torstai 29. kesäkuuta 2017

Rebecca Solnit: Men explain things to me (Feministin kesä 3)

Kuuluksi nousseessa feministisessä esseekokoelmassaan Men explain things to me Rebecca Solnit käsittelee sukupuoliin liittyvä epätasa-arvoisia käytänteitä. Kokoelman esseet nostavat esiin esimerkiksi miesselittämisen, seksuaaliset väkivallanteot, rotujen kohtaamisen ja avioliiton. 

Odotin Solnitkin kokoelmalta enemmän kuin sain. Osaltaan tyytymättömyyttäni selittää se, että en pystynyt samastumaan Solnitin esimerkkeihin, jotka kumpuavat amerikkalaisesta kulttuurista ja mediasta. Esseiden lukeminen vaatii tiettyä osaamista ja intertekstuaalisuuden ymmärtämistä: on tunnettava esimerkiksi ne uutisaiheet, joihin Solnit viittaa. 

Solnitin oma ääni kuuluu tekstissä vahvana, ja hän vaikuttaa feministiltä, joka ei pelkää sanoa sanottavaansa. Esseessä The longest war Solnit esimerkiksi muistuttaa, ettei väkivallan sukupuolittuneisuudesta, siis siitä, että useimmiten väkivaltaa tuottavat nimenomaan miehet, oteta esiin tarpeeksi usein. Mediassa tai arjessa ei uskalleta puhua siitä, että useimmat - eivät kaikki - väkivallanteot, useimmat perhesurmat, ovat miesten tekemiä. Solnitkin kokoelmassa naisten ääni nouseekin miesten äänen yli, ja Solnitin lähtökohtana ovat nimenomaan naisten kokemukset. 

Nimiesseessä mainittu ilmiö, mansplaining eli miesselittäminen, on toki ilmiönä tuttu: usein miehet alkavat neuvoa (varsinkin nuorempia) naisia, eivät hyväksy naisen asiantuntijuutta ja kuvittelevat voivansa ymmärtää naisen kokemusmaailmaa. 

Sukupuolien vastakkainasettelussa on aina jotakin ongelmallista. On totta kai myönnettävä, miten paljon väkivaltaa naisiin kohdistuu ja miten usein tekijät ovat miehiä; toisaalta feministisen syytöksen kohdentaminen miehiin ei tunnu sekään aina reilulta. Harmillista kyllä, en innostunut teoksesta yhtä paljon kuin olin toivonut.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Rebecca Solnit: Men Explain Thing to Me
Haymarket Book 2014
159 s.
Pisteitä: 3/5

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ester Roxberg: Min pappa Ann-Christine (Feministin kesä 2)

Pappa har ett eget Narnia innanför garderobsdörrerna. En annan värld som ingen förutom pappa känner till. 

Min pappa Ann-Christine, en roman av Ester Roxberg, är en självbiografisk berättelse om Ester och hennes pappa. Romanen börjar starkt: Roxberg skriver hur vi aldrig kan veta exakt hurdana våra föräldrar är, vad de tänkar och vilka känslor och rädslor de har. Snabbt får läsaren veta att Roxbergs bok handlar om en relation mellan ett barn och hennes pappa och hur allt bli förvirrad när pappa kommer ut som transkvinna.

Min pappa Ann-Christine är skriven ur ett perpesktiv av en anhörige. Den är inte pappas berättelse utan den koncentrerar sig på hur de anhöriga känner när deras närmaste sägar vara transperson. Roxberg är väldigt ärlig med sina känslor, hur den hela ändringsprocessen har kännts. Hon berättar om sina tankar, sina rädslor, sina fördomar. Hon har skämts över sin pappa, hon har varit arg på pappan och på sig själv för att känna så som hon känner. På något sätt har pappan besvikit henne och nu längtar hon efter det tidigare.

Samtidigt får läsaren se hur mycket en transperson måste bära när hon bestämmer sig att leva sitt eget liv. Roxberg skriver hur han pappa var belättnad över ha berättat om sitt äkta jag, och hon skriver hur det känns att han inte begriper att allt inte är över än. Det är bara därefter när allting börjar: pappans bekännelse väcker så många känslor hos de anhöriga att de relationer som de har haft ändras på många sätt.

Att vara transperson är inte lätt på något sätt: man måste kämpa för att bli acceptera av sig själv och av det hela samhället. Om det nu är en svår och lång process för den personen som ärendet gäller så blir det säkert ännu svårare när man måste möta alla de där känslorna som de anhöriga har. Roxberg visar att det inte alltid är lätt att stöda sina närmaste utan ändringsprocessen verkar på alla i familjen.

Roxbergs bok handlar om identitetkris. Hon visar i sin text att när en anhörig går igenom en så stor process så är det också alla andra i familjen som måste kämpa med sig själva. Min pappa Ann-Christine består av kapitel där Roxberg berättar om sin egen barndom, kapitel där hon skiver om pappans barndom och kapitel där hon avslöjar sina tankar när pappan har kommit ut ur garderopet. Det syns tydligt att även Roxberg måste bilda sin livshistoria på nytt.

För mig som bara har lärt mig svenska som främdspråk var ljudbokversionen av Min pappa Ann-Christine ett väldigt bra val. Roxberg, som själv uppläser boken, har ett tydligt och lungt sätt att tala; det fanns inga större svårigheter med att förstå texten. I texten kan man också höra det Roxberg säger i början av boken: att hon har beskrivits som filosofisk. Roxbergs stil är analyserande och hon verkar vara väldigt självmedvetande.

Romaani transvanhemman lapsesta 

Kuten sanottua, Ester Roxbergin Min pappa Ann-Christine on kiinnostava, koskettava ja rehellinen kuvaus siitä, miten isän transsukupuolisuus muuttaa perhesuhteita. Roxbergin omaa elämää kuvaava teos käsittelee tyylikkäästi, joskin karusti, sitä, miten läheisen transsukupuolisuutta ei ole aina helppoa käsitellä. Roxberg kokee menettävänsä sen isän, johon hän on tottunut, ja sen lapsuuden, joka hänellä on ollut. Kaikki entinen näyttäytyy uudessa valossa, kun isä on tunnustanut todellisen minuutensa. 

Roxbergin romaani ei keskity itse transsukupuolisen tarinaan vaan kertoo tapahtumat omaisen näkökulmasta. Teosta voikin ehdottomasti suositella niille, joiden läheiset kuuluvat sukupuolivähemmistöön. Vaikka Roxbergin jokseenkin ahdistunut, aluksi ahdasmielinen maailmankuva harmittaa lukijaa, on teoksen vahvuus se, että se puhuu niistä tunteista, jotka useimmiten transsukupuolisuuden keskustelusta suljetaan. Koska sukupuolivähemmistöt ovat muutenkin kovilla elämässään, ei ole hyvien tapojen mukaista korostaa omaisten kärsimystä prosessin aikana. Muutosten paljous, yllättävät tunteet ja elämän muuttuminen on kuitenkin huomioitava myös omaisten kohdalla, ja Roxbergin teos tarjoaa vertaistukea niille, jotka ovat kamppailleet oman hyväksymisprosessinsa kanssa. 

Osallistun tällä teoksella Pride-viikon lukutempaukseen ja suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille! Samalla hurraan sille, että uskaltauduin kirjoittamaan lukukokemuksestani ruotsiksi. Heja!

Ester Roxberg: Min pappa Ann-Christien
A Nice Noise 2014
4 h 28 min.
Pisteet: 4/5

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Feministisankari maailmanlopun jälkeen - Meg Elisonin The Book of the Unnamed Midwife (Feministin kesä 1)

Meg Elison: The Book of the Unnamed Midwife
47North 2014
291 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Kiinnostava, pohdituttava.
"Mission, mission, mission impossible, so stupid, FOR WHAT? Have a purpose. Guess that is the reason to go on. Pathetic. Define me. Always did always will. I AM, I AM, I AM MY JOB. Punch in, punch out, sign your name. THUMBPRINT here. Your name, your name, your name. Spin straw into gold, bring babies back from the dead, arise from the morgue, and walk, but never tell, never tell, never tell, anything, nothing, and I am nobody. Nemo. Nothing. A name is what you have for other people. Have nothing, be nothing, call my name, what is the echo of silence."
Selviytymistarina maailmanlopun jälkeisestä ajasta, jolloin naiset ovat sukupuutossa eikä uusia lapsia juurikaan synny.

Meg Elisonin The Book of the Unnamed Midwife jäi mieleeni tästä haastattelusta, jossa paljastui, että Elison on kirjoittanut feministisen kirjan. Scifi ei ole minulle kovinkaan tuttu kirjallisuudenlaji, mutta feminismiin yhdistettynä se alkoi kiinnostaa. Näin lukemisen jälkeen voin todeta, että Elison romaanissa oli paljon elementtejä, joista pidin, mutta myös sellaisia asioita, joita jäin miettimään.

Selviytymiskertomus

Selviytymiskertomuksena Elisonin romaani on mielenkiintoinen. Ihmispopulaatio on lähestulkoon kadonnut vakavan viruksen seurauksena. Erityisesti naiset ja lapset ovat haavoittuvia: suurin osa naisista kuolee viimeistään synnytyksessä. Maailmaan ei synny enää uusia lapsia, yhteiskunnallinen hyvinvointi hajoaa ihmisten kuollessa, ja selviytyneet päätyvät taistelemaan omasta elämästään. Tarinan keskiössä on kätilö, joka on kuin ihmeen kaupalla selviytynyt sairaudesta. Kehystarina paljastaa tulevaisuudesta sen, että nuoret pojat kopioivat kätilön tarinoita muistiin. Elisonin romaanissa onkin vahva kirjasarjamaisuuden maku, sillä läheskään kaikki asiat eivät tässä ensimmäisessä osassa ratkea.

The Book of the Unnamed Midwife kompuroi siinä, että sen juoni etenee varsin hitaahkosti. Tarina pohjautuu selviytymismatkaan: kertoja etenee paikasta ja henkilöstä toiseen ja koettaa selviytyä uudesta elämästään. The Book of the Unnamed Midwife tuntuukin toisinaan toistavalta, sillä teoksessa vuorottelevat vaiheet, jolloin päähenkilö kohtaa ihmisiä, ja vaiheet, joissa hän joutuu selviytymään yksin. Toinen lukukerta voisi avata tarkemmin sitä, mitä eri ihmiset teoksessa merkitsevät ja mitä he päähenkilölle antavat.

Kerronassa Elison onnistuu hyvin. Kieleltään sulava teos rakentuu päähenkilön päiväkirjaotteista ja toisaalta kaikkitietävän hänkertojan ulkopuolisesta kerronnasta. Nämä kaksi kerrontatapaa vaihtelevat sulavasti ja täydentävät toisiaan. Päiväkirjan fraasimaiset, epätäydelliset lauseet tuntuvat autenttisilta, ja kaikkitietävä kertoja mahdollistaa ympäristön laajemman tarkastelun. Vain muutaman kerran Elison horjahtaa kerronnassa: ne kohtaukset, jotka kuvataan ulkopuolisen kertojan silmin ja joissa käsitellään sivuhahmojen kohtaloista, eroavat muuten laadukkaasta rakenteesta. En kokenut merkitykselliseksi kuulla, mitä kaikille teoksissa mainituille henkilöille lopulta tapahtui - avoimet loput ovat toisinaan hyvin toimivia.


Itsenäinen sankaritar ja väkivaltaiset miehet

Elisonin feministinen ote perustuu vahvasti siihen, että romaanin keskushenkilöt ovat naisia. Kertoja, nimettömäksi jäävä kätilö, joutuu selviytymään maailmanlopun jälkeisestä ajasta yksin: miehet ovat vaarallisia, ja naisia ei kaupungissa enää juuri tapaa.

Kirjan edetessä päähenkilöstä kuoriutuu näkyvä feministi. Hän kertoo vastuvansa avioliittoinstituutiota - joskaan ei perustele sitä, miksi se sortaa - ja puhuu aiemmasta kumppanistaan sukupuolineutraalein sanoin. Päähekilön biseksuaalisuus ilmentää maailmaa, jossa kaikki naiset eivät mahdu samaan luokkaan. Toimintakohtauksissa päähenkilö omaksuu käyttäytymistapoja, jotka yhdistetään yleensä lähinnä miehiin. Päähenkilö on valmis ampumaan, piileskelemään, elämään niukasti ja kulkemaan kaduilla yksin.

On kuitenkin huomattava, että kertoja joutuu maksamaan naiseudesta hintansa. Hän ei voi selviytyä maailmasta sellaisenaan, omana itsenään, vaan pukeutuu mieheksi. Ristiinpukeutumisen voi nähdä joko voimauttavana, liikkuvan identiteetin sallivana tapana, tai sen voi ajatella olevan todistus siitä, että on edes yritettävä olla mies, jotta maailmassa voi selvitä. 

Elisonin kirjassa useimmat miehet ovat pahoja. Kun vaarallinen tartuntatauti on hävittänyt lähes kaikki naiset ja lapset, valta jää niille, joille on eniten fyysistä voimaa. Miehet liikkuvat kaupungissa pieninä jengeinä ja ovat kerta toisensa jäkeen kuolettavan väkivaltaisia. Miesten ja naisten välistä kuilua ja valtasuhdetta korostetaankin fyysisellä voimalla, jota miehet ovat jatkuvasti valmiina käyttämään naisiin. Toisaalta kertoja vastustaa heikompaa asemaansa olemalla samanlainen: hän ei kaihda väkivaltaa. 

Siinä missä miehet näyttävät ryhtyvän silmittömiinkin väkivallantekoihin epäröimättä, tärisevät kertojanaisen kädet joka kerta, kun hän asetta pitelee. Hänen väkivaltansa on puolustavaa ja oikeutettua, mutta se ei kuitenkaan ole harkittua: hän ampuu usein sinne, minne sattuu osumaan. Miesten väkivalta on kohdennettua ja tarkkaa. Lukijana jäin pohtimaan, mistä tämä kertoo. 

Miesten etuoikeudet ja heidän käyttämänsä valta ovat todellisia ongelmia maailmassa. En silti tiedä, miten uskottavaa on, että useimmista miehistä kuoriutuu kriisissä väkivaltaisia raiskaajapetoja. Elisonin maalaama mieskuva on räiskyvä, liioitteleva ja melko stereotyyppinen. Sen sijaan, että epätasa-arvoisuus rakentuisi monikerroksista rakenteellisista systeemeistä, näyttää se Elison romaanissa muodostuvan miesten luonnollisesta raakuudesta, jopa eläimellisyydestä. Ymmärrän, miksi Elison käyttää liioittelua osoittaakseen sukupuolten väliset valtasuhteet, mutta en silti hyväksy sitä, että miehet kuvataan yksiselitteisen pahoiksi. Epätasa-arvo ei rakennu pelkästään sukupuolen varaan.

Maailmanlopun intersektionaalisuus?

Ruskeiden tyttöjen ja Bad Feministin jälkimaingeissa (jotka toivottavasti eivät pääty laisinkaan) onkin kysyttävä, kuinka intersektionaalinen Elisonin teos lopulta on. 

Feministiset vastakkainasettelut perustuvat sukupuoleen, ja sukupuoli näyttäytyykin Elisonin kirjassa liikkuvana käsitteenä. Myös seksualisuuden monimuotoisuus tulee ilmi, mutta siihenkin liitetään tiettyjä stereotypioita. Alun homopari näyttäytyy, ainakin hetkellisesti, turvallisena, luotettavana tukikohtana: kertoja ei näe heissä samanlaista miehuutta, jota heteroseksuaalisten miesten kohdalla on pelättävä. Rivien välistä kuultaa (ehkä tahaton) käsitys siitä, että homomiehet ovat naisille vaarattomia. Loukkaavalta tuntuu myös se, että kertoja tunnistaa miehet heti homoiksi, ei joudu epäilemään asiaa ollenkaan. Minusta seksuaalisen suuntautumisen näkyminen on myytti, johon pitäisi puuttua. Osa vähemmistöön kuuluvista saattaa korostaa omaa identiteettiään tavalla tai toisella, mutta on vaarallista ajatella, että homoille olisi olemassa tietty ulkonäöllinen muotti. Toisaalta Elison on luonut kertomuksensa keskushenkilöksi biseksuaalisen naisen - tätä identiteettiä kuvataan kirjallisuudessa harvemmin.

Jo kirjan alkupuolella kiinnitin huomiota myös siihen, miten rotuja kuvataan. Ei-valkoiseen viitataan ensimmäisen kerran suoraan tilanteessa, johon liittyy väkivallan uhka. Toisen kerran puhutaan Vegasissa liikkuvista ulkomaalaisista: tummat, kauniit miehet - jotka siis saavat kuvauksessa seksuaalisen vivahteen - määritetään nimenomaan ulkomaalaisiksi, kaupungissa liikkuneiksi turisteiksi: "no beautiful black men so dark they were blurple with their strange accents and bright-yellow gold jewelry". Myös aasialaissävyt ovat kuuluneet kaupunkiin lähinnä turisteina: suorastaan rasistiselta tuntuu sivuhenkilön ajatus, jossa hän mainitsee Vegasissa olevan enemmän aasialaisia kuin itse Aasiassa yhteensä. Elison sortuu toistamaan kaavamaisia tarinoita tummaihoisista: esimerkiksi teoksen lopussa mainitaan nuori tummaihoinen orjatyttö. Orjaksi joutumista ei selitellä mitenkään, enkä tiedä, oliko kyse vain naisten alistamisesta vai siitä, että Elison arvelee rodullistettujen päätyvän tulevaisuudessa taas orjiksi. Varsin latistavaa on, että tytön lukutaitoa ja älykkyyttä ihmetellään ja kehutaan - ja kuitenkin huomautetaan, että tyttö haluaa sairaanhoitajaksi. Rodullistettu tyttö näyttäytyy toisen luokan kansalaisena, joka on alistettu siihen tarinaan, joka kiltistä tummasta tytöstä on helppo muodostaa. On sääli, ettei Elison käsittele rotua osana yhteiskuntatuhosta tai maailmanlopusta selviämistä.

Kolmas seikka, jota jäin Elisonin teosta lukiessani pohtimaan, ovat yhteiskuntaluokat. Yhteiskunnallisella asemalla on taatusti ollut aina merkityksensä USA:n historiassa, ja siksi tuntuu kummalliselta, ettei Elison ota kantaa siihen, miten ihmisten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa selviytymiseen. Maailmanlopusta pelastuneet ihmiset kuvastuvatkin eliitiksi, jolla on ollut poikkeuksellinen onni aloittaa elämä vielä kerran alusta. Vaan ketä oikeastaan ovat ne, jotka eivät selviytyneet vaarallisesta taudista? Keiden tarinat jäivät kesken? The book of the unnamed midwife jättää lukijalleen monta kysymystä maailmasta, johon pääsee sisälle vain osittain.

Tarinana, dystopiana ja maailmana The book of the unnamed midwife on kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Feministisissä tavoitteessaan se kuitenkin horjuu. Maailman - ja sukupuolten - välinen epätasa-arvo ei perustu ainoastaan binääriseen tai sitä rikkovaan sukupuolijaotteluun, vaan epäoikeudenmukaisuuteen vaikuttavat monet muutkin tekijät. Intersektionaalinen feministi löytää Elisonin luomasta maailmasta monenlaisia puutteita, jotka syövät apokalypsian uskottavuutta. Elison puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että samalla romaani tarjoaa monia feministisiä aineksia, joita ei varsinkaan scifikirjallisuudessa usein näy. Lisäksi kerronnan sujuvuus tekee lukukokemuksesta miellyttävän.

Osallistun teoksella sekä Helmet-haasteeseen (kirjan kansi on huikean kaunis!) että Pride-viikon tempaukseen.

Toisaalla (englanniksi): Books for the tree, Bitter Critic

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Olen edellyt Flavia-sarjassa jo neljänteen osaan. Bradleyn romaanit ovat sopivan kevyttä kesälukemista, joita voi ahmia useamman viikossa.

Tämän kertainen tapaus on klassinen suljettu romaani: lumimyrsky kokoaa kyläläiset yhteen paikkaan, tapahtuu murha, ja poliisi hiihdetään selvittämään asiaa. Buckshaw toimii kuvauspaikkana muuan elokuvaryhmälle, ja kyläläiset saapuvat jouluesitykseen, jonka kuuluisa elokuvatähti ystävällisesti Bishop´s Laceylle suo.

Bradleyn kerronta on edelleen sujuvaa ja Flavia alkaa tuntua tutulta tyypiltä. En kuitenkaan innostunut tästä osasta niin paljon kuin aikaisemmista. Flavian joulupukkitestaus tuntuu vähän kummalliselta: en oikein tiennyt, uskooko Flavia tosissaan joulupukkiin vai onko hänen käyttäytymisensä vain pilailua. Varsinaista rikosta lämmitellään pitkään, sillä se tapahtuu vasta kirjan puolivälissä. Ihmettelin sitäkin, miksei suljettuun ympäristöön aiheudu juuri minkäänlaista paniikkia, vaikka murhaaja hiippailee samassa taloudessa. Kyläläiset jäävätkin nopeasti taustalle, kun Flavian tutkimukset keskittyvät niihin henkilöihin, jotka olivat talossa jo ennen katsojien saapumista. 

Klassiset arvoitusromaanin piirteet - ja niille nauraminen - kuitenkin ihastuttavat, joten jatkan sarjan parissa sitä mukaa, kun saan kirjoja kirjastosta käsiini. Tähän kirjaan pettyneenä kiinnostaa kuitenkin kysyä, mitä mieltä te olette olleet Bradleyn kirjoista. Mikä osa on suosikkini, entä mikä ei ole innostanut niin paljon? 

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä 
Bazar 2016 (2011) 
Suom. Maija Heikinheimo
317 s.
Pisteitä: 3/5

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa paitsi Helsingissä myös Blogistaniassa. Koska kannatan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien parantamista ja toivon, että heidän äänensä ja kokemuksensa nousisivat valtamedioissa paremmin esille, koin tärkeäksi osallistua tähän lukuhaasteeseen ja tuoda blogiini kirjoja, joissa seksuaalisuutta ja sukupuolta käsitellään vähemmistönäkökulmasta. 

Yksi hyvä tarjolla oleva romaani on Becky Albertallin kirjoittama nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens. Se on kertomus 16-vuotiaasta Simonista, joka on sähköpostikirjeenvaihdossa toisen homopojan, Bluen, kanssa. Sähköposteista ja niiden lähettäjästä tulee Simonille koko ajan yhä tärkeämpiä, ja kirjan vetovoima perustuukin siihen, kuka oikeastaan onkaan Blue-nimimerkin takaa paljastuva poika. 

Ihastuin kirjassa siihen, ettei Albertalli kuvaa homoutta teemana, joka väistämättä johtaisi negatiivisiin asioihin. Simonin sähköpostin lukenut poika uhkaa kyllä paljastaa Simonin homouden, mutta kaapista tulemisen tematiikka on joka tapauksessa läsnä Simonin elämässä. Loppujen lopuksi ympäristö suhtautuu homoseksuaalisuuteen myönteisesti: siitä ei tehdä sellaista numeroa, jota Simon ja Blue etukäteen pelkäävät. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan nuoren epävarmuus ja pelot tuodaan kirjassa esille, mutta niitä ei kuvata mullistavan laajasti. Tämä on mielestäni sekä vahvuus että heikkous. 

Albertallin romaani kyllä normalisoi seksuaalista moninaisuutta mutta kovin laajasti se ei kuvaa hahmojensa persoonallisuutta tai tunne-elämää. Nuortenkirjoille tyypillisesti myös tämä romaani etenee vauhdikkaalla dialogilla ja sujuvilla sähköposteilla, mutta esimerkiksi Simonin ystävät jäävät kovin litteiksi taustahahmoiksi, joiden tärkeimpänä tehtävänä on lähinnä olla kuulijoilta silloin, kun Simon päättää tuoda homoutensa ilmi. 

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevassa keskustelussa olen jäänyt monesti ihmettelemään, miten usein seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät kysymykset sekoitetaan toisiinsa. Albertallin kerrotaan työskentelevän sukupuoleltaan moninaisten lasten kanssa, ja siksi hämmästelinkin, kun kirjailija kertoo omistaneensa tämän seksuaalisuuden moninaisuutta käsitelleen teoksen heille. Samalla tavalla hämmästelin, miksi Simon korostaa kokeneensa itsensä aina pojaksi - tähdentääkö viittaus sitä, etteivät sukupuoli ja seksuaalisuus kulje käsi kädessä, vai sekoittaako se sukupuolen ja seksuaalisuuden kokemukset yhdeksi isoksi kokonaisuudesksi?

Seksuaalisuuden kysymykset ovat totta kai läsnä sukupuolivähemmistöjen elämässä monellakin tapaa, mutta jos olen käsittänyt asian oikein, sukupuolivähemmistöidentiteetti ei suinkaan merkitse aina seksuaalivähemmistöidentiteettiä. Julkisessa keskustelussa sukupuoli ja seksuaalisuus kuitenkin linkitetään usein monellakin tavalla toisiinsa, varsinkin vähemmistöjen kohdalla (ts. homot ovat naismaisia, jonkun henkilön sukupuolinen suuntautuminen on lesbous jne.). Kysyntää tasa-arvokoulutukselle näyttää siis yhä olevan.

Toisaalla: Dysphoria, Kirjahilla

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Marko Raassina: Kullervo

Marko Raassina: Kullervo
Arktinen Banaani 2016
71 s.
Pisteitä: 4/5
Kullervo-sarjakuvateoksessaan Marko Raassina tarttuu jälleen kalevalaisiin teemoihin ja kuvittaa uudestaan Kullervon kertomuksen. Tämän klassisen, eepoksestamme tunnetun tarinan ydin on siinä, ettei riitaisaan sukuun syntynyt Kullervo tunnu koskaan löytämään rauhaa. Rengiksi joutuminen, isän antaman puukon katkaiseminen ja siskonryöstö muhevoittavat Kullervon traagista elämää. 

Raassinan mustavalkoien piirrostyyli on hauska, ja hahmot karikatyyrimäisyydessään huvittavia. Kullervon uudelleenkirjoituksessa ja -kuvituksessa yhdistyvät vanhat perinteet ja ripaus moderniakin. Repliikit ovat yleiskielisiä mutta Raassina lainaa ahkerasti alkuperäisteoksen sanastoa. Kalevalamittaiset manaukset korostavat humoristista näkökulmaa.

Kalevalan sankarit ja antisankarit näyttäytyvät Raassinan teoksissa koomisina, surkuhupaisina hahmoina. Eniten teoksesta saa irti, kun tuntee intertekstuaaliset viittaukset ja löytää kohdat, joissa Raassinan versio eroaa alkuperäisestä. Suht humoristisesta otteestaan huolimatta Raassina vaikuttaa kunnioittavan alkuteosta. Kalevala-sarjakuvateoksen tapaan myös tätä olisi kiinnostava käsitellä rinnakkain alkuperäisteoksen kanssa.

Toisaalla: Kirjojen keskellä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradleyn pehmodekkarit sopivat kesään loistavasti. Vaikka en yleensä dekkareita luekaan, ovat englantilainen kartanomiljöö ja nokkava pikkuvanha päähenkilö hurmanneet minut. 

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bazar 2015 (2011)
Suom. Maija Heikinheimo
419 s.
Pisteitä: 4/5
Hopeisen hummerihaarukan tapaus on, sarjaedeltäjiensä tapaan, varsin klassinen christiemäinen arvoitus- ja rikostarina, jota pohjustetaan muutamin keskushahmoin, murhin ja mahdollisin motiivein. Flavia on taas paikalla, kun rikoksen uhri löytyy taistelemassa hengestään - vain vuorokautta aiemmin Flannella on ennustanut Flavialle ja saanut luvan asustaa de Lucen maaperällä. Soppa on melkoinen, kun Flavia sattuu toisellekin rikospaikalle. 

Bradley osaa hyödyntää rikoskirjallisuuden keskeisimpiä piirteitä: lukijan hämäämistä, ennakkoluuloihin vetoamista, henkilöpaljoutta, ristiriitoja, kadonneita henkilöitä ja yllätyksiä. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on lajityypilleen uskollinen kertomus, jossa lukijaa yritetään pidätellä oikean ratkaisun löytämisestä. 

Vaikka Flavia-sarjan kolmas osa ei sinänsä tarjoa mitään uutta tai säväyttävää, on Bradleyn tyyli sen verran koukuttava, että koko sarja tekee mieli ahmaista kesän aikana. Neljäs odottaa jo hyllyssä. Tässä osassa naureskelin erityisen paljon sisarusten välisille metkuille, jotka tähdittävät muuta kerrontaa. Teksti etenee sujuvasti, ja yksi syy sarjaan koukuttumiselle ovat henkilöhahmot. Kuten muissakin sarjoissa, myös tässä ilahtuu siitä, että saa palata samojen, tuttujen henkilöiden luo yhä uudestaan ja uudestaan. Gladys-pyörä on yksi suosikeistani! Kumma, miten pelkkä nimen antaminen voi elollistaa kulkupelin!

Ilahduttavaa on, ettei Bradleyn sarjan sivujuonteena ole romanttista käännettä - mitä nyt yksi poliiseista ihastelee Feelyä - vaan sarjassa liikutellaan vähä vähältä de Lucen perhehistoriaa ja pohditaan, mitä muuttuneessa taloustilanteessa mahtaa tapahtua. Lukijaa houkuttelevat myös viitteet aiempiin romaaneihin: ne tekevät lukijasta salaliittolaisen, joka jo tietää, mihin Bradley viittaa. Kunnia kirjailijalle siitä, ettei romaani kuitenkaan paljasta aiempien tarinoiden tapahtumia.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Kesänpiristyslista 2017

Viime vuonna kesäkuun alussa olin lukuvuoden päättänyt nuori opettaja, jonka oli aika siirtyä työmaailmasta gradumaailmaan. Kesälomalla halusin pitää kuitenkin hauskaa, ja laadin hupaisan, mieltä piristäneen kesänpiristyslistan.

Nyt, juhannuksen korvilla, olen valmistunut filosofian maisteriksi, olen pätevä mutta kovin työtön opettaja. Aikaa on, joten kesänpiristyslista tulee taas tarpeeseen, sillä välillä on pohdittava työkseen asti, mitä seuraavaksi keksisi.

Viime vuoden listassa on paljon lystejä asioita, mutta löytyy hauskuuksia tämän vuoden top 100 -kesätekemisten listalta. Aion viettää aikaa ulkona: kulkea metsäpolkua (tehty), käydä yksin uimassa, havainnoida puistossa, viihtyä vatukossa ja keinua. Pelailu kuuluu oleellisena osana kesään: tahdon pelata Zeldaa (todellakin tehty), Castles of Mad King Ludwig -peliä, mölkkyä sekä tietenkin katsoa pesäpalloa (tehty). Pari palapeliäkin on varattu. 


Ruokailuun liittyvät paitsi puolukoiden kerääminen myös perjantaikarkit, uuden reseptin opetteleminen, kakun leipominen, mustaherukoiden ostaminen, halloumin paahtaminen sekä pehmis.

Lukemistakaan en ole kesältäni unohtanut, vaan tarkoitus on lukea kirjastossa, järven rannalla ja parvekkeella, opetella feminismiä, kirjoittaa blogikommentti ruotsiksi (jag gjorde det!!!), kuunnella blogipostaus ja pitää lukumaraton.

Kirjoittamista edistän havainnoimalla, käymällä taiteilijatreffeillä (käsite Julia Cameronilta), kirjoittamalla kirjeen ja postikortin sekä tietysti päiväkirjaa ja runoja.

Lopuksi on tietenkin oltava hieman lapsenmielinen ja valvottava aamukolmeen, hypittävä kesäsadelätäköissä ja pukeutua juhlavaatteisiin ja juhlia spontaanisti. Olohuoneessakin sopii tanssia. Rentoutumista varten olen listannut yhdeksi kohdaksi sen, että olen pyjamassa iltapäivään saakka. Haaveilemista aion toteuttaa makoilemalla nurmikolla taivasta katsellen.

Kesänpiristyslista on hyvä keino huomata, mistä asioista pitää ja toisaalta huolehtia siitä, että tulee tehneeksi hupsuja asioita silloinkin, kun ei ihan hirveästi huvittaisi. Olen innoissani listasta ja sen pikkupuuhista. 

Esitän tänä vuonna samat kysymykset kuin viime vuonna: Mitkä asiat kuuluvat ehdottomasti kesäänne? Mitä kesäpuuhia olette ehtineet jo toteuttaa, ja mistä vielä haaveilette?

torstai 22. kesäkuuta 2017

Lukumaratonin feministiset kirjat: Lukossa, Aida ja Nukkekoti


Feministisellä lukumaratonillani tartuin viimein nuortenkirjaan, jota minulle on suositeltu monesti aiemminkin. Muistan lueskelleeni tätä joskus yläasteella mutta jättäneeni kirjan sitten kesken. Romaani kertoo Melindasta, hiljaisesta, arasta ja ahdistuneesta teinitytöstä. Lukio ei suosi häntä, ja yksinäisyys vaivaa. Taustalla on salaisuus, josta raotetaan lukijalle palasia kerrallaan. Kuvaamataidolla on keskeinen rooli Melindan elämän helpottumisessa, ja vähitellen menneisyyden tapahtumat alkavat paljastua kanssaeläjillekin.

Pidin romaanissa eniten siitä, että se, Fangirlin tapaan, on ottanut päähenkilökseen tytön, joka ei ole sosiaalinen, suosittu tai loistava kaikessa. Ahdistus kuultaa Melindasta läpi, ja kiusaamisesta ja syrjimisestä Andersen kirjoittaa osuvasti. Kohtaus, jossa eräs henkilö ilmoittaa Melindalle, ettei ystävyys enää jatku, on yksi raastavimmista, joita olen lukenut.

Andersenin puusymboliikka toimii hyvin. Kuvaamataidon tunnilla Melinda saa aiheekseen työstää koko vuoden töitä teemasta puu. Niinpä puusta kasvaa motiivi, joka heijastelee Melindan elämää, menneisyyteen juurtumista ja uusien oksien ja alun kasvattamista. 

Myös romaanin kansi on vakuuttava. Kansikuva muodostuu kasvoista ja niiiden eteen sijoitetusta puusta. Hahmon kasvojen katse ei ole tarkka - se on pikemminkin poissaoleva, etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Eriväriset silmät tulkitsen merkiksi siitä, että hahmolla on kaksi eri puolta: se, mikä näkyy, ja se, mikä ei näy. Suun puuttuminen kielii ujoudesta ja ahdistuksesta: pelottavasta menneisyydestä ei voi puhua. Nuori puu puolestaan kuvastaa nuorta elämää, joka on kyllä alkanut kasvaa, varsin ohuena, mutta jonka lehdet ovat ruskeita, suorastaan kuolleita. Kansi enteileekin synkkiä tunnelmia.

 Marja Leena Virtasen Aida on feministisilmin varsin kiinnostava teos. Romaani kertoo naisesta, joka on ennen kaikkea äiti ja isoäiti. Romaani seuraa naisen elämää, kun sukuun syntyy tyttö, joka ei ole aivan tavallinen. Aida on romaani ihmissuhteita, perheestä, naiseudesta ja äitiydestä.

Odotin Aidalta enemmän kuin sain. Vaikka teoksen päähenkilö on keski-ikäinen nainen, kirja ei tarjoa sukupuolirooleja mullistavia kuvauksia. Naiset kuvataan ennen kaikkea äiteinä ja puolisoina, ja he ovat läsnä koti- ja hoitokohtauksissa: he hoitavat lapsia, lastenlapsia ja omia vanhempiaan. Minäkertojan mies määrittyy aina lääkäriammattinsa kautta, mikä korostaa sukupuolten välistä eroa. Pientä moderniutta kerrontaan tarjotaan, kun kertoja joutuu kohtaamaan tyttärensä homoseksuaalisen ja huomaa, että loppujen lopuksi asia ei muuta heidän suhdettaan.

Kielellisesti Virtasen teksti on sujuvaa, helposti lähestyttävää ja tarkkaa. Aida on leppoisa lukukokemus perhesuhteista ja naiseudesta mutta ei tarjonnut minulle kovinkaan kriittistä otetta sukupuolirooleihin, vaikka tiettyä kritiikkiä tarinassa onkin havaittavissa.

Kolmas lukumaratonteokseni oli Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti. Sen yhtäläisyydet Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta ovat ilmeiset: molemmissa kuvataan särkymäisillään olevaa avioliittoa. Ibsenin teoksessa Nora ja Torvald näyttävät elävän nukkekotielämää, jossa kaikki on hyvin. Torvaldin hellittelyt vaihtuvat kuitenkin äkin kontrolloimiseksi, ja pian paljastuu, että Nora on velkaa. 

Odotin teokselta paljon. Kävi kuitenkin niin, että sen yhteiskuntakriittinen sävy nousi lentoonsa vasta aivan viimeisessä kohtauksessa, joka olikin melko yllättävä (koska en ollut sattunut tutustumaan näytelmään aikaisemmin). Jännittävää oli, että siinä missä ajattelin, että Nora kuvattaisiin uhrina ja epäonnistujana, tunsin häntä kohtaan jatkuvaa vastenmielisyyttä: hänhän oli tehnyt jollakin tavalla väärin, jos kohta ei Torvaldkaan pyhimys ollut. 

Henrik Ibsen: Nukkekoti
WSOY 2009 (1879)
Suom. Eino Palola
125 s.
Pisteitä: 3/5

Marja Leena Virtanen: Aida
Tammi 2010
265 s.
Pisteitä: 3/5

Laurie Halse Anderson: Lukossa
WSOY 2003 (1999)
Suom. Arja Kantele
223 s.
Pisteitä: 4/5

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Postaussarja: Feministin kesä

Alice Walkeria, Jonas Hassen Khemiriä, Caitlin Morania, Maria Jotunia, Charlotte Perkins Gilmania, Maya Angelouta...Kirjahyllyni notkuu taas feminististä luettavaa. On tietoteoksia, esseitä, oppikirjoja, romaaneja ja runoja. Uutta ja vanhaa, kiinnostavaa ja vähän pitkäveteistäkin, mutta joka tapauksessa niin paljon kaikkea, että jotakin tälle feministiselle kaaokselle on tehtävä.

Kuinka ollakaan, satuin törmäämään Lyran noblesser -blogiin, jossa on reilu kuukausi sitten aloitettu kesäinen feministihaaste. Heh! Malttaisinko muka olla osallistumatta? Mitä luulette? No enpä malttanut - avasin välilehdelle sanakirjan ja naputtelin kommentin ruotsiksi. Olen ylpeä itsestäni, sillä vaikka olenkin lukenut aktiivisesti ruotsiksi, olen käyttänyt kieltä viimeksi luullakseni vuonna 2012. Silloinkin hotellihenkilökunta vaihtoi englantiin - kuunteleminen ei ole koskaan ollut vahvuuteni vieraissa kielissä.

Anyway, ajattelin tuoda feministiteeman näkyviin myös omaan blogiini, joka on vähä vähältä löytänyt oman äänensä nimenomaan tämän tasa-arvoaatteen kautta. Feministin kesä -sarjassa ajattelin tuoda esiin ne feministiset teokset, joita kesän aikana luen, mutta toisaalta ehkä kommentoida muitakin feministisiä teemoja.

Lyran noblesser -blogissa ehätin jo lupaamaan senkin, että otan haasteen paitsi feministisenä myös kielellisenä haasteena. Siispä ruotsi käyttöön, ennen kuin se tyystin ruostuu! Haaveilen vähän, että lukemisen ja kuuntelemisen (parhaillaan menossa ruotsinkielinen äänikirja, ja olen niin iloinen siitä, että ymmärrän) lisäksi uskaltautuisin myös kirjoittamaan lukemastani ruotsiksi. Man får se hur det kommer att lyckas!

Adlibriksestä on saapumaisillaan paketti, johon kuuluu muutamia feministisiä kirjoja. Sen lisäksi kuuntelen parhaillaan transsukupuolisuudesta kertovaa teosta Min pappa Ann-Christine, josta postaankin heti, kun olen teoksen kuunnellut. Myös feministin vaikeudesta tekisi mieli kirjoittaa - ei ole itsestäänselvän helppoa kouluttaa omaa ajatusmaailmaa tasa-arvoisemmaksi. Muutettavaa riittää sekä omassa että muiden maailmassa, joten eiköhän kesä tarjoa feministille paljonkin puhuttavaa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Storytel & kesänovelli: Aino Trosell - Evigt unga

Storytel

Opiskelijaelämä vaihtui kuun alussa työttömän elämään, ja nyt, kun aikaa on, olen lukenut aivan hurjan määrän kirjoja (15 jo nyt, vaikka ollaan vasta vähän yli puolenkuun). Lukumaratonin jälkeen huomasin, että silmäni kaipaavat muutakin kuin tarkkaa lukemista, ja aloin pohtia, mistä löytää kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Storytel-palvelu tuli mieleeni, ja eipä aikaakaan, kun innostuin ilmaisesta kokeilujaksosta (kaksi viikkoa). Ruotsinkielisiä äänikirjoja palvelu on tulvillaan, ja sain iloisesti huomata, että tarjolla on myös novelleja, siis lyhyempää kuunneltavaa. E-kirjojakin on. Suomeksi ja englanniksikin luettavaa löytyy suhteellisen paljon. 

Olen skeptinen sen suhteen, että palvelu on työttömälle jokseenkin kallis (17 euroa kuussa). Toisaalta olen innoissani siitä, että voin kuunnella laadukkaitakin romaaneja (suomenkielisten äänikirjojen valikoimaa olen aina pitänyt harmillisen rajallisena) ja kehittää samalla ruotsin taitoani. Sovellus on helppokäyttöinen, ja ainakin omalla kohdallani niin kirjahyllyt kuin kirjanmerkit ovat toimineet hyvin. Eniten hymyilen kuitenkin ruotsinkieliselle materiaalille, johon nyt pääsen käsiksi. 

Kesänovelli

Evigt unga on kertomus Ethelistä, eläkeikäisestä rouvasta, joka on ollut naimisissa vuosikymmenet miehensä kanssa. Törmäys puistossa järisyttää Ethelin elämää: hän tapaa Carl-Göranin. Vanhusten välinen suhde alkaa kehittyä, kun Carl-Göran kyselee, pääsikö Ethel turvallisesti kotiinsa. Ethelissä läikehtii hymy, eikä hän iloltaan malta nukkua. Jotakin suurta on tapahtumassa.

Ihastuin tässä rakkausnovellissa siihen, että sen päähenkilöksi on nostettu nimenomaan vanhempi nainen. Ikääntyvää naista tapaa harvemmin kaunokirjallisuudessa tai mediassa ylipäätään, ja vielä vähemmän puhutaan ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta. Evigt unga muistuttaakin, että kypsässäkin iässä voi kokea rakkauden ja nuortua siitä huumasta, jonka toisen ihanat kädet ja pehmeät huulet aiheuttavat. 

Novellin ristiriita syntyy siitä, että molemmat keskushenkilöt ovat tahoillaan naimisissa. Carl-Göran ei epäile ottaa riskiä, mutta Ethlel on vaikeuksissa: hän tunnistaa roolinsa ja velvollisuutensa äitinä, isoäitinä ja puolisona. Evigt unga on kuitenkin kasvukertomus, jossa Ethelille annetaan se arvo, joka naiselle itsenäisenä, itsellisenä toimijana kuuluu. 

Trosellin novelli on kevyt rakkauskertomus, eikä se käsittele Ethelin sisäsiä ristiriitoja kovinkaan syvällisesti. Ethel pelkää perheenjäsentensä reaktioita, mutta lopulta kaikki suhtautuvat tapahtumaan myönteisesti. En tiedä, miten helposti yllättävä ero tosielämässä nieltäisiin. Tarinan ratkaisu on ilmiselvä, mutta toisaalta se varmaan on tämän tarinan tarkoitus: Evigt unga valaa uskoa siihen, että riskit ovat ottamisen arvoisia.

Trosellin novelli on sympaattinen rakkaustarina, joka oli sopivaa kuunteluseuraa metsäretkelle ja neulomisen oheen. Novellin teema, vanhemman naisen oikeus tehdä omia valintoja, jäi myös kiinnostamaan. Hyviä vanhuudesta kertovia teoksia löytyy harvoin, Ehtoolehdot olen jo lukenut. Tuleeko teille mieleen sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joissa käsiteltäisiin vanhuutta ja vanhenemista? Kaipaan lukusuosituksia. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Laura Bates: Everyday sexism

Minua on ahdisteltu. Minulle on lähetetty seksuaalisssävytteisiä viestejä, vaikka olen kieltänyt ottamasta yhteyttä. Minua on syytetty siitä, että olen joutunut ahdistelun kohteeksi. Minua on moralisoitu seksin ajattelemisesta ja sen harrastamisesta. Minulle on sanottu, että äidinkielen opettajaksi olen yllättävän hyvännäköinen. Olen kuullut raiskausvitsejä. Huonekalumyyjä on kutsunut minua ostotilanteessa "hoikaksi mutta muodokkaaksi". Puhelinkaupassa miesmyyjä sanoi, että olen tyhmä, jos en ymmärrä hänen kertomaansa asiaa. Miehet ovat katsoneet minua ja kehoani alhaalta ylös ja takaisin. Minua on koskettu luvattomasti baarissa. Naispuoliset tuttavat ovat sulkeneet minut "kuka on seuraava äiti tai avioituva" -keskustelusta ja markkeeranneet äitiyden ja avioliiton naiseuden ydinpylväiksi. Hoikkuuttani on kommentoitu. Miespuolinen ystäväni on sanonut minua lihavaksi (painoin korkeintaan 55 kiloa) ja todennut, että hänellä on oikeus sanoa niin. Humalassa ollut mies on kysynyt, saako hän kusta viereeni. Tunnen naisen, joka on raiskattu. Tiedän, että monia ystäviäni on ahdisteltu kadulla.

Kun ajattelen, millaista seksismiä olen elämässäni kohdannut, ei mene kauaa, että saan kirjoitettua kappaleellisen kokemuksistani. Sukupuoleen perustuva syrjintä koskettaa jossakin vaiheessa elämää suurinta osaa ihmisistä, enkä lainkaan epäile, etteivätkö kaikki naiset olisi jossakin kohti elämäänsä kuulleet jotakin sellaista sukupuoleensa tai kehoonsa liittyvää, jota eivät olisi halunneet kuulla. Tietoteoksessaan Everyday sexism Laura Bates puuttuu tähän arkipäiväiseen aiheeseen. Teos perustuu Everyday Sexism -projektiin, jossa on kerätty ihmisten kokemuksia seksismistä. Bates teos kaiuttaakin mukavasti projektiin osallistuneiden ihmisten ääniä ja vakuuttaa lukijansa moniäänisyydellään.

Everyday sexism on yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen lukenut. Se esittelee kattavasti ja monelta kantilta sitä, mitä (erityisesti naisiin) kohdistuva seksismi on, miten ja millaisissa tilanteissa se ilmenee. Teos on jaettu lukuihin, joissa käsitellään seksismin eri muotoja ja paikkoja: äiteihin, tyttöihin ja moninkertaisesti syrjittyihin kohdistuvaa seksisimiä sekä mediaa, työpaikkoja ja julkisia tiloja seksismin mahdollistajina. Jokainen luku alkaa tilastofaktoilla, joissa esitellään kuhunkin aihepiiriin liittyvää tutkimusta. Tilastot ovat suorastaan järkyttävää luettavaa: jopa 5-vuotiaat tytöt murehtivat painostaan, alle 30 prosenttia ilmoittaa työpaikkahäirinnästä, 100 suosituimman, vuonna 2012 julkaistun elokuvan puherooleista vain 28 prosenttia kuului naisille.

Batesin esiintuomat tiedot ovat kauhistuttavaa luettavaa. Koko maailman tasolla joka kolmas nainen joutuu elämänsä aikana raiskatuksi tai hakatuksi. Äitiysloma on todellinen uhka naisille, ja naisten osaamista työpaikoilla vähätellään. Surumielistä kyllä, olen joutunut pohtimaan omaa sukupuoltani harrastuksessanikin - lintuharrastus on varsin miesvoittoinen laji, nuoria naisia näkee torneilla ja puskissa harvoin, ja juuri erästä lintuhavaintoa kirjatessani mietin, olenko tunnistanut lajin väärin - ja selittävätkö miesharrastajat mahdollisen erheen sillä, että tuollainen nuori tyttö on yrittänyt tunnistaa lintuja. Suututtavaa, vaikka kyse olikin vain omista mietteistäni - jostainhan tällaiset mietteet kumpuavat.

Seksismi on kuuma aihe, joka herättää tunteita. Bates perustelee vahvasti teoksessaan, miksi seksismi kohdistuu useammin naisiin kuin miehiin ja miksi naisiin kohdistuva seksismi on useimmiten luonteeltaan vakavampaa ja laajempaa kuin miehiin kohdistunut syrjintä. Miesten syrjintää koskevassa luvussa on kuitenkin tärkeää tietoa myös siitä, miten miehille rakennetaan epätodenmukaisia odotuksia. Luku on luonteeltaan hieman anteeksipyytelevä: nykymaailmassa on yhä perusteltava, miksi feministit puuttuvat ensisijaisesti naisiin kohdistuvaan syrjintään. Bates perustelee oman valintansa hyvin, vaikka joutuukin myönnyttelemään niitä, jotka näkevät feminismin miesvihana. Batesin argumentit kuitenkin osoittavat, että naisiin kohdistuva seksismi on konteksteiltaan laajempaa ja menee enemmän henkilökohtaisuuksiin (esimerkiksi raiskausuhkauksia saavat enemmän naiset kuin miehet), vaikka kehen tahansa kohdistuva syrjintä on vakava, puuttumisen arvoinen asia. 

Batesin teoksen heikkous on se, ettei Bates esitä kattavaa listaa lukuisista lähteistään ja tutkimustiedoistaan. Useimmat tutkimukset lienee helppo jäljittää, mutta lähdeluettelo lisäisi informaation luotettavuutta ja uskottavuutta. Intersektionaalinen feminismi saa sekin osakseen suhteellisen vähän tilaa (jos kohta sentään yhden luvun), ottaen huomioon, että intersektionaalisuus on tärkeä suuntaus nykypäivän feminismissä. Bates on kuitenkin onnistunut rajaamaan teoksen ja sen aiheet hyvin, ja kokonaisvaikutelma on jäsentynyt, harkittu ja huoliteltu. Tämä kannattaa lukea!

Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia ja Bookishteaparty

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi

Kun Tuija Lehtisen Rebekka-sarjaa alettiin julkaista, olin jo kasvamassa yli kirjailijan nuortenkirjoista. Niinpä tämän punapäisen tytön seikkailut eivät ole tulleet minulle tutuksi. Blogistanian kesälukumaratonille - jota pidin feministiseen tyyliin - kirja kansineen tuntui olevan nappivalinta. Osallistun tällä postauksella myös kansikuvahaasteeseeni, sillä analysoin kuvaa etukäteen ja virittelen itseäni kirjan tunnelmaan. 

Ennen lukemista:


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi
Otava 2007
Kansi: Aino Ahtiainen
206 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Aurinkoisen heppoinen.
Minua ilahduttaa tässä Aino Ahtiaisen suunnittelemassa kannessa eniten se, että kuvan keskushenkilö, Rebekka, katsoo suoraan kameraan. Olen aiemmin valittanut monesti sitä, miten kansikuvien naiset katsovat usein poispäin, jos heidän kasvojaan tai silmiään ylipäätään näytetään. Rebekan asento on muutenkin voimauttavan vahva: kädet ylhäällä, iloinen ilme kasvoillaan tyttö näyttää vahvalta ja onnelliselta naishahmolta. Punaiset hiukset ja pisamat lienevät jonkinlainen viittaus Peppi Pitkätossuun, tuohon pienten lasten sankariin. Omassa mielessäni punaiset hiukset assosioituvat jonkinlaiseen erilaisuuteen ja jopa omapäisyyteen. Hiustenväri voisi ollakin varsin kiinnostava analyysinkohde, onhan punahiuksisia poltettu noidiksi syytettyinä. Maagisuutta en tältä tarinalta odota, mutta jonkinlaista peppipitkätossumaista reippautta kylläkin. Kuvan perusteella tyttö ei pelkää olla oma itsensä.

Kannessa on kuitenkin monia elementtejä, jotka eittämättä leimaavat teoksen varsin perinteiseksi nuorten tyttöjen chick litiksi. Ensinnäkin värit: vaaleanpunainen yhdistyy jo sinällään naissukupuoleen. Kannen yläosan pinkki hahmottuukin vaaleanpunaiseksi taivaaksi ja symboloi ainakin minulle tulevaa romanssia ja vaaleanpunaisia ihastumisunelmia. Keltainen voikukkapelto ja siinä tepastelevat koirat puolestaan viittaavat maalaisromantiikkaan, joka on varsin tyypillinen miljöö romansseille. Ja vaikka kuinka toivoisin, että tämä olisi kertomus itsenäisestä tytöstä, joka pärjää sellaisena kuin on, osoittaa jo teoksen nimen kesäprinssi, että kyse on sadusta, jossa prinsessa saa prinssinsä. Kansikuvassa nuorimies on esitetty varsin klassisena suomalaisen miehen kuvana: hän on vaaleahiuksinen, vartaloltaan sopusuhtainen, maanläheisiin väreihin pukeutuva hahmo. Olemus on rento mutta vähän ujo: poika jää taustalle, kun taas keskiössä on Rebekka. Pojan katse suuntautuu Rebekkaan, mutta Rebekka ei poikaa huomaa. Kuinkahan tässä tulee käymään? 

Rebekka ja kesäprinssi -kirjan kansi on kaikin tavoin kiinnostava: se herättää monia ennakko-oletuksia ja -ajatuksia romaanista. Onkin mielenkiintoista lähteä selvittämään, missä määrin omat odotukset tulevat täyttymään.

Lukemisen jälkeen - feministinen analyysi

Rebekka ja kesäprinssi on kuin onkin kesäinen, aurinkoinen, hyvänmielen chick lit. Paljoa pahaa ei tapahdu: romaani keskittyy kuvaamaan erilaisia arjen sattumuksia, joihin Rebekka uudessa kotikaupungissa törmää. Ystävyys ja perhesuhteet ovat romaanissa etusijalla, mutta kuten kirjankansikin kertoo, taustalla vilahtelee myös muun kiinnostava kesäprinssi. Suureksi rakkaustarinaksi Rebekan ja kesäprinssin tarina ei ainakaan tässä osassa muodostu, mutta voi olla, että Lehtinen luo tässä osassa kehikon, jota seuraavat kirjat sitten laajentavat. Varsinkin romaanin alku keskittyy hahmojen esittelemiseen, mikä on aika tyypillistä sarjan aloittaville teoksille.

Kansikuvan voimakkuus mutta toisaalta tutun viihteellisyys sopivat hyvin kuvaamaan Lehtisen teosta. Rebekassa on jonkin verran räväkkää: hän uskaltaa olla oma itsensä, leikkiä sisarustensa kanssa eikä välitä siitä, mitä Jenni-serkku hänelle naiseudesta uskottelee. Alakoulusta yläkouluu siirtyvälle tytölle eivät pojatkaan ole vielä niin tärkeitä, että ne veisivät tilan muilta tärkeiltä asioilta.

Papin perhe tarjoaa kiinnostavan pohjan feministiselle lukutavalle. Tähän kirkolliseen ammattiin assisioituvat konservatiivisuus, perhekeskeisyys ja vanhahtavat sukupuoliroolit. Perhemiljöön voikin ajatella korostavan Rebekan ja tämän äidin omapäisyyttä ja naiseutta, joka ei sovi täysin konservatiiviseen käsitykseen naisen paikasta. On kuitenkin kysyttävä, mitä kaikkea naiset tekevät tai mitä heidän on mahdollista tehdä Lehtisen romaanissa. Rebekka leikkii, tapaa ystäviään, kalastaa ("miesmäistä toimintaa?"), näyttelee, liikkuu luonnossa. Äiti maalaa mutta on toisaalta aiemmin jättänyt työnsä kuvaamantaidonopettajana voidaakseen pitää huolta perheestä. Useimmiten naiset esiintyvät kohtauksissa, joihin liittyy koti tai sen hoitaminen. Toisaalta Rebekka ja myös muuan sivuhahmo Saija astuvat joillakin tavoilla yli sen rajan, jonka vanhoillinen yhteisö tytöille asettaa. Aina näin ei kuitenkaan käy: kun Rebekka ensimmäisen kerran tapaa kesäprinssin, tämän pitää pelastaa tyttö kaatumiselta (pelastaja-pelastettava -asetelma ei feministiä ilahduta), ja toisaalta ihastuksissaan Rebekka toilailee ja joutuu nolostelemaan hassunhauskaa käyttäytymistään pojan edessä. Epävarmuus ja nolostelu kuuluvat teini-ikään, mutta minä soisin Rebekan olevan itsevarmempi.

Minua feministinä kiinnosti tässä teoksessa erityisesti se, että naisiin kohdistuva syrjintä syntyy lähinnä naistenvälisissä suhteissa. Feministisestä sisaruudesta ei juuri puhuta, vaan sukupuolirooliodotukset syntyvät eritoten suhteessa toisiin naisiin. Kukkahattutädit arvostelevat Rebekan käyttäytymistä, jopa säädyttömän värisiä hiuksia, ja kaupunkilaiskarikatyyri, Jenni-serkku, väheksyy Rebekan "epänaisellisuutta". Enon vaimo puolestaan vaatii, että Rebekan huoneessa on oltava peilipöytä. Näille perinaisellisuutta, meikkejä ja kaunistautumista kannattaville naishahmoille kyllä nauretaan Lehtisen romaanissa, mutta vakavasti otettaviksi naiseuden ilmentymiksi heistä ei ole. Sen sijaan, että naisille sallitut kapea tilat ja roolit syntyisivät vallankäyttäjien, yleensä miesten, luomista systeemeistä, näyttäytyvät naiskuvat Lehtisen romaanissa taisteluna, jota käydään epäaitojen kaupunkilaisnaisten, konservatiivisten mummojen ja toisaalta luonnonläheisten saaristolaisnaisten kesken. Miehet näyttäytyvät rentoina ja ymmärtäväisinä, ja pahin uhka nuorelle naiselle muodostuukin niistä naisista, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin itse.

Siinä missä Rebekan ja tämän äidin on jossakin määrin mahdollista vältellä perinteisiä kiltin tyttären ja perheenäidin rooleja, ei Lehtinen tarjoa samaa tilaisuutta romaanin vanhoille naisille. Päinvastoin: jokainen eläkeikäinen rouvashenkilö esitetään varsin negatiivisessa valossa. Sukupolvien välinen kuilu tehdään näkyväksi sillä, että seurakunnan vanhimmat naishenkilöt ovat kirjaimellisesti kukkahattutätejä, jotka arvostelevat kaikkia, eivät pidä kärrynpyöristä ja harrastavat paheksumista. Naiset jäävät litteiksi hahmoiksi, joiden tehtävänä on lähinnä osoittaa, ettei Rebekka käyttäydy kuten aiemmat sukupolvet ovat tottuneet tyttöjen käyttäytyvän. Konservatiivisuudessaan naiset näyttäytyvät ärsyttävinä mutta myös naiiveina ja naurunalaisina hahmoina, sillä he eivät esimerkiksi ymmärrä, etteivät pappilan lapset suinkaan myy mehua vaan vanhaa kotiviiniä (huomatkaa ohut viittaus Anna-sarjaan!). Samasta tätimäisyydestä saa kärsiä Rebekan ystävän, Ullan, täti, joka leimataan ankaraksi, tiukkanutturaiseksi pitsinnyplääjäksi. Vaikka nuorten ja vanhojen väliset erot ovat sinänsä hyvä tehokeino naiskuvien muutosten esittämiseen, on sääli, että vanhat rouvat alistetaan passiivisiksi, naurunalaisiksi ja kaikin tavoin negatiivisiksi karikatyyreiksi.

Kesälukemista alakoululaisille

Lehtisen tyyli on nuorille lukijoille tuttua ja turvallista, helposti luettavaa ja lähestyttävää. Juonellisesti kirja ei tarjoa paljoakaan vaan tuntuu jopa vähän rikkonaiselta: teos muodostuu arkipäiväisistä tapahtumista eikä yhtä selkeää pääjuonta ole, vaikka kirjan nimi tietysti antaa olettaa, että kesäprinssi, rakkaus ja sadut ovat romaanin ytimessä. Tarina jää sen verran avoimeksi, että se koukuttanee nuoria lukijoita jatkamaan sarjan parissa. Teos sopii jo alakoulun yläluokilla oleville. Lehtinen kuvaa nuoruusajan mietteitä osuvasti ja tuo romaaniinsa kohtauksia ja tunteita, jotka ovat monelle nuorelle tuttuja. Aikuislukijalle kirja puolestaan tarjoaa runsaasti aineksia naiskuvan pohtimiseen; täytyy ihan harkita, jatkaisinko sarjan lukemista ja perehtyisin siihen, millaisia tiloja ja oloja Rebekalle jatkossa sallitaan. Kiinnostavaa onkin, että tämän kirjan naiskuvasta on tehty myös gradu (täällä). Voi olla, että tutustun siihenkin.

Toisaalla: Krista, Kaikkea kirjasta

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton (päivittyvä postaus; lopuksi)

No niin! Nyt on aika käynnistää kesäinen lukumaraton. Olen varannut hyllyyni rutkasti feminististä luettavaa. Lähden liikkeelle Tuija Lehtisen tytöille suunnattusta nuortenkirjasta Rebekka ja kesäprinssi, joka houkutteli itsensä mukaan maratonille kiinnostavalla kannellaan.

13.30: Maraton alkaa.

15.50 No niin, Lehtisen Rebekka taittui nopeasti. Feministi saa kirjasta paljonkin irti. Lukiessa minua vaivasi pieni tympääntyminen, koska selkeää pääjuonta ei ollut vaan teos oli pikemminkin erilaisia arkipäivän selkkauksia. Hyvä mieli kirjasta kuitenkin jäi. Seuraavaksi siirryn vakavampiin tunnelmiin, kun otan lukuunu Andersonin Lukossa. Moni on tätä suositellut, ja se on mainittu feministisillä kirjalistoillakin. Muistan aloittaneen kirjan yläkoulussa, mutta en sitten tainnut koskaan lukea loppuun.

19.50 Reilut kuutisen tuntia mennyt. Aika on mennyt nopeaa - meillä kävi sukulaisia kylässä ja no, lukiessa aika vain kuluu. Olen päässyt puoleenväliin Andersonin kirjaa, ja nyt alkaa vähitellen tapahtua. Pidän siitä, miten päähenkilön ongelmat tiivistyvät varsin lihallisiin, ruumiillisiin ja visuaalisiin kohtauksiin. Näennäisen tavallinen elämä piilottaa sisäänsä paljon kipua. Pystyn myös samastumaan kipuilevaan teiniin, vaikkei kipupisteemme samoja olekaan. Lukemiseeni vaikuttaa se, että tiedän päähenkilön salaisuuden jo ennakolta. Siksi odotin ehkä vähän toisenlaista kirjaa. Sivuja luettuna 322.

21.40 Sain Andersonin kirjan luettua. Se oli kuin olikin raastava, surullinen ja kuitenkin jollakin tapaa toiveikas romaani. Tänä iltana on tarkoitus jatkaa vielä jonkin aikaa, sitten nukkua hyvät unet ja tehdä loppukiri aamulla. Olen varannut jonkin verran feminististä tietokirjallisuutta luettavakseni, mutta minusta tuntuu, että maraton etenee jouhevammin, kun luen kaunokirjallisuutta. Voi toki olla, että silmäilen edes jotakin artikkelia ennen nukkumaanmenoa. Joka tapauksessa olen innoissani siitä, että olen tuomassa kesäaikaan lukuisia feministisiä teoksia tänne blogiini :)

10.30 Ennen nukkumaanmenoa ehätin vielä Henrik Ibsenin Nukkekodin. Tuo näytelmä on ollut pitkään lukulistallani. Tänä aamuna aloitin Marja Leena Virtasen Aidaa. Se on kiinnostava kertomus naisista. Leppoisasta sävystään huolimatta minua ahdistaa se, että kirjan naiset ovat hyvin sidoksissa yksityiseen ja kotiin. Luettunaa 656 sivua.

13.00 Luin Aidan loppuun. Tarinassa kohtaa monenlaisia naisia, joten sitä on kiinnostava ryhtyä analysoimaan. Päätän maratonini puoli tuntia etuajassa, sillä futiskenttä ja poikaystävän seura houkuttavat tällä hetkellä enemmän. Viimeisimmän parin tunnin aikana luin vielä noin 150 sivua, ja maratonin kokonaissivumääräksi tuli neljä teosta ja 811 sivua. 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Feministin lukumaraton

Viikonloppuna kirjablogimaailmassa vietetään kesän ensimmäistä yhteistä lukumaratonia. Ilmoittauduin mukaan jo hyvä aika sitten, ja vaikka ehdin jo yhden oman maratonpäivän pitää, olen suunnitellut tätäkin tempausta innolla. 

Olen vähitellen toipunut gradunpalautuskiireistäni. Nyt minulla on aikaa lukea ja toisaalta keskittyä asioihin, jotka minua kiinnostavat. Niinpä olen palannut taas aktiivisemmin feminismin pariin: sain muun muassa luettua loppuun Bad feministin (joka on ollut kesken lähes vuoden) ja Everyday Sexismin (josta tulee postaus lähipäivinä). Alkusysäyksen uudelle feministiselle otteelleni antoi muun tv-pätkä, jossa SVT:n toimittaja haastatteli Ruotsin entistä tasa-arvoministeriä. Tältä rodullistetulta naiselta kysyttiin, miksi hän oli leikannut hiuksensa hyvin lyhyeksi juuri ennen uuden hallituksen valokuvaa. Mietinpä vain, onko yhdeltäkään miesministeriltä koskaan kysytty, minkä takia hän on päättänyt vaihtaa hiustyyliä.

Toimittajan kysymyksistä tuohtuneina saatoin loppuun nuo mainitsemani feministiset teokset, minkä jälkeen olen viihtynyt enimmäkseen kirjastojen sukupuolentutkimushyllyillä. Päätinkin, että viikonlopun lukumaratonistani tulee feministinen: olen valinnut luettavakseni naiskirjailijoita, naisista ja tytöistä kertovia kirjoja sekä joitakin feministisiä tietoteoksia. Kaikkea en taaskaan ehdi kahlata, mutta toivoakseni tulen esittelemään feministisiä lukukokemuksiani blogissani pitkin kesää. Yksi projektini osanen on pohdiskella, millaisia kansikuvia feministiset teokset ovat saaneet. 

Viikonlopulle on paljon suunnitelmia, joten päätin aloittaa maratonini jo perjantai-iltapäivästä. Olen huomannut, että iltapäivä on muutenkin paras aika aloittaa: silloi ehtii lukea ensimmäisenä päivänä hyvin mutta myös nukkua yöllä. Seuraavanakin päivänä ehtii vielä vaikka mitä, kun yöunet vähän ovat virkistäneet. 

Oletteko te osallistumassa yhteiseen maratoniin? Mitä teoksia olette aikeissa lukea?

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi: Persepolis. 
Iranilainen lapsuuteni
Otava 2004 (2000-2001)
Suom. Taina Aarne
160 s.
Pisteitä: 4/5
Omaelämäkerrallinen Persepolis. Iranilainen lapsuus kertoo siitä, miten Marji varttuu hajoavassa, väkivaltaisessa Iranissa. Sarjakuvaromaani rakentuu tarinoista tai osioista, jotka kronologia sitoo yhteen - teos kuvaa nuoren, naiseksi kasvavan tytön elämää. Kussakin tarinassa on jokin tietty näkökulma tai tapahtuma, jonka kautta sodan varjostamaa lapsuutta tarkastellaan. Ratkaisu on toimiva: Persepolis on kokonaisuutena jäsennelty ja harkittu.

Koko teos on kuvattu nuoren Marjanen näkökulmasta. Lapsikertoja on teoksessa uskottava: hän ei tiedä kaikkea maailmasta, ja usein Satrapi keskittyykin hetkiin, jolloin Marjille valkenee jokin sellainen asia, joka lapsilta usein pimitetään. Näin käy, kun tyttö oppii, että matkalla olevat ihmiset eivät useinkaan ole matkoilla vaan he ovat kuolleet; teini-iässä hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että Iranissa nuoria neitsytnaisia saatetaan raiskata ja naittaa vain siksi, että heidät voidaan myöhemmin tappaa. Naiseksi kasvaminen tapahtuukin historiallisten ja väkivaltaisten tapahtumien mukana. Teoksen mustavalkoisuus korostaa sitä kuilua, joka teoksen hyvillä ja pahoilla on. Tummat sävyt vahventavat myös teoksen miljöön pelottavuutta ja ahdistavuutta.

Satrapin sarjakuvaromaani on hyvin poliittinen teos. Iranin kauheuksia tarkastellaan tavallisen iranilaisen perheen kautta: kirjailija osoittaa, etteivät tavankansalaiset osallistu ääri-islamistiseen toimintaan vaan pelkäävät sitä. Liberaalien vanhempien kautta maailma näyttäytyy Marjille paikkana, jossa aitoa iranilaista väkeä sorretaan - Satrapin teoksesta käy julmasti ilmi se, miten sota ja terrori koskettavat viattomia siviilejä. Persepoliksen sanoma kuitenkin on se, etteivät kaikki iranilaiset ole pelkästään uhreja. Marjanen perheessä ollaan valveutuneita, poliittisia ja aktiivisia, ja koko perhe käy usein osoittamassa mieltään. Elämä jatkuu ja siinä ollaan kiinni, vaikka pelko tarrautuukin kaikkiin hahmoihin. 

Yksi kiinnostava polku Satrapin sarjakuvassa on se, miten siinä kuvataan uskonnon käyttämistä tekosyynä tai oikeuttavana tekijänä. Tavallista, poliittisesti valveutunutta mutta rauhallista islamia noudattavaa perhettä seuraamalla Satrapi osoittaa, miten mielettömältä väkivalta ja ääri-islamilaiset hyökkäykset tuntuvat myös muslimimaissa. Vallankäyttäjiä ja vapaudenriistäjiä kritisoidaan Marjin perheessä tiukasti, mutta samalla opetellaan vaikenemaan silloin, kun se turvallisuuden kannalta parasta on. Vanhemmat surevat menetettyjä sukulaisiaan, ja erityisen koskettavalta tuntuu kertomus kotiapulaisesta, jonka poika on aivopesty armeijaan uskottelemalla, että kuolemanjälkeisessä maailmassa hän tosiaan pääsee neitsyiden ja yltäkylläisyyksien maailmaan.

Henkilöhahmona nuori Marji on hurmaava. Lapsena hän on kaikkivoipaisen viaton ja toivoo voivansa ryhtyä profeetaksi. Iranin poliittinen tilanne heijastuu kuitenkin lapsuuteen, ja niinpä Satrapi kuvaa useita leikkejä, joihin väkivallanpelko peilautuu. Marji muun muassa keksii, että leikkien häviäjää pitää kiduttaa - niinhän kidutetaan myös hänelle tuttuja ihmisiä. Henkinen kasvu ja maailman oivaltaminen kuitenkin suorastaan loistavat Marjista, joka alkaa nuoruusiän lähestyessä ymmärtää, että hänen maailmassaan ihmisiä jaotellaan yhteiskuntaluokan mukaan. Hänen perheensä kotiapulainen on tullut heille nuorena lapsena, eikä tällä ole mahdollisuutta naida sitä poikaa, josta pitää. Vapaamielinen koti mahdollistaa Marjille hetkiä, jolloin hän voi olla kuten kuka tahansa nuori ja kiinnittää huoneeseensa idolijulisteita ja kulkea kadulla farkkutakissa. Revittelyllä voi kuitenkin olla omat seurauksensa, minkä Marji vähitellen oppii.

Vaikka Persepolis esittää väkivaltaisin, raa´an ja kansalaisiin sortavan maan, on teoksessa myös paljon lohdullista. Yksi teoksen vahvuuksista onkin se, että se kuvaa yhteisöllistä perhettä ja sukua. Marjilla on läheiset välit vanhempiinsa ja sukulaisiinsa. Turvallinen koti kuvautuukin paikaksi, jossa ulkomaailman raakuuksista voi selvitä. Teos loppuu jokseenkin dramaattiseen kohtaan: Iranin olot pahenevat entisestään, ja Marjin vanhemmat katsovat, että tytär on paras lähettää ulkomaille opiskelemaan. Niinpä onnellisuus tai varsinkaan turvallisuus ei aina ole kiinni pelkästään rakkaudesta. Satrapi kertoo tarinaansa niin voimakkaan kantaaottavasti ja kasvamista uskottavasti kuvaten, että haluan lukea teoksen jatko-osan heti lähitulevaisuudessa.

Toisaalla: Omppu, Aletheia

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Crime Time 2017
265 s.
Pisteitä: 3/5
Seppo Jokiseen voi aina luottaa. Aloitin Koskinen-sarjan lukemisen kahdeksannella luokalla: Piripolkka on ensimmäinen lukemani Jokinen, ja se oli vahva elämys. Siitä eteenpäin olen lukenut lähes kaikki sarjaan kuuluvat kirjat. Varsinkin viime vuosina olen yrittänyt herätellä eloon aikaisempaa dekkari-innostusta.

Vakaasti harkiten -romaanissa rannalta löytyy mies, joka on tapettu naskaliniskulla niskaan. Rikoksen selvittäminen yhdistyy nopeasti perheeseen, jonka tyttären tämä tapettu mies on aiemmin pahoinpidellyt neliraajahalvaukseen asti. Toinen murha johtaa kuitenkin siihen, että tutkinnassa on otettava huomioon lisää seikkoja, myös mahdollisuus siitä, että tekijä on sittenkin toinen kuin aluksi epäiltiin.

Tuttuun tapaan Jokinen kuljettaa romaanissaan niin poliisilaitoksen kuin Koskisen henkilökohtaista sosiaalista elämää. Sorilla käydään pienimuotoista valtataistelua, jossa vanhankansan poliisit joutuvat kohtaamaan uusia sukupuolirooleja. Nuorehko Anni-poliisi pitää pintansa miesvaltaisella alalla, ja Jokinen kuvaa poliisien keskinäistä välienselvittelyä ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin. Koskinen puolestaan kamppailee tuttuun tapaan sosiaalisissa suhteissaan ja opettelee ymmärtämään Ullaa, naisystäväänsä. Pitkään Jokisen tekstejä seuranneena hahmot ovat tulleet hyvin tutuiksi, ja heidän luokseen palaaminen tuntuu mukavalta. Toisaalta kirja ei enää tarjoa juurikaan yllätyksiä, ja ihmissuhteet pyörivät tutuissa kaavoissaan.

Jokisen uusimmassa romaanissa korostuu se, että rikoksentekijöillä on usein epätoivoinen tausta. Vakaasti harkiten -teoksen rikolliset ovatkin usein kokeneet jotakin epäoikeudenmukaista, suistuneet yhteiskunnan holvauksesta omaan, eristettyyn maailmaansa, jonne tasa-arvon käytänteet eivät näy. Rikokset tuomitaan, mutta Jokinen tuo esiin sen, että pahoillakin teoilla on syynsä, jotka ovat johtaneet äärimmäiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Teema jätti pohdituttamaan pitkäksi aikaa, ja olen iloinen, että Jokinen ottaa romaanissaan tähän aiheeseen kantaa. Rikoksentekijät taustoineen ovat olleet läsnä useimmissa muissakin Jokisen romaaneissa, mutta vasta nyt heräsin siihen, miten heidän taustojensa kuvaaminen, lukijan auttamisen lisäksi, selittää sitä, miksi ihmiset ylipäätään päätyvät pahoille teille. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Miksi en yleensä lue dekkareita

Lapsuudessani ja nuoruudessani rakastin dekkareita. Lapsena vietin iltapäiväni lähimetsikössä, juoksentelin kuusitiheikössä välillä Neiti Etsivänä, välillä yhtenä (tai neljänä; äiti oli Tim) Viisikon jäsenistä. Mystery Clubien kautta siirryin vähitellen Seppo Jokisen romaaneihin, sitten tykästyin Mari Jungstedtiin. Muistan sanoneeni joskus, että pidän dekkareista siksi, että ne pakottavat lukijansa ajattelemaan: lukija koukuttuu, koska joutuu miettimään, miten kaikki ratkeaa.

Omassa elämässäni dekkarien lukeminen ratkesi seuraavalla tavalla:

Tapahtui rikos. 

En ole välttämättä valmis avaamaan taustojani tarkemmin, mutta oma kokemukseni liittyy ihmissuhteeseen, josta katosi kaikki hyvä. Ihmissuhteisiin liittyvä valta on aina hankala ja jopa pelottava juttu; arvatenkin minä olin se, joka jäi toisen ihmisten mielihalujen alle. Vallankäyttö johti ahdistukseen, ja loppujen lopuksi kärsin posttraumaattisesta stressistä, joka oireilee silloin tällöin nykyäänkin, monta vuotta alkutapahtumiensa jälkeen.

Kävi siis niin, että turvallisuudentunteeni rikottiin. Samalla rikottiin myös illuusio siitä, että väkivalta ja rikokset olisivat hyvää viihdettä. 

Lukiossa rakastin psykologian opiskelua. Muistan yhä, miten temperamentteja käsittelessämme meille esiteltiin ihmistyyppi, joka rakastaa niin sanottua turvallista vaaran tunnetta: adrenaalini tekee heille hyvää, ja niinpä vaikkapa laskuvarjohypyt tai olohuoneessa katsotut kauhuelokuvat saavat heidät tyytyväisiksi. Päivänselvää on, että minä en ole adrenaliini-ihminen enkä kaipaa muutenkin voimakkaaseen tunne-elämääni ylimääräistä vahvistusta. Minulle dekkarit eivät siis ole koskaan tarjonneet sitä, mitä ne ehkä muille tarjoavat. 

Roxane Gayn Bad Feminist -teosta analysoidessaan Omppu kirjoittaakin varsin vahvasti auki sen, mikä kirjallisuudessa usein unohdetaan: rikoksista, jopa kuolemista, tehdään viihdettä, jossa unohdetaan se, mitä rikos kokemuksineen merkitsee uhreille. Gay itse huomauttaa esseessään Det nonchalanta sättet att prata om sexuallt våld, että raiskauskulttuurissamme raiskauksista tehdään viihdettä, saalistetaan yleisöä ja rakennetaan hahmoja, jotka toipuvat raiskauksestaan yllättävänkin hyvin. Tunne-elämän sivuuttaminen ja toisen tuskan tirkistely ovat osasyyllisiä siihen, miksi en dekkareita juurikaan lue.

1) Tapahtumat tuovat oman elämän liian lähelle

Ensisijainen syy sille, miksi en enää välitä rikos- ja dekkarikirjallisuudesta, on kuitenkin se, että genre pitää sisällään liian paljon triggereitä, jotka muistuttavat omasta kokemuksestani. Triggerit, nuo ihanat pienet ahdistuksenetsijät ja -laukaisijat, asiat, jotka muistuttavat omasta menneisyydestä. 

Triggereiden kohdalla ei tietenkään tarvitse puhua veitsistä, pimeistä metsiköistä, samasta rikostavasta tai muista suurista tekijöistä - traumaan saa kyllä kontaktin helpomminkin, vaikkapa tietynlaisesta sanasta, äänenpainosta tai esineestä. Traumamuistoja voi laukaista mikä tahansa teos, mutta omassa tapauksessani rikoksia käsittelevät aiheet johdattavat mielen tavallista vahvemmin ja suoraviivaisemmin pahan äärelle. Väkivaltaviihteellä mässäily tarkoittaa toisin sanoen sitä, että ne, jotka ovat kohdanneet elämässään jotakin vastaavaa, joutuvat kohtaamaan nuo tapahtumat yhä uudestaan ja uudestaan. Kun omat kokemukset, pelot ja muut tunteet sekoittuvat lukukokemukseen, teoksen viihteellisyys jää toissijaiseksi. Dekkarien lukeminen voi olla tiivistä kamppailua itsensä kanssa: pystynkö lukemaan tämän, pystynkö kohtaamaan oman menneisyyteni, pystynkö sietämään nämä tapahtumat?

Pahimmillaan dekkareissa käsitellään sitä, mitä minullekin olisi voinut tapahtua. Ihan yhtä hyytävää on se, jos teokset käsittelevät niitä pelkoja, joita olen itse omassa elämässäni eniten pelännyt. Tämän voisi kääntää voimavaraksikin - rikoksista lukeminen voi toimia keinona käsitellä pahuutta ja elämän julmuutta. Lukukokemusten kautta voi työstää omaa menneisyyttään ja omaa suhdettaan pahuuden kokemuksiin. Dekkarit eivät kuitenkaan useinkaan luo minulle sellaista tunteita syväluotaavaa lukukokemusta, joka mahdollistaisi parantumisen. Tapahtuma-, toiminta- ja ratkaisijakeskeisyydessään dekkarit eivät useinkaan pohdi uhrin selviytymistä, vaan teosten keskeisenä tavoitteena on viihdyttää turvallin pelon tuntein. Minä en kaipaa lukukokemukselta pelkoa, edes turvallista sellaista; jos dekkari sattuu tavalla tai toisella muistuttamaan sitä, mitä olen itse kokenut, joudun hylkäämään kirjan saman tien. Järkyttynyt mieli tarvitsee rauhaa, jota rikoskirjallisuus ei välttämättä rikosten uhreille anna. Jatkuva triggerkamppailu ei hälvennä järkyttyneen pelkoja.

2) En ole kiinnostunut rikoksentekijöiden maailmasta enkä siitä, miten pahuutta kuvataan

Toinen syy, miksi en juurikaan lue dekkareita, on se, etten välitä päästä murhaajien ja rikollisten pään sisään. Aikanaan ajattelin paljonkin sitä, mitä oman elämäni inhottava ihminen ajatteli - mitä hän halusi, mitä hän aikoi minun suhteeni, milloin hän luovuttaisi. Monissa dekkareissa on otettu käyttöön tehokeino, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin rikoksen ratkojille: lukija pääsee hetkittäin pahantekijän pään sisään, aistii tämän liikkeet hetki hetkeltä ja seuraa rikoksentekijän jalanjälkiä. Rikokset tiivistyvät henkeäsalpaaviksi, nopeatempoisiksi tapahtumasarjoiksi, joissa lukija pääsee tirkistelemään 

Oma traumaattinen kokemukseni opetti minulle sen, että rikoksentekijöitä on vaikea ymmärtää, ainakin, jos on itse uhrin asemassa. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kaunokirjalliset rikolliskuvaukset tuota sen enempää varmuutta kuin hallintaakaan omaan maailmankuvaani. Ainakin viime aikoina lukemani (harvat) rikoskirjat kuvaavat pahuuden syntyä tietyillä, kaanoniin vakiintuneilla tavoilla. Pahuuden syntymisen pohtiminen on tärkeää, mutta ainakaan minun ei tee useinkaan mieli tehdä enempää tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa, joka on tarkoituksella kohdellut toista ihmistä kaltoin. Kaikista vähiten kaipaan muistutuksia siitä ihmisestä, joka onnistui satuttamaan minua.

3) Viihdyttävä rikoskirjallisuus unohtaa oleellisen

Kolmas syy dekkarivälttelylleni on se, että rikosromaaneista puuttuu usein jotakin oleellista. Rikokset ja väkivalta ulkoisestetaan prosessiksi, jossa joku toimii, jotakin tapahtuu ja joku ratkaisee. Lopussa maailma palaa aina ennalleen, onhan rikoksentekijä saatu kiinni. Useimmat uhrit menettävät henkensä, joten heistä ei tarvitsekaan kertoa enempää, varsinkaan heidän kokemuksistaan ja tunnetiloistaan. Omaisetkin ovat usein epäiltyjä, joten heidänkin voidaan olettaa olevan rikostrauman tunteista erillään (lukijan sympatiat tuskin ovat syyllisten puolella, eikä näiden tunne-elämästä siten juuri kirjoiteta). Ei sillä, että haluaisinkaan lukea rikoskertomusta, jossa keskitytään kuvailemaan kaikkea sitä ahdistavaa pahaa, johon teon osapuolet ja ympäristö väittämättä altistuvat, mutta mielestäni on vaarallista, että tämä tunnepuoli unohdetaan. Uhrien ja heidän omaistensa elämä ei palaudu ennalleen siinä vaiheessa, kun komisario Koskista onnitellaan poliisilaitoksella. Rikokset eivät, ihan totta, ole tapahtumia - ne ovat tunteita. Ne ovat tunteita ja traumoja, jotka metsästävät kokijaansa kuukausi-, vuosi- ja elämätolkulla. Niinpä kaikki ne kirjat, joissa uhrien ahdistusta ei kuvata sellaisella volyymilla kuin se oikeasti on, ovat minulle jollakin tavalla epätodenmukaisia. En usko sellaiseen maailmaan, jossa rauha palautuu sillä, että pahantekijä saadaan kiinni. Yksittäisen ihmisen tai uhriyhteisön kohdalla se ei mene niin. 

Tätä tekstiä kirjoittaessani jäin miettimään, mitä olisin ajatellut, jos minun traumastani olisi tehty tarina. Miten olisin reagoinut, jos kokemani olisi muuttunut rikoskertomukseksi, jossa keskeistä ei suinkaan ole uhrin tai tämän läheisten kokema paha olo vaan se, miten ja miksi tekijä on tekoonsa päätynyt ja kenestä pahuutta voidaan syyttää? Tirkistely-yhteiskunta on monella tapaa ongelmallinen. Mediaa ja kaunokirjallisiakin tekstejä tarkastellessa huomaa, että toisinaan meiltä (osallistun tirkistely-yhteiskuntaan itsekin) unohtuu se, että väkivalta ja muut rikokset kohdistuvat oikeisiin, tunteviin ihmisiin. Rikokset tuottavat tuskaa ja vaikeuttavat elämää. Kyse ei ole ainoastaan tapahtumista, jotka voidaan rationalisoida ratkaistavaksi tapahtumasarjaksi - kyse on henkisistä ja fyysisistä vaurioista, joita ei aina ole mahdollista korjata. Rikoksissa ja väkivallanteoissa on kyse myös yksityisyydestä, sellaisista kokemuksista, jotka satuttavat toisia. Niistä saa ja pitää puhua, niistä pitää kirjoittaa, mutta viihteellistäminen ja väkivallalla mässäily ovat asia erikseen. 

Dekkarien kohdalla oma lukupolkuni jatkuu siten, että koetan sopeuttaa itseäni. Pahalle ololle on helppo antaa periksi, mutta toisinaan on hyvä totuttaa itseään normaaliin elämään. Omalla kohdallani Alan Bradleyn ja Seppo Jokisen dekkarit ovat olleet tarpeeksi kepeää, turvallista luettavaa - ne eivät juuri keskity väkivaltaan eivätkä niiden aiheet ole toisaalta liipanneet liian läheltä omaa elämääni. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, ettei minun tarvitse lähestyä aiheita, jotka muistuttavat kipeästä menneisyydestäni. Kirjallisuus on minulle turvapaikka, ja siksi en ole aina valmis lähestymään niitä tarinoita, joiden tarkoituksena on säikyttää, pelottaa tai jännityttää.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014 (2010)
Suom. Laura Beck
389 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Taatun laadukas.
Suosikkisarjoja on kiva löytää, samaten sellaisia kirjailijoita, joiden teoksiin on helppo palata milloin vain. Alan Bradley osoitti heti ensimmäisellä rikoskirjallaan, että Flavia de Lucen kanssa on miellyttävä viettää aikaa. Romaanien suurin hehku perustuu, ainakin minulla, erityisesti päähenkilön viehättävään vanhanaikaisuuteen ja pikkumaisuuteen, mutta arvostan Bradleyn romaaneissa sitä, että ne keskittyvät väkivaltakuvausten sijaan kerrontaan ja arvoitusten ratkaisemiseen. 

Tässä Flavia-sarjan toisessa osassa Bishop´s Laceyn kylään sammuu nukketeatteritekijöiden auto. Flavia äkkää nopeasti, että kylään syntyy eripuraa, ja tapahtuupa kirjassa murhakin. Kertomahetken rikokset kietoutuvat menneisyyteen, ja kirjaston sanomalehtiarkistolle on taas käyttöä. 

Markkinoin sarjaa ystävälleni kevytdekkarina - kyse on varsin pehmeästä rikoskirjallisuudesta, jossa väkivallalla ja rikoksilla ei mässäillä vaan jossa on, perinteisen englantilaisen rikoskirjallisuuden tapaan, keskiössä vanhoillisromanttinen ympäristö ja arvoituksen ratkaiseminen. Tässäkin osassa seurataan Flavian ajatuksenjuoksua ja selvitystyötä, ja ratkaisu ilmenee lukijallekin vasta teoksen loppupuolella. Miljöökuvaukset ja de Lucen perheeseen tutustuminen ovat lopulta rikoksen syitä ja tekotapoja tärkeämpiä seikkoja. 

Kuolema ei ole lasten leikkiä oli oikein sopivaa lukemista lomanaloittajaismaratonille, ja sarjan seuraavan osan suunnittelenkin lukevani Blogistanian yhteisellä lukumaratonilla. Vaikka Bradleyn romaani ei tarjoakaan varsinaisia yllätyksiä, voi sen laatuun ja turvallisuuteen luottaa. 

Toisaalla: Yöpöydän kirjoissa teosta pidetään laadukkaana, suomennosta kehutaan ja Flaviaa verrataan Hermioneen; Oksan hyllyltä -blogin kirjoittajan Flavia sulatti, Kasoittain kirjoja -blogissa Flavia-innotus jatkuu, ja Lukuisassa pelko sarjan yksitoikkoisuudesta ei käynyt toteen.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto 2017
Kansi: Fredrik Schlyter/Johner
190 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aurinkoisen kesäinen,
Äkkiä tiskin toisella puolella seisoi taas se mies, joka saattoi puhua mitä kieltä sattui huvittamaan. Tällä kertaa aurinkolasit päässä, reikäisissä farkuissa ja lyhythihaisessa pusakassa. Hän ei sisi ollutkaan kertakäyntiasiakas, ikävä kyllä. Riina keskittyi pitämään ilmeensä neutraalina ja kielensä selkeänä suomena.

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella on varsinainen kesäkirja. Sen sivuilta hehkuvat aurinkoiset maalaismaisemat, kimmeltävät järvet ja retkeilemään kutsuvat mäntymetsät. Miljöö on varsin kansallisromanttinen ja tarjoaa rauhoittumispaikan kaupunkilaishahmoilleen ja -lukijoilleen.

Vasta valmistunut Riina on jäänyt ilman työtä ja parisuhdetta - avomies on lähtenyt. Äidin serkku tarjoaa kuitenkin kesätöitä lossikahvilasta, ja niin Riina päätyy lapsuusmaisemiinsa. Kahvilatyössään Riina tapaa useita paikallisia hölösuita, vaarallisempia ja vaarattomampia.

Pehkonen käyttää dialogeissaan ihanan kotoista savonmurretta. Se tekee hahmoista elävämpiä ja lupsakampia: esimerkiksi Sirkka-täti vaikuttaa savolaisrouvan malliesimerkiltä ja olisi helposti löydettävissä kotomaisemistanikin. Pehkonen osoittaa, että maaseudulla pärjää reippaalla, avoimella mielellä ja koko ajan käyvällä suulla. Dialogia on paljon, ja se sopii Savoon.

Sydämenasioita Jylhäsalmella on herttainen ja hellyttävä viihdekirja, jonka lukukokemukselle olennaista on hyvä mieli. Se taas syntyy kesäisen kansallisesta miljööstä, viihdyttävistä hahmoista ja romantiikankipinöistä.

Suuria yllätyksiä romaani ei kuitenkaan lukijalle tarjoile. Myös päähenkilö Riina vaikuttaa toisinaan varsin naiivilta: hän ei mukamas yhtään arvaa Aatun pahansuopia ajatuksia, vaikka ne lukijalle ovat ilmiselviä. Kokonaisuudessaan tarinasta jää kuitenkin mieleen sen lempeät, hyvää tarkoittavat käänteet. Riinan tarinaa seuraa mielellään eteenpäinkin.

Toisaalla: Amma nautti kielestä ja tunsi maalaistyttönä olonsa kotoisaksi, Evaria jää odottamaan jatkoa ja Jonnan mukaan tunnelmaan on helppo päästä mukaan. Toisen Jonnan mukaan kirja taas pitää sisällään sen, mitä hyvänmielen kirjan pitääkin sisältää.