keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Crime Time 2017
265 s.
Pisteitä: 3/5
Seppo Jokiseen voi aina luottaa. Aloitin Koskinen-sarjan lukemisen kahdeksannella luokalla: Piripolkka on ensimmäinen lukemani Jokinen, ja se oli vahva elämys. Siitä eteenpäin olen lukenut lähes kaikki sarjaan kuuluvat kirjat. Varsinkin viime vuosina olen yrittänyt herätellä eloon aikaisempaa dekkari-innostusta.

Vakaasti harkiten -romaanissa rannalta löytyy mies, joka on tapettu naskaliniskulla niskaan. Rikoksen selvittäminen yhdistyy nopeasti perheeseen, jonka tyttären tämä tapettu mies on aiemmin pahoinpidellyt neliraajahalvaukseen asti. Toinen murha johtaa kuitenkin siihen, että tutkinnassa on otettava huomioon lisää seikkoja, myös mahdollisuus siitä, että tekijä on sittenkin toinen kuin aluksi epäiltiin.

Tuttuun tapaan Jokinen kuljettaa romaanissaan niin poliisilaitoksen kuin Koskisen henkilökohtaista sosiaalista elämää. Sorilla käydään pienimuotoista valtataistelua, jossa vanhankansan poliisit joutuvat kohtaamaan uusia sukupuolirooleja. Nuorehko Anni-poliisi pitää pintansa miesvaltaisella alalla, ja Jokinen kuvaa poliisien keskinäistä välienselvittelyä ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin. Koskinen puolestaan kamppailee tuttuun tapaan sosiaalisissa suhteissaan ja opettelee ymmärtämään Ullaa, naisystäväänsä. Pitkään Jokisen tekstejä seuranneena hahmot ovat tulleet hyvin tutuiksi, ja heidän luokseen palaaminen tuntuu mukavalta. Toisaalta kirja ei enää tarjoa juurikaan yllätyksiä, ja ihmissuhteet pyörivät tutuissa kaavoissaan.

Jokisen uusimmassa romaanissa korostuu se, että rikoksentekijöillä on usein epätoivoinen tausta. Vakaasti harkiten -teoksen rikolliset ovatkin usein kokeneet jotakin epäoikeudenmukaista, suistuneet yhteiskunnan holvauksesta omaan, eristettyyn maailmaansa, jonne tasa-arvon käytänteet eivät näy. Rikokset tuomitaan, mutta Jokinen tuo esiin sen, että pahoillakin teoilla on syynsä, jotka ovat johtaneet äärimmäiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Teema jätti pohdituttamaan pitkäksi aikaa, ja olen iloinen, että Jokinen ottaa romaanissaan tähän aiheeseen kantaa. Rikoksentekijät taustoineen ovat olleet läsnä useimmissa muissakin Jokisen romaaneissa, mutta vasta nyt heräsin siihen, miten heidän taustojensa kuvaaminen, lukijan auttamisen lisäksi, selittää sitä, miksi ihmiset ylipäätään päätyvät pahoille teille. 

2 kommenttia:

  1. Jokinen on yksi minun dekkarisuosikkejani, mutta olen lukenut vain hänen sarjansa alkua, sattumalta juuri Piripolkkaa edeltävät. Tavoitteena on kyllä lukea koko sarja hitaalla tahdilla, ja on kiva kuulla, että loppuun saakka sarja kantaa. Juuri niistä dekkareista, missä rikollisen taustaa ja syitä elämän suistumiseen käsitellään, pidän erityisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sarja tosiaan on laadukas ihan uusimpiin osiin asti. Tämä teos avasi erityisesti minulle sitä, että Jokinen osaa kuvauta syrjäytymistä ja väkivallan syitä. Kannattaa siis aikanaan tarttua tähän teokseen, jos tämä teemoiltaan kiinnostaa.

      Poista