


HS 11.7.2017: Kuukautiset ovat tabu urheilussa. http://www.hs.fi/urheilu/art-2000005286426.html. 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Feministin kesä 6: Sukupuolishow (toim. Mäkelä, Puustinen & Ruoho)

Osana feminististä kesääni olen kantanut hyllyyni kassikaupalla feminististä tiedekirjallisuutta. Ilahduttavasti mukaan on päässyt joitakin suomenkielisiä teoksia, joista ensimmäisenä esittelen Mäkelän, Puustisen ja Ruohon toimittaman artikkelikokoelman Sukupuolishow. Räväkän otsikoinnin takaa paljastuu monipuolinen teoreettinen oppikirja, joka johdattaa lukijansa feministiseen mediatutkimukseen. 

Yksi tärkeimpiä syitä sille, miksi kiinnostuin feminismistä, on se, että olen viime vuosina tarkkaillut sitä, miten media toistaa, uusintaa ja rakentaa sukupuolikuvia. Minusta on kiinnostavaa analysoida sitä, miten mediatekstit puhuvat sukupuolista. Nämä lähtökohdat tukevat sitä, miksi kiinnostuin Sukupuolishow´sta ja miksi koen, että teos on tärkeä kokoelma aiheesta julkaistua tiedettä. 

Teos käynnistyy toimittajien kirjoittamalla artikkelilla, jossa käydään läpi perusteellisesti niitä keskeisiä käsitteitä, joita feministisessä mediatutkimuksessa tarvitaan. Sukupuolijärjestykset, representaatiot ja miehinen katse tulevat tutuksi, joskin käsitteitä lähestytään varsin teoreettisesti. Johdatuskurssioppaalle osio on tietysti välttämätön. 

Johdannon jälkeen Sukupuolishow jakaantuu kahteen osioon, joista ensimmäinen käsittelee erilaisia kuvia. Osion artikkeleissa keskustellaan esimerkiksi mainonnasta, elokuvista ja pornokuvista. Anu Koivusen artikkeli Queer-feministinen katse elokuvaan tutkii kotimaisen elokuvan seksuaalisuuskuvastoa ja yhdistää ehkä parhaiten teoreettisen selvityksen ja havainnollistavan analyysin. Katariina Kyrölän artikkeli Ruumis, media ja ruumiinkuvat puolestaan analysoi terävästi ruumiin esittämiseen liittyviä teorioita.

Toisessa osiossa käsitellään journalismia sen eri muodoissa. Erityisen kiinnostavana pidin Irma Kaarina Halosen artikkelia Sukupuolitettu uutishuone, jossa tarkastellaan uutisoinnin sukupuolittuneisuutta. Halonen toteaa artikkelissaan, että siinä missä miehet yleensä esiintyvät asiantuntijarooleissa, eivät uutisissa näkyvät naiset useinkaan määrity ammattinsa tai osaamisensa kautta. Sukupuoli näkyy uutisissa ja uutisoinnissa varsin konkreettisin tavoin, mikä on jokseenkin pelottavaa. Naistenlehtiartikkelit ovat yhtä lailla kiinnostavia, vaikka kaipasin tarkempaa nimitystä sille, millaisista lehdistä puhutaan suomalaisessa naislehtitutkimuksessa. Huomasin lukiessani myös sen, että mielenkiintoni suuntautuu selkeästi enemmän analyysiin kuin teoriaan: minun on etsittävä käsiini artikkeleja, joissa pääsen sukeltamaan konkreettisempiin havaintoihin.

Jos teosta lukee tieteen ulkopuolelta, voi teos vaikuttaa hieman hankalaselkoiselta: teoria-artikkeleille tyypilliseen tapaan myöskään Sukupuolishow ei loista havainnollistavien esimerkkien määrässä. Sukupuolishow on laadukasta, hyvin kirjoitettua suomenkielistä tiedettä, joka suuntautuu selvästi yliopisto- ja tutkimusmaailmaan. Tästä kannattaa olla kiitollinen, sillä suomenkielisen tieteen asema ei ole itsestäänselvä. Toisaalta voi tietysti kysyä, missä määrin feminismin tutkimussuuntaus johtaa tilanteeseen, jossa feminismi on valkoisten, korkeakoulutettujen naisten asialiike - aiheesta käydään jonkin verran keskustelua feminismin sisällä, sillä usein ongelmana on juuri länsimaisten eliittitutkijoiden etulyöntiasema. Tavallista siviili- tai työnväenluokkaelämää elävä lukija saattaa kaivata rinnalle kansantajuistetun version, jossa olennaista on esitellä median ongelmakohtia eikä luoda uutta tiedettä keskusteluineen ja lähdeviitteineen.

Anna Mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.): 
Sukupuolishow. Johdatus feministiseen
mediatutkimukseen.
Gaudeamus 2006
310 s.
Pisteitä: 4/5

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies

"Avaamme yhdessä tietokoneen, jos sopivia työpaikkoja löytyisi. Sairaanhoitaja. Anestesian erikoislääkär. Kioskiyrittäjä. Myyntikonsulentti. Osa-aikainen puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Haastattelija. Henkilökohtainen avustaja. Myyntineuvottelija. Myyntineuvottelija. Puhelinmyyjä. Vakuutuspuhelinmyyjä. Varainhankkija. Hammaslääkäri. Lavastajan avustaja. Taksinkuljettaja. Leipomoyrittäjä. Biologian opettajan viransijaisuus. Osa-aikainen ompelija. Kirjastoapulaisen sijainen. Hanketyöntekijä maitolaitureitten ja kyläkauppojen dokumentointiin. Varhaispostinjakaja. Puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Varainhankkija.

Pasi Hirvosen pienoisromaani Irti sanottu mies oli esillä kirjastossamme mitä parhaaseen aikaan: olin juuri etsimässä luettavaa, joka käsittelisi työttömän kokemuksia. Irti sanotussa miehessä minäkertoja saa potkut työstään, joutuu työelämän ulkopuolelle ja kokee itsensä muusta maailmasta irralliseksi. 

Hirvonen kuvaa tapahtunutta tiiviisti: alun sokki muuttuu alakuloisuudeksi, kotona alkaa riitely, työtön häpeää tapahtunutta ja voimat katoavat. Lyhyeen romaaniin mahtuu monenlaista tunnetta: entisen työpaikan vaalea nainen houkuttaa, kun kotona menee huonosti. Irtisanominen taas sekä huolettaa, suututtaa että masentaa. 

Hirvosen teksti on helppolukuista niillekin, jotka eivät lue paljon. Virkkeet ovat lyhyitä, jopa töksähteleviä. Välillä tiivis ilmaisutapa harmittaa: olisin kaivannut polveilevampaa tekstiä. Toisaalta teksti tuntuu välittävän kohderyhmästään jotakin oleellista. Minimalistinen ilmaisu voi houkutella vähän lukevia, pienituloisia, elämäänsä ahdistuneita. Lyhyine kappaleineen kirja on nopea lukaista, ja päähenkilön elämästä on helppo poimia tuttuja aineksia, jos itse on tai on ollut samassa tilanteessa. 

Vaikka Hirvonen viiltääkin terävää yhteiskuntakritiikkiä lyhyissä lausahduksissaan, ei romaani ylly työttömyyden tai päähenkilön syvälliseksi tarkasteluksi. Minäkertojan tunnemaailma töksähtelee tekstin tapaan; lukijan tehtäväksi jää syventää tuota kokemusmaailmaa. Varsinkin romaanin naishahmot jäävät kasvottomiksi. Vaimo on vaimo, ja vaaleahiuksinen työtoveri määrittyy hiustenvärinsä perusteella. 

Hirvonen viihdyttää taatusti samassa tilanteessa olevia, ja Suomen työpolitiikkaa arvostellaan teoksessa lujasti. Irti sanottu mies on mielestäni hyvin kohdennettu romaani, joka ajattelee lukijakuntaansa - mitään liian vaikeaa tai liian synkkää ei ole luvassa. Aiheen syvällisempi käsittely jää kuitenkin niukaksi. Olisin lukenut mielelläni laajemmankin version tapahtumista.

Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies
Kirjokansi 2016
97 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Humoristinen, tiivis.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Feministinen someuutiskatsaus 1: Seksuaalinen hyväksikäyttö kauppatapahtumana

Tasa-arvoa kannattavana ja siihen pyrkivänä feministinä median seuraaminen ei aina ole helppoa. Niin sosiaalinen media kuin uutissivustotkin välkkyvät niin kutsuttuja uutisia tai artikkeleja, joiden sukupuolikuvastot ja -roolit rakentavat varsin kapeakatseista, ahdasmielistä kuvaa yhteiskunnastamme. Jo useampaan kertaan olen miettinyt, että nyt saa riittää: haluan tuoda nämä diskurssit ja puhetavat esiin ja kommentoida niitä antifeministisiä ääniä, joita mediassamme tuotetaan ja ruokitaan. Olen pohtinut toisen, pelkästään feministisen blogin perustamista, mutta koska en ole vielä keksinyt sopivaa konseptia feministiselle äänelleni, ajattelin, että on vihamielisiin uutisiin on syytä puuttua nykyisessä blogissani. Feministinen someuutiskatsaus -postaus (tai postaussarja, jos oikein innostun) käsittelee sellaisia mediatekstejä, jotka joko vahingoittavat jotakin vähemmistöä tai kieltäytyvät uusintamasta vanhoja, ahtaita sukupuoli- ja ihmiskuvia. Tartun ensimmäiseksi erääseen juttuun, joka kaikessa valitettavuudessaan herätti huomioni.

Hyväksikäyttö on naisen syytä

Eräänä viime viikon aamuna heräsin ikävään otsikointiin: Iltalehdessä kerrottiin, että 16-vuotias tamperelainen tyttö on myynyt neitsyytensä 200 eurolla. Otsikossa tarkennetaan, yllättävää asiaa ilmaisevan ajatusviivan jälkeen, että ostaja on saanut tuomion. 

Järkytyin. Otsikko toistaa kaikin puolin sitä, mihin seksuaalista väkivaltaa kuvaavassa uutisoinnissa on totuttu. Ei ole ensimmäinen kerta, kun nainen asetetaan vastuuseen hänen kohdistuneesta rikoksesta. Muun muassa Roxane Gay on, kirjassaan Bad feminist, puuttunut tapaan, jolla raiskaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhutaan. Vaikka Iltalehden otsikko ei tietenkään suoraan syytä naista - olisihan se härskiä ja epäeettistä journalismia - paljastavat otsikon sana- ja lauserakennevalinnat, miten tekoa on haluttu käsitellä. 

Lauseen subjektiksi ja aktiiviseksi tekijäksi hahmottuu 16-vuotias tyttö. Tämän aktiivinen rooli ilmenee erityisesti verbivalinnasta, joka on aktiivimuotoinen myydä: tytön kerrotaan tehneen jotakin neitsyytensä menettämiseksi. Rahallisen summan mainitseminen puolestaan viittaa vastineeseen, joka "naisen neitsyyden saamisesta" on annettava. 200 euroa on palkinto, jonka 16-vuotias saa itselleen lahjoitettuaan neitsyytensä rahallista palkintoa vastaan. 

Iltalehden uutinen toistaa ikiaikaista tapaa puhua naisten neitsyydestä. Se glorifioi salakavalasti ajatusmallin, jossa yhteiskunta arvostaa naisen viattomuutta ja koskemattomuutta. Neitsyyden arvo tuodaan esiin rahallisena summana - lukijan pääteltäväksi jää, onko teemapaikkainen (eli uutena tuotava, lauseen loppuun sijoittuva) tieto se huippu, jota halutaan ihmetellä. Lause on varsin helposti luettavissa niin, että rahallisen summan merkitys korostuu; siihen, onko 200 euroa tarpeeksi vai liian vähän neitsyyden menettämisestä, ei oteta kantaa.

Sukupuoli häivytetään - ainakin silloin, kun puhutaan miehestä

Vasta otsikon jälkiosa paljastaa, että neitsyyden myymisestä on tullut rikosoikeudellinen tapahtuma. Otsikointi ei kuitenkaan paheksu hyväksikäyttöä vaan pikemminkin halveksuu naista ja lopputulemaa: ajatusviivan taakse jätetty yllätys tai kohokohta, siis se, että ostaja on saanut tuomion, on otsikoijan mielestä huomiotaherättävä, poikkeuksellinen näkökulma. Minä kiinnitin huomioni erityisesti siihen, että rikoksen tehneestä ja tuomion saaneesta rikollisesta puhutaan otsikossa ostajana. Hänen sukupuoltaan ei otsikossa kerrota, vaikka leipätekstissä hänet määritetään mieheksi. Ei liene sattumaa, että naisesta puhutaan sukupuolella, kun taas miehen sukupuoli häivytetään, aivan kuin se ei lainkaan olisi vaikuttanut tapahtuneeseen. Nimeämällä mies ostajaksi rakennetaan kaupankäyntidiskurssia, josta muistuu väittämättä mieleen sanonta asiakas on aina oikeassa. Niinpä otsikon ilmaiseman yllättävää näkökulmaa voi tulkita lähtökohdista, joiden mukaan on järkyttävää, että ostaja tai asiakas saa tuomion. Nainen eli myyjä määrittyy vastuunkantajaksi.

Surullisinta tässä otsikoinnissa on se, ettei se paljasta mitään siitä, mikä on johtanut tähän tekoon, joka leipätekstissä nimetään seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Itse uutinen kyllä paljastaa, että tapahtumat ovat alkaneet siitä, että mies on ottanut yhteyttä naiseen ja viestitellyt tämän kanssa. Seksiin on päädytty miehen ehdotuksesta: tämä on luvannut naiselle rahaa. Tytön taustalta paljastuu myös aiempi hyväksikäyttökokemus. 

Vaikka miehen syyllisyys varmennetaan leipätekstissä, ei itse uutinen kuitenkaan tue naisen viattomuutta. Uhria syyttelevä diskurssi rakentuu esimerkiksi siitä, miten ingressi ja väliotsikot ovat rakennettu. Ingressi ei suinkaan tiivistä olennaista tapahtuneesta rikoksesta vaan kertoo sen seurauksista: tyttö on otettu huostaan, sillä hän oli alkanut oireilla. Huostaanottaminen assosioituu vahvasti negatiivikseksi asiaksi ja tyttö ongelmatapaukseksi. Oireilustakaan ei puhuta luonnollisena reaktiona traumaattiseen tapahtumaan, vaan se nähdään lähinnä alkukimmokkeena sille, että tyttö on pitänyt sijoittaa sijaiskotiin.

Väliotsikossa Myönsi teon ei kerrota, kuka on myöntänyt teon ja mistä teosta puhutaan - otsikko on mahdollista lukea myös naisen tunnustuksena itsensä myymisestä. Jälleen miehen sukupuoli häivytetään otsikosta. Vähemmällä vilkaisulla nuori nainen - lapsi - hahmottuu prostituoiduksi, johon taas on helppo suunnata naisvihaa. Kun seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja jopa raiskaukseen viitataan vain neutraalilla sanalla teko, tulee vain surullinen olo siitä, miksei miehen käytöstä tuomita lainkaan rikolliseksi. Neitsyyden ostamisesta, epäsuorasta seksiin pakottamisesta, puhutaan vain tekona, joka tapahtui kuin itsestään. 

Tutkittavaa riittää 

Niin uutismediat kuin sosiaalinen media osoittavat päivästä toiseen, että feministeillä on vielä paljon työnsarkaa. Iltalehden uutinen ei suinkaan ole ainoa lajissaan - seksuaalisesta väkivallasta puhutaan tietyin kangistunein tavoin, joiden eettisyyttä tarkastellaan vain harvoin. Itse koen uutisten tarkkailun kiinnostavaksi, tyytyväisyyttä herättäväksi toiminnaksi: on hienoa pystyä analysoimaan feministisin käsittein ja välinein sitä, miten sukupuolia julkisuudessa rakennetaan. Tulokset eivät välttämättä tuota hyvää mieltä, mutta luotan vakaasti siihen, että kärkkäitä analyyseja tekemällä yhä useampi voi tiedostua siitä, miten valtava merkitys kielenkäytöllä oikeastaan onkaan. 






Lähteet: 

Gay, Roxane 2016: Bad feminist. Månpocket 2016. Översättning: Helena Hansson. 397 s
Iltalehti 4.7.2017: http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201707042200243839_u0.shtml. 

Anna Kontula: Luokkalaki

Katariina Vuoren ja Vesan Rannan Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa innosti minut tutustumaan suomalaiseen köyhyyteen. Yksi, jo pidemmän aikaa minua kiinnostanut teos oli Anna Kontulan pamfletti Luokkalaki, jossa hän argumentoi lukijoilleen, miksi Suomen lainsäädäntö sortaa työväenluokkaa. 

Pamflettinsa aluksi Kontula esittelee teoksensa keskeiset käsitteet, luokan, vallan ja syrjinnän. Yhteisen ymmärryksen luominen on tehokas tapa johdattaa lukija kohti valittua näkökulmaa. Johdatteluosiossa käytetyt kuviot valaisevat hyvin vaaleaihoisten, hyvätuloisten, työllistyneiden suomalaisten etuoikeuksia. 

Kontula argumentoi tehokkaasti: kieli on sujuvaa eikä jätä tilaa tulkita Kontulan viestiä toisin. Luokkalaki on pysäyttävä teos, joka paljastaa raa´asti ne epäkohdat, joita suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen lainsäädännössä on. Koulutus ei ole tasa-arvoista: vanhempien luokka vaikuttaa lapsen koulutuspolkuun, ja opintorahaleikkaukset vaikeuttavat erityisesti niitä opiskelijoita, jotka tietävät jo valmiiksi, etteivät kykene maksamaan opintolainoja tai saamaan vanhemmiltaan tukea. Valaiselvalta tuntui Kontulan huomautus siitä, miten kauppojen aukioloajat vapauttavat toiset mutta sortavat toisia: pidentyneet aukiooajat vaativat sitä, että pientuloiset myyjät ovat yhä useammin töissä. Samalla hankaloituu arjen, esimerkiksi lastenhoiden, järjestäminen. 

Kipeitä yksityiskohtia ovat Kontulan mukaan esimerkiksi se, miten paljon pitkäaikaistyötöntä valvotaan ja miten hänen tietojaan saa tarkastella kuka vain. Pienituloisia ja luottotietonsa menettäneitä tarkkaillaan jatkuvasti, eivätkä he saa samoja oikeuksia. Pankkitunnuksien menettäminen on nyky-yhteiskunnassa varsin suuri menetys. 

Kontula ei ainoastaan esittele sitä, miten luokkalait vähentävät työväenluokan oikeuksia vaan muistuttaa lukijaansa myös siitä, että köyhyyden taustalla on aina yhteiskunnallisia rakenteita. Näitä rakenteita ei ole luotu auttamaan vaikeassa tilanteissa olevia vaan ne toteuttavat, aukioloaikojen pidentymisen tapaan, ennen kaikkea ylempien yhteiskuntaluokkien etuja. Kontula osoittaa teoksessaan taitavasti sen, millaiset erilaiset käytänteet johtavat siihen, ettei pienituloisilla riitä henkisiä eikä fyysisiä resursseja oman elämänsä nostamiseen. Kaikki ei todellakaan ole pienen yksilön käsissä. 

Luokkalaki on todella tärkeä, hyvin rajattu kirja, joka nostaa esiin suuren yhteiskunnallisen ongelman. Tämä teos nostaa esiin työväenluokan äänen. Kontula toki mainitsee oman luokkaretkensä työläisperheestä kansan eliittiin. Rohkeat, varmat perustelut ja konkreettiset esimerkit todentavat sen, että Kontulan pamfletti on tarpeen. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Jatkan Suomi(ko) 100 -haasteeseen osallistumista tällä kirjalla, jossa ääneen pääsevät pienituloiset.

Anna Kontula: Luokkalaki. Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa.
Into pamfletti2016.
154 s.
Pisteitä: 5/5

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkoset H-N

H = hemmottelu. Lukeminen on minulle useimmiten itseni hemmottelua. Siitä tulee hyvä mieli. Saan vetäytyä uusiin tai toisenlaisiin maailmoihin, unohtaa omat huoleni, heittäytyä tarinoiden mukaan. Hyvä mieli tulee siitäkin, että tiedän olevani hyvä ja nopea lukija. Lukemiseen liittyvään hemmotteluun kuuluvat toki myös lukupaikan (kirjasto, puistonpenkki, olohuone, terassi, järvenranta) ja lukueväiden (katso kohta N) valinta.


I = ideointi. Tänä kesänä aion ideoida kirjojen parissa monella tapaa. Ensinnäkin koetan pohtia, miten pitää blogi tuoreena ja viihdyttävänä (ja kenties saada lisää lukijoita), ja toisaalta haaveilen siitä, että ammattikirjallisuutta lukemalla ideoisin jo tulevan syksyn töitä. Valmistautumista ensi syksyn opetustöihin riittää, ja olenkin lainannut kirjastosta vinon pinon tekstitaitoihin liittyvää kirjallisuutta. 



J = jumi. Lukujumista ei ole vielä tänä kesänä ollut tietoakaan, mutta hartiajumi ja -särky kuuluvat lukuminäni olemukseen toistuvasti. Vellon parhaillaankin orastavassa päänsäryssä, enhän koskaan muista venytellä...



K = kirjasto. Kirjastot ovat lempipaikkojani kesät talvet. Kesäisin useimmissa kirjastoissa on tukahduttavan kuuma lukuilmasto, mutta lomapäivinä on silti parhautta piipahtaa noutamassa varauksia tai poimimassa jotakin satunnaista luettavaksi. Lähikirjastosta on tulossa hyvää vauhtia kirjasto, johon on mukava kävellä tai pyöräillä, jos tekee mieli lähteä jonnekin muttei kuitenkaan kovin kauas.



L = laituri. Yksi hauskimmista kesämuistoistani liittyy abikesääni, jolloin luin ruotsin yo-kokeeseen mummolan laiturilla. Lukemisenani oli paitsi kielioppikirja myös Jo Nesbon Fladdermusmannen. Tänäkin kesänä olisi lystiä lukea laiturilla - mummolassa tai jossakin muualla - ja vilvoitella varpaita samalla järvivedessä.



M = maraton. Tänä kesänä olen ehtinyt pitää jo muutaman lukumaratonin. Arvoitukseksi jää, ehdinkö valmistujaispippaloideni päätteeksi osallistua 8. päivän maratoniin, mutta ainakin elokuussa aion olla taas messissä. Lukumaratoneissa parasta on se, että saa omistaa koko päivän pelkälle lukemiselle eikä muista menoista tarvitse välittää yhtään mitään. Näitä päiviä on oltava elämässä säännöllisesti.

N = napostelu. Minkäs sille tekee! Olen aivan onneton, mitä tulee herkkulakkoihin. Usein on ihan mukava napostella jotakin - karkkia, suklaata, mansikoita - samalla, kun lueskelee. Terveellisiä herkkuja voisi harkita, mutta yleensä nautinto ajaa itsekurin edelle. Tämä bloggaaja ei ota ruokavaliotaan kovin vakavasti.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Feministin kesä 4: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
Like 2017 (2014)
Suom. Aura Sevón
304 s.
Pisteitä: 4/5
"Jotkut salissa arvioivat hänen lapsekkuutensa astetta. Suorituksen aikana kasvot pysyvät täysin ilmeettöminä, se kylmähermoisuus, ja miten se kiskoo verryttelypuvun päälleen heti pisteiden selvittyä, merkillinen minivirkailija-akrobaatti! Kun törmäsin tyttöön olympiakylässä toissa aamuna - se oli käymässä lääkärintarkastuksessa - se ei silmäänsä räpäyttänyt, kasvot aivan elottomt. Mitä se osaa kertoa meille? Pitää jogurtista muttei syö leipää. Mahtavaa! Meillä on edessämme 40-kiloinen kommunistirobotti. Se on kyllä myönnettävä, että lapsessa on tiettyä sulokkuutta, mutta se on kylmää, tehokasta sulokkuutta. Nyt ollaan, kuulkaa, kaukana neuvostovoimistelijoiden lyyrisyydestä, voi kyllä, ei tietoakaan Tsaikovskista ja joutsenista, nämä romanilaistylleröt ovat koiranpentuja, jotka pannaan tekemään temppuja, ja ne onnistuvat ja palvelevat valtiota. Tässä on kyse laskelmoinnista, geometrisen tarkasta laskelmoinnista."
Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt tuli vastaan kirjastossa. Se, samoin kuin kirjoittaja, Lola Lafon, oli minulle tuntematon teos, jota en ollut ehtinyt nähdä vielä blogivirrassakaan. Teos lupasi kuitenkin hyvää: kyse on nuoren urheilijanaisen tarinasta. Feministiä aihe kiehtoi, ja päätökseni tarttua romaaniin oli onnistunut.

Lafonin teos kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, jonka keskiössä on romanialainen, 70-luvulla huippu-urheilijaksi noussut Nadia Comaneci. Romaanissa seurataan Nadian kasvua huippu-urheilijaksi, joka ei koskaan saa olla todellinen lapsi tai todellinen tyttö, ja joka lopulta päätyy jättämään kotimaansa. Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt tarkastelee nuoren lapsivoimistelijan elämää kriittisesti, huomioi yhteiskunnalliset olosuhteet ja paljastaa raakoja yksityiskohtia kommunistisen valtion urheilullisista tavoitteista. Nadia on ollut ylistetty urheilija, mutta kuten Lafon tekstissään osoittaa, on tyttö maksanut menestyksestä hintansa.

Lafon kuvaa Comanecin elämää niin kiinnostavasti, että minun piti kesken lukemisen selvittää, millaisesta urheilijasta on kyse. Youtube esittää Comanecin ensimmäisen täyden kympin suorituksen täällä, ja tapahtumaan viitataan Lafonin romaanissa useasti. Romaania eivät kuitenkaan tee kiinnostavaksi Nadian urheilulliset suoritukset vaan se, miten Nadiaa on naisena ja naiskehona kohdeltu. Jo alussa käy ilmi, että Nadiaa ei nähdä lapsena eikä tyttönä, vaan hän on valtion omaisuutta, mahdollisuus päihittää pahin kilpakumppani, Neuvostoliitto. Nadiaan kohdistetaan runsaasti vaatimuksia: syödä saa vain niukasti, kotona ei saa käydä, ystäviä ei saa tavata, naiseksi ei saa kasvaa. Voimistelijalta vaaditaan ulkonäköä, joka ei saa olla naisellinen mutta ei miehekäskään. Naiskehoon kasvamista pidetään urheilupiireissä niin traagisena tapahtumana, että Nadia itkee vuolaasti, kun kuukautiset, sairaus, alkavat. Kun Nadia viimein pääsee kovaotteisen, julman valmentajansa käsistä pois, media syyttää yhä nuorta tyttöä lihomisesta. Kommunistinen Romania näkee Nadian vain naiskehona, jonka he omistavat ja jonka on käyttäydyttävä vain siten, kuin he haluavat sen käyttäytyvän.
"Ja viimeiset kuukautiset alkoivat koska? Milloin ajattelit tehdä päätöksen? Oletko ajatellut, että sinä olet velkaa isänmaalle? Oletko miettinyt velvollisuuksiasi meitä kohtaan? Kuule, niitähän riittää. Toveri on suonut sinulle upean elämän näin monen vuoden ajan, joten Nedia, tartu tuumasta toimeen ja osallistu maan tulevaisuuden luomiseen."
Rakenteellisesti Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt koostuu kahdenlaisesta tyylistä. Ensinnäkin Nadian elämää kuvaa kaikkitietävä hänkertoja, joka painottaa vuoroin Nadian läheisten, vuoroin Nadian näkökulmaa. Kursiivilla puolestaan esitetään ne kohdat, joissa kuvitteellinen kirjailija keskustelee Nadian kanssa kirjan kirjoittamisesta. Metateksti on vahvasti läsnä, ja vaikka Lafon tekee teoksensa aluksi selväksi sen, että puhelinkeskustelut ovat kuvitteellisia, luovat katkelmat vuorovaikutusyhteyden faktan ja fiktion välille. Kerronnan ja metatekstikerronan välinen suhde onkin siinä mielessä kiinnostava, että puhelinkeskusteluissa Nadia yrittää pitää yllä kulissia siitä, että kaikki on ollut parempaa kuin kirjailija kuvittelee. Lafon onnistuukin saamaan lukijansa pohtimaan, mikä on lopullinen totuus lapsiurheilijoiden piiskaamisen takana. Ovatko he olleet onnellisia? Romaanin loppuosa painotata kirjailijan työskentelymenetelmiä ja sitä tiedon viidakkoa, johon hän romaania kirjoittaessaan törmää. On vaikea olla lukematta tekstiä osana Lafonin kokemuksia - henkilökohtaisuus on jollakin tavalla läsnä. Loppuosa jää mielestäni irralliseksi muusta tekstistä, enkä oikein ymmärtänyt sen funktiota. Nadian elämästä kertova osa luistaa sujuvammin.

Lafon kirjoittaa kaunista tekstiä, vaikka toisinaan pilkutetut, runollliset virkkeet alkavat puuduttaa. Kaipasin tekstiin enemmän rytmitystä, vaihtelevempia lausetyyppejä. Itse tarina on kuitenkin erittäin kiehtova kuvaus naiskehosta ja siihen kohdistetuista vaatimuksista. Suosittelen lukemaan tämän! Urheilijalapsen elämä on rankkaa ja julmaa, jopa kidutusta, Lafon osoittaa. Naisten kärsimästä tuskasta, esimerkiksi kuukautisten poisjäämisestä, puhutaan urheilun yhteydessä harvoin. Kannattaa muuten vilkaista seuraavat Ylen artikkelit, joissa puhutaan naisurheilijoiden anoreksiasta ja terveysongelmista.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Katariina Vuori & Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa

Katariina Vuori & Vesa Ranta (valokuvat): 
Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyys-
rajan takaa.
Like 2017
203 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Huh. Opettavainen.
Kun Kirjojen keskellä -blogin Maija esitteli Vuoren kirjoittaman ja Rannan valokuvaaman, köyhyyttä käsittelevän tietoteoksen, tiesin heti, että kirja on minulle tarpeellinen. Hyvätuloisen, ylemmän keskiluokan kasvattina olen elänyt aina taloudellisesti turvattua elämää. Vaikka opintoaikoina omia tuloja ei olekaan aina ollut eivätkä opintotuet ole riittäneet elämiseen nimeksikään, en ole silti joutunut koskaan liian tiukoille talouteni kanssa. Perheeni, turvaverkkoni, on taannut sen, että olen saanut rahaa silloin, kun omat varani eivät ole riittäneet elämiseen. Koska oma elämäni on ollut suhteellisen vakaata, koen tarpeelliseksi tutkia sitä, miten köyhyys ja yhteiskuntaluokat vaikuttavat Suomessa ihmisten elämään. 

Vuoren ja Rannan teos, Lottovoittajien pöydässä, esittelee joitakin suomalaisia köyhyysrajan alapuolella eläviä henkilöitä. Teos keskittyy erityisesti siihen, miten he pystyvät elättämään itsensä fyysisesti, siis siihen, millaista ruokaa he saavat. Henkilökuvien ohella teoksessa on useita tietoartikkeleja köyhyydestä, sen rakentumisesta ja siihen suhtautumisesta. Teoksessa rakennetaan vuoropuhelua köyhyyden yhteiskunnallisen ja yksilöllisen tason välille: lähtökohtana on ajatus siitä, että köyhyys on seurausta yhteiskunnallisista epäkohdista, joita yksilön elämäntapahtumat saattavat ruokkia, ja että kyse on ilmiöstä, joka määrittää vahvasti yksilön elämänkulkua. Rakenne toimii hyvin, mutta olisin itse lukenut mielelläni lisääkin yksilökokemuksia. Ilahduttavaa on, että teoksessa on esitelty eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia köyhiä.

Lottovoittajien pöydässä paljastaa, miten puutteellisesti osa suomalaisista joutuu elämää. Joku dyykkaa, useat käyvät ruoka-avussa, toiset lainaavat lapsiltaan rahaa, jotta saavat hankittua itselleen ruokaa. Ruoka-avustukset ja -keräykset ovat monen pelastus, mutta eivät nekään tarjoa ravitsevaa, monipuolista ruokaa. Köyhyys näyttäytyy konkreettisina ongelmina: rahaa ei ole ruokaan mutta ei myöskään lääkärikäynteihin tai normaaleihin matkakuluihin. Köyhän mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan ovat varsin vähäiset.

Vuori osoittaa teksteissään, ettei Suomessa ole taloudellista tasa-arvoa. Köyhyysrajan alapuolella elää lähes 900 000 köyhää, ja pitkäaikaisvarattomia on 100 000. Rannan karut kuvat tukevat teoksen sanomaa: ihmiset elävät yksinkertaisissa oloissa yksinkertaisella ruualla. Elinoloja määrittävät asenteet käyvät myös ilmi ja herättelevät lukijansa huomaamaan, miten karusti köyhiin suhtaudutaan. Köyhät eivät saisi haaveilla mistään, he eivät saa hankkia itselleen mitään mukavaa tai välttämättömyydestä poikkeavaa, ja lihavia köyhiä yhteiskunnassa vasta arvostellaankin. 

Yksilökokemusten kautta lukijalle avautuu maailma, jossa suomalaisten ei ole hyvä olla. Kovat asenteet maahanmuuttoa kohtaan muuttuvat ymmärrettävämmiksi, kun huomaa, miten paljon apua maassamme tarvitaan. Yhteiskunnallisiksi muuttuvat yksilötarinat ovat karuja kertomuksia: Joku on menettänyt toimeentulotukensa, sillä on saanut perinnöksi metsää. Sitä ei kuitenkaan huomioida, että perintö meni perikunnan velkojen maksamiseen. Useiden elämä on lähtenyt luisuun, kun on tavattu väärä henkilö ja jouduttu ottamaan toisenkin maksut omalle kontolle. On hienoa, että Vuoren ja Rannan teoksessa ääneen pääsevät köyhät, joiden olemassaolo halutaan useimmiten unohtaa. Osallistun teoksella Suomi(ko) 100 -haasteeseen.

Kirjabloggaajan kesäaakkoset A:sta G:hen

Ja kaikkea muuta -blogin kirjoittaja Minna julkaisi päivä pari sitten postauksen kirjabloggaajan aakkosista. Listat ovat aina hauskaa luettavaa ja tekemistä, joten innostuin pohtimaan omia kirjaimiani. Aloitanpa minäkin homman aakkosten alkupuolelta: 

A = aika. Lukuaikaa on tänä vuonna riittänyt. Kesäkuussa ahmin peräti 21 kirjaa, mikä on runsain ennätykseni. Osan kirjoista olin aloittanut jo hyvä aika sitten, mutta mukaan mahtui monta uutta tuttavuutta. Aikaa lukemiselle ja blogille jää toivottavasti syksylläkin, vaikka olenkin työllistänyt itseni osa-aikaisesti jouluun saakka. Ajatus siitä, ettei elämässäni ole varsinainen kiire mihinkään, ilahduttaa rankan opiskeluvuoden jälkeen.

B = Bradley. Tämän kesän viihderakkaus on ollut Alan Bradley. Olen lukenut nyt neljä ensimmäistä Flavia de Luce -romaania, ja kaikki ovat miellyttäneet minua. Flavian koppavuus on hurmaavaa, ja romaanit ovat sopivan kepoisia. 

C = celcius. Mitä vähemmän, sitä parempi. En ole hellekesien ystävä, vaikka viihdynkin kesävaatteissa. Palella en lomakausina tahdo, mutta aurinko porottaa usein paitsi niskaani myös lukupaikkoihini sellaisella voimalla, etteivät kohonneet celciusasteet houkuttele lukemaan lasiterassilla. Olen kiitollinen siitä, ettei sohvamme ole nahkainen - muuten tämä lukija hikoaisi kiinni sisätiloihin.

D = Dammenberg. Pähkinäallergisen pelastaja! Dammenbergin suklaat ovat kalliita, mutta ainakaan niissä ei ole jäämääkään pähkinöistä. Luksushetkinä ostan itselleni kokoelman herkullisia suklaita. Konvehtirasia odottaa nytkin herkkukaapissa, mutta taidan säästää suklaat vähän juhlavampaan lukuhetkeen.

E = essee. Jos mukaan ei lueta yliopistossa pakkokirjoitettuja opiskeluesseitä, on essee, varsinkin kaunokirjallisuuden osana, minulle suhteellisen vieras tekstilaji. Feministit Gay, Hubara ja Solnit ovat kuitenkin tutustuttaneet minut siihen, mitä esseillä voidaan esimerkiksi tarkoittaa. Esseet tuntuvat olevan varsin tehokas tapa käsitellä feminismiin liittyviä kokemuksia, ja olen pikkuhiljaa alkanut pähkäillä, että ehkä voisin lisätä esseet paitsi luku- myös kirjoittamislistalleni.

Tuliaislahjana saatu lammas, Gilbert.
F = feminismi. Feminismi, tuo ihana f-sana! Aate ja arvopohja kuuluu kesääni tietenkin. Tänä kesänä kokoan feministisin silmin lukemani teokset osaksi Feministin kesä -postaussarjaa, jossa tutkailen tasa-arvoon liittyviä lukukokemuksia ja tapahtumia. 

G = Gilbert. G:n on pakko olla Gilbert! Uuden Anna-sarjan Gilbertiin en ihastunut aluksi, mutta sarjan loppupuolella aloin jo vähän mieltyä. Olen asettanut itselleni yhdeksi kesänpiristystavoitteeksi lukea Anna-kirjan, joten ihanan Gilbertin pitäisi kuulua tähänkin kesään. Yritimme katsoa ystäväni kanssa vanhaa Anna-sarjaa, mutta jouduimme pettymään, kun hankkimassamme DVD:ssä ei ollutkaan sitä kohtausta, jossa Anna ja Gilbert suutelevat. Arkipäivän huumoria revin puolestani tuliaispehmolampaasta, jonka olen nimennyt Gilbertin mukaan. Nuorempana nimesin pehmoleluja ihastusteni mukaan, ja koska otolliset nimi-idolit ovat käyneet vähiin, siirryin kirjallisiin rakkauksiin. :D En tiedä, miten hörhönä poikaystäväni minua pitää, mutta minua hymyilyttää aina, kun mietin nimenneeni lampaan Gilbertiksi.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuningatarkesäkuu

Mitä lukemiseen tulee, on tämän vuoden kesäkuu ollut parhain lukukuukausi sitten lapsuusvuosieni. Gradunjälkeisessä onnentunteessa ahmin kesäkuussa loppuun yhteensä 21 kirjaa (joista osan olin toki aloittanut jo aiemmin). Hädin tuskin muistan enää itsekään, mitä kesäkuussa tuli luettua, mutta tässäpä vielä listaus teoksista tunnelmineen.

Yuri Herrera: Maailmanlopun merkit (mitäänsanomaton)
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (näsäviisas)
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo sapiens (teinirakkaus)
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten (luotettava)
Zadie Smith: Swing time (pohdituttava)
Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella (kesäihastus)
Roxane Gay: Bad feminist (vihdoin!)
Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto (öllötys)
Laura Bates: Everyday sexism (tarpeellinen)
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni. (avartava)
Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi (analysoitava)
Laurie Halse Anderson: Lukossa (osuva)
Henrik Ibsen: Nukkekoti (pettymys)
Marja Leena Virtanen: Aida (kotirouvamainen)
Meg Elison: The Book of the Unnamed Midwife (poikkeava)
Marko Raassina: Kullervo (hihitystä)
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Rebecca Solnit: Men explain things to me (vaikeaselkoinen)
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (ennalta-arvattava)
Ester Roxberg: Min pappa Ann-Christine (toisenlainen)
Katariina Vuori ja Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa. (opettava)