keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rainbow Rowell: Fangirl

Romaani Cathista ja Wrenistä, kaksosista, jotka ajautuvat erilleen. Cath haluaa pysyä sellaisena kuin on, Wren etsii yliopistosta itsenäisyyttään. Cath kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa - fanifiktio täyttää hänen maailmansa. Sitten saapuvat uudet ihmiset.

Olen juuri löytänyt hellyttävän, kiinnostavan ja innostavan kirjan. Kirjan, jonka pariin voin jatkossa käpertyä, kun kaipaan lohtua, kun tunnen itseni ulkopuoliseksi tai kun toivon herättäväni kirjoittamisharrastukseni henkiin. Rainbow Rowellin Fangirl on kirja, jonka olisin halunnut lukea teininä, ja siitä tuli minulle tärkeä monesta syystä. 

1) Cath saa olla Cath. Cath on ihana. Hän on ujo, ahdistunut, sosiaalisia tilanteita pelkäävä kirjoittajaluonne, joka viihtyy yksinään ja nauttii elämästään, kun saa kirjoittaa fanifiktiota. Hän on monella tapaa sellainen kuin itse olin nuorempana - epävarmuus ja kokemattomuus tekevät ihmissuhteiden muodostamisesta hankalaa, mutta kirjoittaminen mahdollistaa eskapismin ja onnistumisen kokemukset. Alusta asti pelkäsin, miten Cathille käy, sillä useissa nuortenromaaneissa nörttitytöistäkin kasvaa flirttailevia prinsessoita, jotka hylkäävät entisen elämäntapansa ja sopeutuvat siihen normiin, joka on asetettu niin romaanihenkilöille kuin todellisille henkilöille. Fangirlissä minua ilahduttaa erityisesti se, että vaikka Cathin elämä saa uusia piirteitä, eivät hänelle ennen tärkeät asiat menetä merkitystään. Rowell viestii vahvasti, että kirjoittajuus ja fanius ovat sallittuja, jopa ihailtuja piirteitä. Cath on hurmaava. 

2) Rowell kuvaa perhesuhteita koskettavasti. Cathin ja Wrenin erkaantuminen riipaisee sisältä, erityisesti, koska lukija näkee, miten paljon Cath kaipaa ja tarvitsee tuttua, turvallista siskoaan. Kaksosten itsenäistyminen ja oman identiteetin löytäminen on kiinnostava teema, jota olisi voinut kehitellä vielä pidemmällekin. Wrenin käytös ei saa kovin syvää selitystä, mutta hänen hahmonsa pinnallisuutta on kiinnostava verrata Cathin kypsään mutta jokseenkin estyneeseen käyttäytymiseen. Ihastuin siihen, miten Rowell korostaa perhesuhteiden merkitystä mutta ei tee kaikesta kaunista, it´s all good -tarinaa: perheen jättäneen äidin läsnäolo päättyy mielestäni hyvään, joskin hieman viimeistelemättömään ratkaisuun. 

3) Fangirl on ylistys faniudelle ja kirjoittamiselle. Minusta on ihanaa, että Fangirlissä nuoret aikuisetkin saavat olla faneja. He saavat fanittaa kirjasarjaa, josta ovat nauttineet lapsina, uppoutua sen maailmaan ja luoda siitä omansa. Cathin hahmo nostaa esiin myös sen, miten tärkeää toimintaa kirjoittaminen voi nuorelle olla. Nautin siitä, että tässä kirjassa kirjoittaminen ei ole nörttiä vaan jotakin nautinnollista. 

4) Tämän kirjan olisin tarvinnut nuorena. Fangirlissä käsitellään teemoja, joista olisin ollut kiinnostunut jo yläkouluikäisenä. Olisin todellakin tarvinnut kirjan, jossa päähenkilö on kaltaiseni ujo, uusia ihmissuhteita jännittävä, pojista salaa haaveileva kirjoittajahahmo. Saatoin tunnistaa Cathissa nuoren itseni - vähän nykyistäkin - ja pidin siitä, miten Rowell kuvaa hänen kasvamistaan, itsenäistymistään ja itsensä hyväksymistä. 

Rainbow Rowell: Fangirl
Macmillan 2013
Kansi: Noelle Stevenson
459 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ah! Ihana nuoruusromaani!

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Huhtikuisina työaamuina kävelin työmatkani maaseudulla. Tai ajatukseni kävelivät - kuuntelin nimittäin Veera Niemisen romaania Avioliittosimulaattori äänikirjana. Kyseessä on hyvänmielenromaani, sellainen, joka hymyilyttää ja josta jää kepeä mieli. 

Romaanin kertoja, Aino, on juuri tavannut maalaismiehen, Jussin. Asetelma on nimiä myöten maalais- ja kansallisromanttinen, ja Aino päätyykin kokeeksi Jussin tilalle maaseutua opettelemaan. Alkaa vahvojen vastakkainasettelujen aika, sillä itäsuomalaisen naisen kotiutuminen Varsinais-Suomeen ei ole aivan mutkatonta. Siinä missä Jussi, tämän veli, isä ja setä ovat hiljaisia jurottajia, on Aino puhetta, intoa ja energiaa täynnä. Parisuhde kukoistaa, mutta perhekulttuuriin sopeutuminen vie aikaa, ja tätä prosessia Nieminen teoksessaan kuvaa.

Nieminen kuvaa oivaltavasti perhekulttuurien eroja ja sitä, miten maan sisälläkin voi törmätä erilaisiin kulttuureihin. Aino ahdistuu miesten hiljaisuudesta ja pohtii, miten muuttua itse sopivaksi. Vähitellen hän oppii, että hänen sopii kyllä olla puhelias - miehet vain vastaavat hänen energiaansa kukin tavallaan. 

Juroista juroin on Ainon appiukon veli Erkki, johon tiivistyy kaikki suomalainen jöröttävä hiljaisuus. Erkki tahtoo tehdä asiat yksin, aina samalla tavalla, hän ei juuri puhu tai pukahda ja hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen. Aluksi kuvaus nauratti minua - kaikki tuntenevat jonkun, joka jollakin tapaa sopii kuvaukseen - mutta lopulta minua alkoi ärsyttää, mietn stereotyyppisesti ja karrikoiden Nieminen kuvaa vanhempaa sukupolvea. Hiljaisuus ja omissa oloissa viihtyminen näyttäytyvät Avioliittosimulaattorissa asioina, joille voi ja pitää nauraa, ja Ainon on vaikea hyväksyä Erkkiä sellaisenaan. Eläintenoikeuksista kiinnostuneet olisivat saattaneet kiinnittää huomionsa siihen, miten maaseutu romantisoidaan - tilan eläimiä kunnioittavista käytänteistä ei teoksessa pukahdeta.

Vaikka karikatyyrimäisyys ajoittain Avioliittosimulaattorissa häiritsikin, on tarina kuitenkin niin hyväntahtoinen, romanttinen ja kultainen, ettei siitä voi olla pitämättä. Tällaisia päiväunisatuja on hyvä lukea aina silloin tällöin. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee kirjan lukenut Miia Selin, joka näyttelee roolit selkeästi mutta heittäytyen. Avioliittosimulaattori sopii todella hyvin kevätaamuihin kuunneltavaksi, joten tämä kannattaa napata mukaan silloin, kun kaipaa kevyttä, viihdyttävää romantiikkaa. 

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi 2015, äänikirja
Lukija: Miia Selin
6 h 47 min.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. sopii kepoiseen olotilaan.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kirjannimielämäni

Muun muassa Kirja vieköön! - ja Tuntematon lukija -blogeissa on viime päivinä tarkkailtu yhtä aikaa sekä itseä että kirjahyllyä. Muistan, kun Kuvaile itseäsi kirjojen nimillä -haaste kulki aikanaan Facebookissa musiikkiversiona. En koskaan uskaltautunut nappamaan haastetta silloin itselleni, mutta nyt päätin huvitella ja leikkiä kirjannimien parissa. Tässä siis Sirrin kirjallinen kuvaus:

1. Oletko mies vai nainen? Neito vanhassa linnassa (Jane Austen)

2. Kuvaile itseäsi? Bad feminist (Roxanne Gay)

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Surunkaunis, lasinterävä (Siiri Enoranta)

4. Kuinka voit? Apina pulpetissa (Tommi Hoikkala ja Petri Paju)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Myrskyluoto (Anni Blomqvist)

6. Mihin haluaisit matkustaa? Sateenkaarinotko (L.M.Montgomery)

7. Kuvaile parasta ystävääsi? Fangirl (Rainbow Rowell)

8. Mikä on lempivärisi? Lumi (Orhan Pamuk)

9. Millainen sää nyt on? Paha puuska (Kirsti Kuronen)

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Linnut äänessä (Jan Pedersen & Lars Svensson)

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
      How literature saved my life (David Shields)

12. Millainen on parisuhteesi? Den vidunderliga kärlekens historia (Carl-Johan Valgren)

13. Mitä pelkäät? Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen)

14. Päivän mietelause? Tämä päivä, yksi elämä (Jens Anderssen)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kuolema ei ole lasten leikkiä (Alan Bradley)

16. Miten haluaisit kuolla? Henkäys (Anne-Sophie Brasme)



Täytyy todeta, että sääkohta on suosikkini: on tosiaankin paha puuska, tuulee, on kylmä, kesäkuu on tipotiessään. Kaikki se valo jota emme näe olisi myös ollut kohtaan varsin sarkastinen kuvaus 


maanantai 29. toukokuuta 2017

Sirrin perinteinen lomanaloituslukumaraton

Jos viimeisin postaus oli kevätahdistusta täynnä, on tänään erilainen olo. Tällä viikolla tapahtuu kaikenlaista kivaa. Juuri äsken varmistui, että en ole mokannut opintosuunnittelujani vaan olen suorittanut kaikki maisterintutkintoon vaadittavat kurssit. Valmistun siis maisteriksi pikapuoliin! Loppuviikosta gradun pitäisi palautua tarkastuksesta, minkä jälkeen pääsen viimein hakemaan tutkintoani. Hiphei - juhlavalmistelut ovat jo käynnissä! Erillisiin S2-opintoihin liittyvät esseet saan viimeisteltyä huomenna, ja sitten on tämän tytön koulutus valmis. Johan nyt - näyttää siltä, että pääsen nauttimaan loppuviikosta (kylmästä, sateisesta ja onnellisesta) kesälomasta.

Niinpä päätin tehdä kuten olen tehnyt kahtena aiempanakin vuonna: aloitan kesälomani lukumaratonilla. Parin viikon päästä luetaan koko blogistanian voimin, mutta enhän minä sinne asti malta odottaa, kun olen viimeiset viikot tehnyt töitä lukumaratonpalkkiota odottaen. Olen kasannut ensi sunnuntaita varten kasan hienoja kirjoja (niistä myöhemmin lisää) kirjastosta (haen pari lisävarausta tänään) ja ostanutkin muutaman kiinnostavan tuttavuuden.

Kesänaloittajaislukujuhlat ovat olleet minulle palkintoja työntäyteisistä opiskelu- ja työvuosista. Kaksi vuotta sitten kuvasin juhlaani täällä, ja viime vuoden (viikonlopun kestänyt) maraton sujui näin. En malta odottaa Blogistanian yhteistä lukumaratonia, mutta tällä lomanaloittajaisjuhlalla on minulle henkilökohtaisempi merkitys. Tiedän ahkeroineeni tänäkin vuonna reilusti, ja on ihanaa sallia itselleen viimein kunnon rentoutuminen. En ajatellut noudattaa dieettejä enkä säästellä herkuissa. Kuohari, valkohomejuusto ja makeiset kuuluvat asiaan, ehkä jokin täyttävämpikin ruoka. ;)

Vaikka opintojen loppuminen vaihtuu väistämättä työttömyydeksi, on mukana myös joukko ylpeyttä ja tyytyväisyyttä. Yliopisto on ohitse, huokaisin aiemmin tässä kuussa, kun kävelin seminaarista ulos. Haikean ihanaa kaikki tämä: monivuotinen prosessi on ohitse. Nyt pitäisi alkaa aikuiseksi, vai miten menikään? No, joka tapauksessa, kesän alkuun liittyy nyt sellainen ilonaihe, että useampikin lukumaraton on ansaittu ja tarpeen. Odotan jo sunnuntaita :) Palataan viimeistään silloin!

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kevätkankeudesta

Juuri nyt on leppeä kevätilta, ihan ensimmäisiä tänä vuonna tällä seudulla. Aurinko kuultaa vielä metsiköstä, koivut ovat kahtena edellispäivänä saaneet hiirenkorvat näkyviin ja laululinnut ovat saapuneet lähipusikoihin. Odotan, odotan, odotan, että satakieli alkaisi jo laulaa. 

Periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin. 

Yleensä rakastan kevättä. Pidän kevään vaaleanvihreästä väristä, muuttolintujen äänistä, uuden kasvukauden alkamisesta. Tänä vuonna en kuitenkaan ole ollut yhtä innostunut, ja syitä olen blogissanikin maininnut. Muutto ja opintojen päättyminen ovat olleet isoja asioita. Gradu on valmis, ja olen siitä iloinen, mutta kahden viimeisen esseen kirjoittaminen ei tunnu onnistuvan. Vuoden mittainen kirjoitus- ja tutkimusprosessi on ollut yllättävän rankka. Tänä vuonna odotan kevättä enemmän kesää, tahdon jo lomalle. 

Blogi on ollut viime viikkoina yllättävän hiljainen, ja olen kokenut sen, minkä useimmat bloggaajat kai jossain kohti kokevat: ei vain kiinnosta. On ollut vähän haikeaa, ettei tärkein harrastus innosta, vaikka toisaalta ymmärränkin, etteivät kielelliset kapasiteettini ratkea kaikkeen gradupuuhailun jäljiltä. Kommentteihin vastaaminen on ollut satunnaista ja hidasta, koska olen suorastaan vältellyt blogimaailmaa.

Puhaltelen itseeni voimia pikkuhiljaa; Piiraan maku makea oli sopivan kevyt, höttöinen ja hauska teos tähän hetkeen luettavaksi. Odotan blogistanian yhteistä lukumaratonia, joskin haaveilen järjestäväni itsekseni jo perinteeksi käyvän lomanaloittajaislukumaratonin heti, kunhan saan viimeiset esseeni tehtyä. Kansikuvahaasteen pistin käyntiin, ja toivon, että jaksan osallistua siihen itse jossakin vaiheessa Lukusuunnitelmia on, ja haluan laittaa ne täytäntöön heti, kunhan löydän opiskelujeni viimemetreiltä aikaa.

Miten teidän keväänne on sujunut? Tuoko kevät voimaa, vai onko väsyttänyt? Toivottavasti aurinko jatkaa paistamistaan, sillä kevättä on tosiaan saanut tänä vuonna odottaa. Tunnen itseni Muumipeikoksi, joka odottaa malttamattomana Nuuskamuikkusta ja tämän huuliharppua. Palaa jo, kevät!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar 2014 (2009)
Suom. Maija Paavilainen
387 s.
Pisteitä: 4/5
"Mietin hetken ajan, miten tappavia tippoja voisi uuttaa kevätkukkanäyttelyn kukista, ja se innosti minua aika lailla: nunnannarsissista saisi aivan verratonta myrkkyä, keltanarsissista taas kerrassaan mainiota kuolettavaa likööriä. Jopa tavallinen hautausmaiden marjakuusi, jota runoilijat ja rakastavaiset niin kovasti ylistivät, säilöi siemenissään ja neulasissaan niin paljon myrkyllisiä aineita, että niillä saisi pantua matalaksi puolet Englannin väestöstä."

Alan Bradleyn Piiraan maku makea on pehmeä, turvallinen salapoliisiromaani. Se kertoo De Lucen perheestä, ovelle ilmestyvästä kuolleesta jänkäkurpasta, postimerkistä sekä puutarhasta makaavasta ruumiista. Maaseudun kartanomiljööseen sijoittuva arvoitusromaani on kuin nykyaikaistettu toisinto vanhoista englantilaisista salapoliisiromaaneista.

Parasta Bradleyn romaanissa on sen päähenkilö, 11-vuotias Flavia de Luce. Voi, miten hulvaton tyttö hän onkaan! Äitinsä menettänyt, siskojansa kiusaava ja isäänsä kaipaava hahmo on poikkeuksellisen tuore valinta arvoituskirjallisuuden päähenkilöksi - Flacia päättää ryhtyä selvittämään kummallisuuksia, joita hänen perheensä kohtaa. Pikkumaisuudessaan, näsäviisaudessaan ja kirjaviisaudessaan Flavia lumoaa lukijansa. Nuoren salapoliisin kiehtomus myrkkyihin on suorastaan pirullisen huvittavaa, ja pikkuvanhat kommentit tekevät Flaviasta elävän, persoonallisen hahmon. Jos voisin valita lounasseurakseni jonkun kirjallisuushahmon, en epäröisi kutsua Flaviaa. Hänen kemian tietämyksensä on kiinnostava sivujuonne, ja koska toivoisin oppineeni kemiasta joskus enemmän, osallistun teoksella myös Helmet-haasteeseen (kohta 29). 

Bradley kirjoittaa nopeasti etenevällä, vauhdikkaalla tyylillä, mikä on lajityypille luonteenomaista: kertomuksessa edetään juohevasti, ja välillä lukijaa rauhoitellaan maalailevilla miljöökuvauksilla. Toisinaan Bradleyn tyyli on verkkainen, ja esimerkiksi muuan monttukohtaus suorastaan liioitellun pitkitetty, mutta pidin erityisesti niistä kohdista, joissa Flavia tutkii ympäristöään aktiivisesti, tekee havaintoja ja on selkeästi oma-aloitteinen, fiksu, itsepäinen toimija. Feministi kiittää!

Kovin uskottava Bradleyn tarina ei ole, mutta toisaalta tuntui, etten sellaista kaivannutkaan. Nuorisotähtineen Piiraan maku makea onkin sekoitus kevyttä rikoskirjallisuutta ja hyväntahtoista satua, jossa hyvä voittaa pahat ja lapsi aikuiset. Tämä teos tuntui täydelliseltä lukumaratonkirjalta, ja vaikka olenkin kuullut jatko-osan olevan hidastempoisempi, päädyin varaamaan sen tulevaa maratonia varten. 

tiistai 16. toukokuuta 2017

Keväisen kesäinen kansikuvahaaste

Argh! Viereinen kuva raivostuttaa minua vieläkin. Nopea räpsäisy kuvaa naiskirjailijoiden kirjoittamien teosten kokoelmaa - ja niiden kansia. Kuinka monesta kannesta löydätte naisen kasvot? Niinpä! Entä kuinka monessa ne katsovat suoraan kameraan? Niinpä...

Feminismin innoittama kurkistus kirjankansiin sai minut pohtimaan, mikä merkitys kirjankansilla onkaan. Kuvat ovat täynnä merkityksiä, mutta harvoin niitä kirjablogissa pysähtyy pohtimaan, kun on kiire lähestyä tekstiä ja antaa merkityksiä sille, minkä kokee lukemisessa kaikkein tärkeimmäksi. 

Toisinaan kuitenkin unohtuu, että kansikuvilla voi olla paljonkin tekemistä sen kanssa, mitä omaan lukupinoon kertyy. Kuvat on luotu houkuttelemaan tai myymään, ja niillä kerrotaan kirjasta. Tämän haasteen tarkoituksena on nostaa esiin merkityksiä, joita lukija kirjan kansikuvalle antaa, ja ajatuksia, joita kansikuva lukijassa herättää.

Kevät ja kesä ovat (omaan silmääni) esteettisesti kauniita vuodenaikoja, joten kansikuvahaaste passaa vuodenaikaan mainiosti. Haasteaika on 16.5.-31.8. 2017 - siis loppukevään ja tyypillisen kesäloma-ajan puitteissa. Hauskaa matkaa! 

Osallistua voi (ainakin) seuraavilla tavoilla: 

  1. Analysoi. Äidinkielen opettajat rakastavat analyysitehtäviä. Klassiselta kuva-analyysilta ei siis voi välttyä. Lue kirja, ja analysoi sen kansikuva. Mitä kuvassa on? Mitä värejä, kuvakulmia ja sommitelmia on käytetty? Kenelle kansikuva on suunnattu? Ketä se puhuttelee? Mitä se kertoo tarinasta? Analysoi kuva ja postaa mietteistäsi. 
  2.  Kehu. Sattuiko lukupinoosi huikean hieno taideteos? Ovatko kansikuvat ja ne luoneet taitelijat mielestäsi aliarvostettuja? Tartu toimeen ja anna kunnia kansikuvataiteilijalle. Kehu kuvaelämystäsi tai kerro, mikä on ikimuistoisin kansikuva.
  3. Kritisoi. Jos feminismin silmiin sattuu kerta toisensa jälkeen naiskirjailijoiden teoksia, joiden kansikuvissa loistavat poispäin katsovan naisen kasvot, voi olla vaikea pysyä hiljaa. Oma feministinen kirjankansianalyysini herätti minut miettimään, miten paljon kirjankannet saavat merkityksiä, ja inspiroi minua tähän haasteeseen. Tässä haasteessa voi paitsi kehua myös valittaa. Jos löydät kansikuvan, joka inhottaa, pilaa lukukokemuksen tai ei sovi arvoihisi, postaa mietteistäsi.
  4. Lottoa. Nappaa naapurin, kirjaston tai kirjakaupan hyllystä kirja, jota et ole vielä lukenut. Älä spoilaa tarinaa takakansitekstillä, vaan päättele kansikuvan perusteella, mistä kirja kertoo. Mitä tunnelmia kuva herättää? Kenestä tai mistä teos voisi kertoa? Kerro tunnelmistasi ennen teoksen lukemista. Jälkikäteen voit paljastaa, osuitko arvailussasi oikeaan.
  5. Valikoi. Monissa listahaasteissa houkutellaan lukemaan kiinnostavien kirjankansien perusteella. Tässäkin haastessa niin voi tehdä: tutkaile kansia ja valitse luettavaksi jotain kaunista tai kiinnostavaa. Esittele, mikä kansikuvassa kiehtoi sinua.
  6. Vertaa. Jos olet lukenut paljon afrikkalaista kirjallisuutta, olet kenties huomannut, että aika moni kyseisen alueen teoksista kuvitetaan akaasiapuin ja oranssin sävyin. Vertaa-kohdassa voi tarttua vaikkapa saman kirjailijan tai lajityypin kirjoihin ja vertailla niitä keskenään. Kiinnostavaa olisi myös lukea havaintoja saman kirjan eri painoksista. Miten kansikuvat muuttuvat eri aikakausina? Näin feministinä olennaiselta kysymykseltä tuntuu sekin, vaikuttaako kirjailijan sukupuoli jollakin tavalla siihen, mitä teosten kansissa esitetään. 
  7. Valaise. Työskenteletkö kuvataiteen, kuvien, kirjankansien tai vaikkapa mainosten parissa? Tunnetko kirjankansien kuvittajia? Jos tunnet aiheen mukavaksi, kerro omista tai tuttujesi kokemuksista ja valaise bloggajayhteisölle, mitä kuvien ja kansien luominen oikeasti tarkoittaa. Miten kirjankansiprosessi etenee? Kuka vaikuttaa ja mihin? Olen varma, etten ole ainoa tietämätön, ja tällä hetkellä suorastaan janoitsen tietoa siitä, miten kirja saa visuaalisen ulkoasunsa.
  8. Luo omaa. Valitse jokin teos, jonka olet lukenut tai haluaisit lukea, ja piirrä, kuvaa tai kuvaile sille uusi kansi. Askartele, piirrä, valokuvaa tai raapusta tikku-ukkoja! Voisi olla lystiä nähdä, millaisiin taideteoksiin me kirjabloggaajat pystymme. ;) 
Visuaalinen asiantuntija ei tarvitse olla (minäkään en ole, enkä osaa piirtää enkä valokuvata), vaan havaintoja voi tehdä omien kykyjen ja halujen mukaan. Toivon kaikille oikein esteettistä, kaunista ja avartavaa kevätkesää sekä sen mukanaan tuomaa kirjankansihaastetta. :)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kirje romaanihenkilölle

Parahin Kerttu,                                                                                                     14.5.2017

Vuosi sitten huhtikuussa kirjoitin Uulalle, poikaystävällesi. Mieltäni painoi silloin suru, ja muistan tuosta kirjeestä sen, miten pahoillani Uulan puolesta olin. Tuo tunne on säilynyt edelleen, enkä päästä siitä irti nytkään, kun olen lukenut tarinanne uudelleen. Tällä kertaa olen kuitenkin pahoillani sinunkin puolestasi, ja siksi päätin kirjoittaa sinulle. 

Kun muistelen niitä päiviä, jolloin ensimmäisen kerran tutustuin sinun, Uulan ja Sofian Huomenna rakastan vähemmän -tarinaan, mieleeni nousee erityisesti muuan oranssi sohva. Sinä toivoit sen yhteiseen kotiinne, ja sinne se kannettiin. Oranssi sohva! Oranssi sohva, mietin Uulan kanssa. Liian iso, räikyvän kirkas kaluste, josta ette kumpikaan pitäneet. Kuvittelin sen sohvan asuntoon, josta on sittemmin tullut kotini, ja mietin, miten ahdistava sellainen vääränlainen huonekalu olisikaan. Olenko edes nähnyt koskaan kirkkaanoranssia sohvaa? 

Olematon mutta tilaa vievä räikeänoranssi sohva kuvaa sinua loistavasti.

Sinä hassu haihattelija, voisin sanoa sinulle, sillä olen toisinaan samanlainen. Sinä uskot unelmiisi ja mielikuviisi, ja rakastat elää päiväunissasi. Olet iloinen lentelijä; mahdatko rauhoittua sohvallenne lukemaan kirjettäni, kun olet niin kiireinen sinun ja Uulan yhteistä kotia laittaessasi? Uulan puheista sinusta saa tietynlaisen kuvan, vähän rauhattoman. Olet levoton leikkijä, joka rakentaa kotia ja suunnittelee häitä vain siksi, että ne ovat kivoja päiväunia. Rakastat Uulaa, mutta et katso häntä kohti. Tunnen velvollisuudekseni kertoa sinulle jotakin Uulasta. 

Tutustuin Uulaan viime huhtikuussa, ja silloin tunsin paljon häntä kohtaan. Sinäkin tiedät, että Uula menetti tyttöystävänsä; Sofia teki itsemurhan. Vuosi sitten kirjoitin Uulalle siitä, että hänen ei pitäisi antaa Sofian kohdella itseään miten tahansa. Taisin erehtyä syyttämään häntä. Hänenkään ei olisi pitänyt kohdella Sofiaa miten tahansa eikä varsinkaan odottaa tältä niin paljon.

Sinussa ja Uulassa on paljon yhteistä. Te kumpikaan ette halua nähdä totuutta. Uula kiertää yhä surussaan, vaikka sinun kanssasi hän yrittää leikkiä pienperhettä. Sinä et halua nähdä, että Uula kaipaa Sofiaa, vaikka kysytkin häneltä toisinaan, vieläkö tämä rakastaa tyttöä. Vastausta et kuitenkaan odota, ja tavallaan ymmärrän sinua. Sinunkin maailmasi saattaisi romuttua, jos myöntäisit sen, mitä huomaat Uulan ajattelevan ja mitä huomaat hänen olevan. Uula on surusta kipeä, etkä sinä voi häntä auttaa.

Avaisit silmäsi. Te molemmat elätte mielikuvituksessanne, se tuntuu kuuluvan siihen maailmaan, jossa elätte. Oletko varma, että parisuhteenne voi hyvin? Kun raahaat sohvan ja sukulaisen koiran yhteiseen kotiinne, etkä kysy Uulan mielipidettä, toimitko sinä silloin oikein? Toisinaan sinusta on vaikea pitää, koska riuhdot jokaiseen suuntaan ja elät sellaista elämää, jonka ajattelet olevan oikeanlaista. Millainen persoona sinä oikeastaan olet?

Olen pahoillani siitä, että sinä et saa omaa ääntäsi sinun, Uulan ja Sofian kertomuksessa. Uulan tarinassa sinä jäät litteäksi, ärsyttäväksi, pintaliitäjähahmoksi, joka lähinnä ärsyttää Uulaa ja tekee hänen elämästään vaikeaa. Olen kuitenkin miettinyt sitä, että kaikki se, mitä Uula sinusta kertoo, on vain Uulan oma näkemys. Sinun tarinasi värjäytyy sillä surulla, jota Uula tuntee, ja sillä katkeruudella, jota hän kerää ympärilleen. Koska Uula näkee Sofiassa niin paljon - paljon sellaista, mitä tässä ei koskaan ollut - hän ei jaksa nähdä sinussa kuin sen, minkä hän päältä näkee. Touhotat yhteistä kotianne, etkä katso Uulan läpi. Uula ei katso sinun läpi. Olen silti varma, että olet paljon muutakin kuin se, mitä Uula sinussa näkee. Poikaystäväsi rakastaa elää mielikuvituksessa, niin kuin te kaikki, sinäkin, eikä hän aina näe sitä kipua, mikä toisessa on. Olen ollut alusta asti varma, että sinäkin olet tilanteestanne kipeä. Sinä näet kyllä, miten Uula miettii toista; sinä näet, miten surullinen hän on. Sinä et kuitenkaan halua myöntää sitä. Ehkä sinä odotat, että Uula huomaisi kipusi. Oletko koskaan ajatellut, mitä aiot tehdä, jos hän ei koskaan huomaa sitä? Eihän hän nähnyt Sofiassakaan kaikkea. Kannattaako sinun jäädä odottamaan tunteita, joita Uula ei ole valmis havaitsemaan tai näyttämään?

Pohtivin terveisin, 
Sirri 

Taina Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Moreeni 2012 
193 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oih. 
Kuuntele: Haloo Helsinki - Kevyempi kantaa hautaan; Apulanta - Ilona

lauantai 13. toukokuuta 2017

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Jotkut ihmiset ovat kasvaneet mäellä, toiset laaksossa. Useimmat meistä on kasvatettu tasaisella. Sain alkuni kallellaan, ja kallellaan olen elänyt aina siitä alkaen.
Romaani merenkulusta, elämästä ja valon löytämisestä.

Jeanette Wintersonin Majakanvartijassa kaksi kertomusta kulkee käsi kädessä. On kehyskertomus, jossa orpotyttö päätyy majakanvartijan huostaan, ja sisäkkäiskertomus, jossa kerrotaan 1800-luvun loppupuolella kahta eri elämää eläneestä papista, Babel Darkista. 

Romaani alkaa dramaattisesti: minäkertoja kuvaa, miten hän kasvaa vinollaan olevassa maastossa ja miten tuo kalteva maisema lopulta syöksee hänen äitinsä häneltä pois. Majakanvartijasta tulee kertojan tuki, ja yhdessä nämä hahmot tutustuvat paikkakunnalla aiemmin eläneeseen pappiin.

Wintersonin romaani on monisäikeinen elämänohjeromaani, jonka kieli kytkeytyy toisinaan kauniisti yhteen viisaiden ajatusten kanssa. Tunnistan sen, mitä kirjan suosittelija minulle sanoi Majakanvartijan ja Jalosen Kirkkauden samankaltaisuudesta: kumpaakin romaania on hyvä lukea pikkuhiljaa, sillä ne tarjoavat aforisminkaltaisia ajatuksia elämästä. On kuitenkin sanottava, että siinä missä Jalonen onnistuu kutomaan tarinan ja opetuksensa hienosti yhteen, jää Wintersonin romaani hieman etäiseksi. Kauniit lauseet ja ajatelmat välähtelevät siellä täällä kirjassa, mutta ne pikemminkin sekoittavat kuin yhdistävät kirjan kertomuksia toisiinsa. 

Winterson opettaa, että tarinat ovat ihmisille tärkeitä. Minun oli kuitenkin vaikea selvittää, miten Darkin ja minäkertojan tarinat liittyivät toisiinsa. Sekä kertoja että Dark ovat elämässään eksyksissä, eivät löydä majakkaansa ja etsivät valoa ja lohtua elämäänsä. 

Romaanin alkupuoli kuljettaa minäkertojan elämää suhteellisen hitaasti, mutta lopputeoksessa vuodet etenevät niin, että lukija hämmästelee, mitä kaikkea kertojan elämässä oikein on tapahtunutkaan. Rakkausteema tulee mukaan yllättäen, ja se jäi häiritsemään minua - tarvitaanko rakkautta aina mukaan, edes siinä muodossa kuin Winterson sen esittää? Nopea juonenkuljetus ei anna henkilöhahmoille tilaa, vaan erityisesti kertoja jää etäiseksi hahmoksi. Tarinoiden merkityksen korostaminen ja elämänohjeiden pudotteleminen vaikuttavatkin teoksen keskeisiltä elementeiltä. Olen pahoillani siitä, ettei Winterson mielestäni onnistu tässä täysin, vaan teoksen loppu tuntuu coelhomaiselta, vähän turhan tarkoitukselliselta itsepohdiskelulta. Kirja tuo väistämättä mieleen Susan Fletcherin Tummanhopeisen meren, muttei onnistu saari-, meri- ja elämätematiikassaan yhtä vahvasti.

Toisaalla: myös Satun mielestä kokonaisuus on jollakin tapaa sekava, mutta omaperäinen kertojanääni ilahduttaa; Kirjanurkkauksessa teosta kuvataan postmoderniksi, hassuksi ja omituiseksi pikku kirjaksi.

Jeanette Winterson: Majakanvartija
Bazar 2005 (2004)
Suom. Mervi Sainio
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Plääh. Yritys hyvä, 
mutta kauneus jää kielen tasolle.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Novellihaasteessa luetut novellit

Uhh. Tämäkin ihana haaste meni, blogata en ole ehtinyt enkä näköjään ole koonnut haastettakaan. No, vähän jälkijunassa, vielä ennätetään! Ompun novellihaaste oli hurjan hauska, ja se tsemppasi lukemaan novelleja. Listasin haasteen aikana uskollisesti kaikki lukemani novellit (lista alla), mutta sen sijaan kovinkaan monesta en blogannut. Tämä johtuu lähinnä siitä, että yksittäisistä novelleista kirjoittaminen tuntui hankalalta.

Marraskuu 2016: 

Suvi Vaarla: Kuin perhonen
Suvi Vaarla: Jääkylmä samppanja
Suvi Vaarla: Bussimatka (kokoelmasta Täydellisiä ihmisiä)
Petina Gappah: Surusävelten saatossa (kokoelmasta Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta)
Ray Bradbury: Lohikäärme (kokoelmasta Toiset taivaat)
Taina Latvala: Viimeinen kesä (kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu)
Taina Latvala: Kilpikonnan äiti
Taina Latvala: Unelma-asiakas
Raymond Carver: Mitä te san Fransiscossa teette (kokoelmasta Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta; suosittelen)
Raymond Carver: Miksi, kulta?
Raymond Carver: Polkupyöriä, muskeleita, savukkeita
Raymond Carver: Olisitko jo hiljaa, olisitko?
Raymond Carver: Lentoja
Raymond Carver: Niin paljon vettä niin lähellä kotia
Raymond Carver: Se kolmas asia joka teki isästäni lopun

Marraskuussa tutustuin siis moneen novellistiin. Vaarla kirjoittaa taitavasti, ja kokoelma kiinnosti, vaikka kesken jäikin. Gappahin kokoelman aloitus ei jaksanut innostaa minua, vaikka olikin mukava lukea Zimbabwesta. Bradburystakaan en pitänyt, mutta Latvalan kieli oli kaunista ja ihmissuhdekuvaukset kiinnotavia. Carveria luin monen monta novellia, ja viihdyin hyvin niiden parissa.

Joulukuu 2016: 

Tove Jansson: Kirjeitä Klaralta (kokoelmasta Seuraleikki)
Tove Jansson: Robert
Tove Jansson: Junamatka
Jhumpa Lahiri: kokoelma Tämä siunattu koti (9 novellia)
Maria Jotuni: Suhteita-kokoelma (17 novellia)
Gao Xianjian: Ystävä (kokoelmasta Vaarin onkivapa)
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (kokoelmasta Hyvän naisen rakkaus)
Maria Jotuni: Augusta Aurell (kokoelmasta Rakkautta)
Maria Jotuni: Ei kannattanut
Maria Jotuni: Unta
Hanna Hauru: kokoelma Liian pienet sandaalit (17 novellia)

Pettymyksekseni Janssonin novellit eivät kiehtoneet minua niin paljon kuin oletin. Lahiriin taas oli mukava palata pitkästä aikaa, ja Jotunin kertomukset olivat iki-ihania mutta sydäntäraastavia. Munroa luin näemmä vain yhden - pitihän sitä nyt edes yksi kertomus Munrolta - ja Haurun feministisen teoksen ahmaisin kokonaan.

Tammikuu 2017:

Agatha Christie: Johdanto (kokoelmasta Herkuleen urotyöt)
Agatha Christie: Nemean jalopeura
Agatha Christie: Lernan lohikäärme
Agatha Christie: Keryneian hirvi
Agatha Christie: Etymanthoksen metsäkarju
Agatha Christie: Augheiaan tallit
Petri Tamminen: Suomen historia (X määrä novelleja)
Adichie: Huominen on liian kaukana (11 novellia?)

Tammikuussa tutustuin dekkarinovelleihin. Olen aina vältellyt niitä, mutta kyllähän Christie tietysti taitaa myös tiiviimmän kerronnan. Tammisen novellikokoelma oli hieno kertomus Suomen menneisyydestä, ja Adichie avasi Nigerian kertomuksia.

Kevät 2017: 

Tove Jansson: Kevätlaulu (kokoelmasta Näkymätön lapsi)
Tove Jansson: Kamala tarina
Tove Jansson: Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin
Tove Jansson: Maailman viimeinen lohikäärme
Istvan Örkény: 4 novellia kokoelmasta 100 minuuttinovellia
Tiina Lehikoinen: Punainen sukeltaja (teoksesta Yksityisiä tragedioita)

Nyt keväämmällä palasin ihaniin Muumi-kertomuksiin, luin muutaman minuuttinovellin ja tutustuin Lehikoisen novellikokoelman aloitukseen. Lehikoisen teosta toivon vielä jatkavanikin.

Kuten koonnista huomaa, innostuin haasteesta talvella mutta unohdin sen kevään tullen. Luin kuitenkin kattavasti eri tekijöiden novelleja, ja tutustuin esimerkiksi sellaisiin ihaniin novellisteihin kuin Hanna Hauru ja Maria Jotuni. Yhteensä luin noin 83 novellia sekä Tammisen novellikokoelman, jonka novellimäärää oli vaikea laskea.

torstai 11. toukokuuta 2017

Marko Raassina: Kalevala

Marko Raassina: Kalevala
Arktinen Banaani 2015
87 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hihhih! Osui ja upposi.
Toukokuu on ollut raskasta aikaa. Vaikka aurinko lumisateen keskeltä aina välillä pilkottaakin, ovat viimekuiset hommat vieneet veronsa. Gradu on tarkastuksessa ja muutto suoritettu, mutta lukeminen ei innosta. Ylipäänsä harrastukset ovat jääneet vähiin, eivätkä jääkiekon MM-kisatkaan ole suuresti iloa tuoneet... Kirjastosta löysin kuitenkin pirteää, kevyttä luettavaa, johon oli helppo tarttua. Tämän sarjakuvan myötä toivon saavani uutta puhtia lukemiseen. 

Marko Raassinan Kalevala on toisinto Suomen kansalliseepoksesta. Se on sarjakuvamuotoon laadittu pienoiskokoelma Kalevalan tarinoita: Raassina on uudelleenkertonut ja -kuvittanut muun muassa maailman synnyn, Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan, Ilmarisen ja Lemminkäisen tarinat sekä tietysti Sammon ryöstön. Ainakin Kullervon ja Marjatan tarinat eivät ole saaneet tilaa tässä teoksessa. Ensimmäinen selittyy sillä, että Kullervosta Raassina on laatinut oman teoksensa (Kullervo, joka menee ehdottomasti lukulistalle); Marjatan tarina taas ei näyttäydy Kalevalassa kuitenkaan niin keskeisenä kertomuksena vaan ennemminkin sitoo kansanlegendat kristinuskon syntyyn. Joka tapauksessa Raassinan Kalevala on kompakti kertomuskokoelma, joka palauttaa lukijansa mieleen kansalliseepoksen keskeisimmät tapahtumat. 

Niin kertomis- kuin kuvitustyyli ovat tässä teoksessa humoristisia. Raassina ammentaa reilusti Kalevalasta ja pysyy uskollisena alkuperäisteokselleen; sarjakuvateoksessa hyödynnetään Kalevalan kieltä ja sanastoa mutta helpotetaan kielen rakennetta runomitasta tarinallisempaan kerrontaan. Toisaalta Raassina väläyttää hahmojen repliikkeihin kommentteja, joita ei alkuperäisteoksessa ole ja jotka selvästi luovat Raassinan oman tyylin: hahmot kommentoivat tekemisiään varsin sarkastisesti, ja toiasalta jotkin tapahtumat on kuvitettu ja kirjoitettu varsin kirjaimellisesti. Suurisilmäiset, karikatyyrimaiset henkilöhahmot ovat hauskoja, yksinkertaistettuja kuvia alkuperäisteoksen henkilöhahmoista. 

Raassinan teos muistuttaa siitä, miten mielenkiintoisia tarinoita kansalliseepokseemme sisältyy. Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen elämäkertoja on kirjoitettu ja kuvitettu uudestaan ja uudestaan, mutta ainakin Raassina on onnistunut löytämään uskottavan, hauskan tyylin. Pidän siitä, että tariant noudattavat pääasiassa alkuperäiskertomusta mutta väläyttävät lukijalleen myös sellaisia tapahtumia ja juonenkäänteitä, joita Lönnrotin kokoamassa teoksessa ei mainita. 

Raassinan sarjakuvateos sopii erinomaisesti alkuperäisteoksen rinnalle luettavaksi. Taas kerran on sellainen olo, että ollapa nyt töissä: tätä teosta voisi taatusti hyödyntää monellakin tavalla äidinkielen opetuksessa. Onnistuneet toisinkertomiset ovat aina kiinnostavia, ja tässä teoksessa intertekstuaalisuus on selvää ja helppolukuista. Onko Raassinan sarjakuvaversio teille tuttu? Entä mikä on suhteenne muihin Kalevala-kertomuksiin tai itse alkuperäisteokseen? 

perjantai 5. toukokuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin


Veera Vaahteran chick lit -romaanit ovat olleet minulle lajityyppinsä kermaa. Vaahtera kirjoittaa osuvasti, päähenkilöissä on aina joitakin hömppäkirjallisuudesta poikkeavia vakavampia luonteenpiirteitä, ja tarinat ovat sopivan leppoisia.

Sopivasti sekaisin on tuttua kamaa, jos lukee paljon viihdekirjallisuutta. Matleena on nuori perheenäiti, joka on saanut paikan kirjastotoimenjohtana. Työongelmia riittää, kotona oleva puoliso ei siivoa ja kollegoissa on niin vihamiehiä kuin vähän läheisempiäkin ihmisiä. Työkaaos aiheuttaa kaaoksen myös Matleenan henkilökohtaisessa elämässä, ja tuttuun tapaan tämäkin chick lit -kirja käsittelee ihmissuhdeongelmia.

Päähenkilön hyvä, johtotoimen työpaikka ei onnistu pelastamaan Vaahteran viidettä teosta, vaikka hienoa onkin, että nainen on johtotehtävissä. Kirjaston työilmapiiri sotkeutuu kliseisiin, ja henkilöt ovat harmittavan yksiulotteisia. Miksi vanhemmista ihmisistä usein puhutaan valittajina ja vaikeina ihmisinä? Anja-tyyppi on helppo tunnistaa, mutta toisaalta lukiessa tuntui, että en jaksa enää lukea kuvauksia, joissa iäkkäämmät leimataan vaikeiksi, nuoria pahalla katsoviksi tyypeiksi. Matleenan johtajankykyjäkään ei loppujen lopuksi kuvata feministisen vahvoiksi, mikä oikeastaan syö pohjan toisenlaiselta naishahmokuvaukselta.

Lisäksi minua hämmästyttivät ja ärsyttivät seuraavat asiat: Miksi riidoissa olevista työkavereista nainen on se, joka lukkiutuu kirkuen ja itkien työpaikan vessaan, ja mies se, joka puhuu halveksivan tyynin sanoin? Kotonakaan sukupuoilroolit eivät juuri hajoa. Yritystä toki on, onhan Matleenan mies koti-isänä, mutta siivouskysymys on klassinen: nainen motkottaa, mies vaikenee.

Vaahtera onnistuu kuitenkin tuomaan teokseensa teemoja, jotka ovat tuttuja muista hänen teksteistään. Esimerkiksi äidin väsymys ja halu keskittyä vain töihin, ei lapsiin, kävi ilmi myös omakohtaisesta Keskivaikea vuosi -teoksesta. Myös stressin tunteet nousevat tässä teoksessa esiin vahvemmin kuin monessa muussa viihdekirjallisuuden teoksessa. Matleenassa on joitakin sävyjä, jotka rikkovat äiti- ja naismyyttejä, mutta kirja ei kuitenkaan pääse sellaiseen feministiseen lentoon, jota vakavasti otettavalta viihdekirjallisuudelta toivoisi. Tuttua ja turvallista niille, jotka viihdekirjallisuudesta nauttivat, mutta minä jouduin hieman pettymään. 

Toisaalla: Syksyn lehti suosittelee teosta pienten lasten työssäkäyville äideille, ja Jonna epäröi kirjan kantta ja harmittelee, ettei kovakantista versiota ole tarjolla.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Maaliskuun missatut ja huhtikuussa huhkitut

Kevät on sujunut kiireisesti. Gradu valmistuu ihan kohta (hiphei!), yksiö on vaihtunut yhteiseloasumiseen, ja totuttelua uuteen elämään on riittänyt. Kotiimme ilmestyi kaksi metriä Ikean kirjahyllyä - ai että sitä oli kiva laittaa ja järjestellä! :) Lukeminen tuntuu jääneen, mutta hämmästyksekseni on silti todettava, että näin huhtikuussakin ehdin lukea ainakin yhdeksän kirjaa.

Maaliskuussa luin seuraavat teokset:

Richert (toim.): Mistä sä tuut?
Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Atwood: Orjattaresi
Meriläinen & Seiko Salo: NE
Khemiri: Allt jag inte minns
Hubara: Ruskeat tytöt
Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Kuronen: Paha puuska
Veirto: Ohut hauska kirja

Maaliskuussa loppui iki-ihana feministinen lukuhaasteeni, jonka järkkäilystä nautin. Oli kiva saada vaihtaa kanssabloggaajien kanssa ajatuksia tasa-arvosta, ja toivon palaavani feministiseen haasteeseen jollakin tavalla myöhemminkin.

Maaliskuussa tätäkin bloggaajaa hiljensi suru-uutinen Lukutoukka-Kristan menehtymisestä. Vaikea sitä on vieläkään uskoa! Aina niin aktiivinen ja pirteä Krista ei enää kirjoitakaan lukemisistaan. Elämä yllättää joskus surullisesti. Kristan läheisille toivon paljon voimia.

Huhtikuussa olen huhkinut gradun ja muuton kanssa. Molemmat alkavat olla tehtyjä, mutta vastapainoksi olen lukenut - Pientä elämää lukuun ottamatta - suhteellisin kevyitä teoksia. Tässä menneen kuun saldo:

Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa (yöh)
Kuronen: Pönttö (Oh yes!)
Parvela, Sortland & Pitkänen: Kepler 62, ensimmäinen kirja (nääh)
Yanagihara: Pieni elämä (aah!)
Martikainen: 9 teestiä (ookoo)
Manner: Orfiset laulut (häh?)
Hietala: Kielillä puhumisen taito (joo´o)
Vaahtera: Sopivasti sekaisin (äh!)
Silfverberg; Luonto pakastimessa (Hep!)

Vuoden kokonaissaldo huitelee jo 40 luetussa teoksessa. Kaiken kiireen keskellä olen siis ehtinyt kahmimaan kirjoja ja lukuelämyksiä. Keskeneräisiä teoksiakin kotonamme notkuu, kuten tavallista. Miten teidät lukukeväänne on sujunut, ja mitä on vuorossa seuraavaksi?