sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Jarkko Martikainen: 9 teesiä

Jarkko Martikainen. 9 teesiä. Säkeitä kadonneidenarvojen metsästäjille
Like 2008
159 s.

Pisteitä: 3/5
Omistamisesta on enimmäkseen pelkkää riesaa.
Tavaroita tulisi olla
kiillottamassa, korjaamassa,
huoltamassa, pyyhkimässä
ja mikä vaivalloisinta
suojelemassa.
Runohaaste ei ole edennyt siihen tapaan kuin olisin toivonut. On kummallista, että kirjallisuutta opiskelleena kammoan edelleen vähän runoteoksiin tarttumista - vain harva teos saa minut innostumaan. Varsinkin klassikkoteokset väsyttävät minut helposti, ja arvostankin tällä hetkellä eniten runoutta, jossa tartutaan selkeällä kielellä nykypäivän ongelmiin. Jarkko Martikainen onnistuu tässä.

Martikaisen teokseen päätin tutustua lähinnä siksi, että tiesin poikaystäväni arvostan Martikaisen lyriikoita ja laulutaitoa. Laulaja- ja muusikkotausta kaikuukin Martikaisen runoissa, joiden monisäkeistöllisyys, rytmisyys ja riimittely saavat lukijan mielessä musiikillisia piirteitä. Osan runoista voi kuulla melkein laulettavan, ja ajattelinkin, että sivuliepeessä mainostettu, Martikaisen itse lukema äänikirjaversio olisi saattanut toimia tämän runokokoelman kohdalla erityisen hyvin. Suullisuus on tärkeä osa runoutta, ja Martikaisen runoja lukiessa tulee kuunnelleeksi elämänohjeita.

Kokoelman viimeisessä, teoksen nimirunossa Martikainen tiivistää muutamia keskeisiä ajatuksiaan, joihin hän 9 teesissä tarttuu. Ihmisen ei tulisi toimia kuten muutkin tekevät vaan pyrkiä elämään omien arvojensa ja ajatustensa mukaisesti. Toisten ajatuksia ei pidä ostaa sellaisenaan, vaan on osattava olla niille kriittinen ja tarvittaessa muokata omia ajatuksiaan. Välillä on myös hyvä myöntää, ettei osaa kaikkea:
Minä puolestani en tiedä juuri mitään
mutta ehkä siksi olen satunnaisesti
ihan siedettävä ihminen.
Martikaisen kokoelman alaotsikko on Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Useissa runoissa maailma ja yhteiskunta näyttäytyvätkin paikkoina, joissa ihmiset ovat menettäneet kosketuksen toisiinsa, itseensä ja ympäristöönsä. Martikainen kritisoi ihmisen suhdetta rahaan, työhön ja tavaraan: olemme liian kiintyneitä niihin. Vasta aito kosketus luontoon - vaikkapa rusakon katseeseen - saa pysähtymään, hengittämään ja ajattelemaan omaa elämäänsä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Lyhytarvioita (runoja ja esseitä)

Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut

Manner rekonstruoi runoissaan kreikkalaista mytologiaa. Orfeuksen ja Kassandran taruista innoituksensa saaneet runot pohtivat elämää ja kuolemaa. Runojen perussävy on synkkä, ja suomalaisesta runoudesta tutut kuoleman symbolit, lehdot, illan saapuminen ja himmenevä meri, ovat jatkuvasti läsnä. Manner käyttää kieltä kauniisti, mutta minulle runot jäivät vaikeaselkoisiksi. Intertekstuaaliset viittaukset kuuluttivat lukijan pohjatietoa, jota kylläkin innostuin noutamaan, kun en ollut varma, millaisiin tarinoihin Mannerin runot pohjautuvat. Sävy on suomalaisen synkkä ja samalla kiehtova, mutta minut kokoelma jätti epäileväksi.

Anu Silfverberg: Luonto pakastamissa

Voi että harmittelenkaan, etten saanut luettua tätä teosta aiemmin loppuun. Kirja on ollut minulla kolme kuukautta lainassa, minkä tähden olen unohtanut paljon alkupään teksteistä. Tässä esseekokoelmassa Silfverberg kirjoittaa eläimistä, ihmisistä, kodista, tasa-arvosta, uskonnosta, työstä ja kuolemasta. Silfverbergin tyyli on provosoivan villi ja kiihkeä, hän syyttää muita pahoittelematta ja haastaa lukijansa. Eläintenoikeusosio on erityisen mielenkiintoinen, ja Silfverberg tuo näkyväksi sen, miten huonosti eläimiä oikeastaan kohdellaan. Teos ottaa rajusti kantaa ja pyrkii vaikuttamaan, ja mielestäni se onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Nolostelen sitä, etten ole siirtynyt kasvisruokavalioon, mutta olen iloinen siitä, että olen tutustunut sellaisiin ajatustapoihin ja käytänteisiin, joita en itse noudata. Silfverberg on vakuuttava kirjoittaja, ja tähän esseekokoelmaan kannattaa ehdottomasti tarttua.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Maaliskuussa luin uudelleen ihanan, värisyttävän, koskettavan runoteoksen Paha puuska, joka kertoo yläkouluikäisestä nuoresta, jonka veli on tehnyt itsemurhan. Kuronen kirjoittaa surusta ja kaipuusta koskettavasti. Tsekkaa täältä edellinen arvioni; olen monesta asiasta edelleen samaa mieltä. Sittemmin olen oppinut, että tällaiset ikävät tragediat voivat käydä joskus toteenkin. ja se on todella pysäyttävää. Tätä suosittelen nuorille, ja olenkin teetättänyt teoksen tarinallisista runoista ilmaisutaidollisia tehtäviä. Toimii!

Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut
Tammi 1966
75 s. 
Pisteitä: 3/5

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Teos 2011
275 s. 
Pisteitä: 4/5

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto 2015
75 s.
Pisteitä: 5/5

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nelli Hietala: Kielelillä puhumisen taito

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Aula & Co 2017
207 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nice!
Minä en koskaan puhunut rakkaudesta tai kärsimyksestä. En uskonut edes kokevani niitä. Ne olivat asteikkoni ulottumattomissa, akuisten kieltä, varattu sellaisille, jotka tiesivät ja tunsivat enemmän, joiden suuhun sopi monitäryinen tremulantti.

Nelli Hietalan uutuusromaani Kielillä puhumisen taito alkaa koskettavasti. Minäkertoja pohtii suhdettaan sanoihin ja kieleen, paljastaa r-vikasalaisuutensa ja tunnustaa lukijalle, miten merkittävässä osassa kieli hänen elämässään on. 

Hietalan romaanissa kieli ja äänteet ovat keskeisessä osassa. R-vika määrittää Saran, kertojan, minäkuvaa: hän kokee, ettei ole pystynyt toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa, koska ei kykene ääntämään suomea muiden tapaan. Tremulantti /r/ ei sorahda oikein suomeksi, mutta englanti sallii toisenlaisetkin äänteet. Aiemmin elämässään kertoja on paennut Irlantiin etsimään helpostusta, tutustunut ranskalaiseen kämppikseensä ja tehnyt road tripin. 

Kielillä puhumisen taidossa on erityisen kiehtovaa se, että se nostaa esiin ihmisen kieli-identiteetin ja pohtii ihmisen suhdetta kieleen, ääntämiseen ja puhumiseen. Se huomauttaa, että Suomessa on tietty hyväksytty tapa ääntää suomea; kieli puhujineen ei hyväksy haparoivia ärriä eikä ymmärrä äänteiden moninaisuutta. Sara uskoo löytävänsä kodin englannista, jota hän pystyy ääntämään kuten muutkin, mutta Irlantiin muutettua saa huomata, ettei toisen kielen omaksuminen olekaan niin yksiselitteisen helppoa. Vaikka kieli ja maa tarjoavat uuden alun, tilaisuuden olla jotakin muuta kuin se vialliseksi merkitty suomalainen Sara, on toisella kielellä vaikeampaa ilmaista itseään. Sävyjen erottaminen käy vaikeaksi, ja deskriptiivisyys katoaa puheesta. Uusi kieli ei tarjoakaan kaikkea sitä lohtua, jota Sara Irlannista hakee, vaan vaatii myös sopeutumista. Kiinnostava yksityiskohta Hietalan tyylissä on, että hän sekoittaa sujuvasti englantia ja suomea. Dialogit käydään englanniksi, mikä lisää autenttisuutta, mutta myös korostaa kielen merkitystä ja kielten moninaisuutta yksilön arjessa.

Kielikysymysten ohella Kielillä puhumisen taito on ihmissuhderomaani. Se kuvaa, miten Sara kiintyy ja ihastuu Celineen, kämppäkaveriinsa. Ranskankielisessä Celinessä on jotakin lohdullista, sillä tämän ääntäminen muistuttaa Saran omaa tapaa puhua. Celinen kanssa on mahdollista peittää ja kätkeä se, mikä Sara on Suomessa ja suomessa ollut. Hietala kuvaa koskettavasti ihmisen kaipuuta uuteen alkuun, mahdollisuuteen olla joku muu kuin se, joksi jokin negatiivinen piirre on hänet määrännyt.

Hietalan romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. Ajanjaksot, joissa kuvataan viisi vuotta sitten tapahtunutta, sijoittuvat Irlantiin ja jouluun, jona kertoja kiertää Irlantia Celinen, Elinan ja Williamin kanssa. Menneestä rakentuu juonipainotteinen seikkailukertomus, jota kertoja pohtii nykyhetkeen sijoittuvassa ajassa. Juuri nykyhetken pohdinnoista pidin eniten, siitä, miten minäkertoja analysoi elämäänsä ja kokemaansa, valotti lukijalle henkilökohtaisen elämänsä kielipolitiikkaa. Sara haluaa palata menneeseen ja tutustua Celineen uudelleen.

Vaikka Hietala kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti, en silti rakastunut tähän kirjaan. Rakenteellisesti kirja jäi minulle löysäksi ja ohueksi; yhtäkkiä, päättämättä alkanut matka ei tuntunut minusta kovin uskottavalta. Elina ja William hyppäävät mukaan tuosta vain, yhtäkkiä, ja vaikka sellainen sopiikiin nuoruuteen, tuntui ajomatka jollakin tavalla kypsymättömältä. Kun kertomus epäilemättä sijoittuu 2000-luvulle, ihmettelin sitäkin, mikseivät nuoret hyödyntäneet mobiilikarttoja tai navigaattoria. Someselailu ja Celinen jäljittäminen eivät nekään sujuneet odotetun luontevasti, ja loppuratkaisu oli minulle pettymys. 

Kielillä puhumisen taito näyttäytyi minulle jollakin tavalla keskeneräisenä. Sen sanoma on kaunis, ja kieli-identiteetin pohtiminen tuo jotakin uutta kaunokirjallisuuteen. Saran tausta tulee ilmi rivien välistä, mutta jäin kaipaamaan jotakin lisää. Olisin halunnut tutustua Saraan lisää, halunnut tietää, miten hän ajattelee muusta elämästä. Suhde Celineen jää sekin ohueksi, sillä ranskalaisen lumovoima tuntuu perustuvan ennen kaikkea tämän kauniiseen ulkonäköön. Korvaani särähtivät sellaiset ilmaukset, joissa viitattiin toisenlaisiin ulkomuotoihin: Sara esimerkiksi toivoo, että Celine olisi lihavampi, jotta häntä voisi suudella - ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä vähemmän epätäydellisen ja hoikkuus puolestaan mystifioisi ihmisen kauneuden ja täydellisyyden perikuvaksi. Myös se, että Sara olisi rakastanut Celineä, vaikka tämän jalat olisi amputoitu, oli myös minusta häiritsevä, jopa loukkaava vertaus - aivan kuin rakkautta pitäisi verrata ihmisen ulkoiseen olemukseen. Välittikö Sara Celinen sisimmästä? Keitä Sara ja Celine oikeastaan ovat? Näitä kysymyksiä jäin lukemisen jälkeen pohtimaan.

Koska Hietalan romaanin päähenkilö muuttaa toiseen maahan ja pohtii siellä uutta kielellistä identiteettiään, voin osallistua teoksella Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kepler62 ja heikkojen lukijoiden kirjalliset kokemukset

Timo Parvela, Björn Sortland & Pasi Pitkänen: 
Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu. 
WSOY 2015
121 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Räks! Nopeasti etenevä.
Peli, se oli jo ollut hänen hyppysissään. Hän oli koskenut sen kiiltävää pakettia ja tuntenut hetken voitonriemua, kunnes typerä vartija pilasi kaiken. SE peli. Kaikkien pelien peli. Maailman hienoin ja samalla vaikein tietokonepeli ikinä. Kepler62. Siitä puhuttiin kaikkialla, mutta siitä huolimatta sitä oli viakea saad akäsiinsä. Peliä ei voinut edes ladata netistä. Se pitä saada, löytää tai ostaa.

Helppolukuinen nuortenromaani dystooppisesta maailmasta, muuan pelistä ja kahdesta seikkalevasta pojasta.

Tulevana äidinkielen opettajana olen pyrkinyt tiedostumaan siitä, millaista nuortenkirjallisuutta Suomessa nykyään julkaistaan. Siinä missä ennen arkailin palata takaisin kirjaston nuortenosastolle, on ammattini nyt antanut minulle suojan tutkia 2010-luvun nuorisokirjallisuutta. Vuoden verran töitä tehtyäni tiedän, että nuorille suunnatuista kirjoista on oltava perillä. Oppijoita on innostettava lukemaan, ja olen turhautunut suosittelemaan koulukirjastojen 80- ja 90-luvuilla julkaistuja repaleisia klassikoita. 

Kepler62 tarttui mukaani, kun mietin, mitä voisin tarjota luettavaksi niille heikoille poikalukijoille, joiden motivoiminen on yksi ammattini haastavimmista tehtävistä. Tämä postaus osuu sopivasti Lukukeskuksen järjestämälle Lukuviikolle, jonka aikana kirjavinkataan muun muassa nuorille. Tätä teosta voi harkita vakavasti niille, joiden lukutaidossa on kehitettävää.

Kepler62-sarjan ensimmäinen osa on kevyt perehdytys tulevaan: pienoisromaani toimii eräänlaisena pilottina luvassa oleville tapahtumille. Kutsu kuljettaakin lukijansa kirjoittajien luomaan dystopiaan, jossa hallitus valvoo kansalaisia seurantalaittein. Kertomuksen päähenkilöitä, Aria ja tämän pikkuveljeä Jonia, kiehtoo konsolipeli, jonka läpäisemisestä on luvassa palkinto. Peli on kuitenkin osoittautunut mahdottoman vaativaksi, eikä sitä ole läpäisty. 

Romaanin alkuhetket tuovat mieleen Clinen Ready Player One -romaanin alun: niin dystooppisen maailman köyhyys kuin palkitseva pelikin yhdistävät romaaneja. Mieleeni juolahtikin, että näitä teoksia voisi olla kiinnostava vertailla; kenties tästä saa kehitettyä työhöni jotakin kiinnostavaa. Ongelma kuitenkin on se, että Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksessa dystopian kuvailuun ei juurikaan käytetä aikaa: miljöön maalailu jää pariksi sivulausesutaisuksi. Tulevaisuuden maailmaan ei saa kunnon otetta, eikä ensimmäinen osa paljasta mitään siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kokeneemmalle lukijalle Parvelen, Sortlandin ja Pitkäsen luoma maailma jää tyhjäksi ja yksiulotteiseksi, ja kuvausten minimaalisuus jää harmittamaan. 

Kuvausten vähyys on mielestäni ongelmallinen mutta myös kiinnostava kysymys. Vähän lukevia houkutellaan juonivetoisilla, pelinkaltaisilla teoksilla, joissa toiminta on keskeisessä osassa. Kun teoksen kohderyhmänä ovat selvästi pojat, luo romaani samalla käsitystä siitä, että poikien on oltava - tai he ovat - kiinnostuneita toiminnasta. Heikon lukijan kannalta toimintapainotteisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Action saattaa pitää mielenkiinnon yllä, mutta toisaalta mututuntumani sanoo, että heikot lukijat ovat juuri kuvausten tarpeessa: he tarvitsevat kuvailevaa, deskriptiivistä sanastoa, kokemuksia siitä, miten sanottua voidaan värittää. Ylenpalttista kuvailun ei tietenkään tarvitse olla, ja asian kääntöpuolena on vaikeaselkoisuus ja pitkäveteisyys: kuvailevat, paikallaan pysyvät kohtaukset ovat hankalia niille, joita lukeminen ei houkuttele. Helppolukuisuudessaan Kepler62:n avausosa on onnistunut. Myös tekstin sijoittelu toimii, ja kuvat tukevat tarinan rakentumista.

Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksesta on helppo päätellä, että se on suunnattu vähän lukeville pojille. Kepler62:n maailma on hyvin miehinen. Vaikka kenestäkään hahmosta ei muodostu kovinkaan syvää kuvaa - mikä on suuri miinus - jäävät naiset taustatoimijoiksi, jonkinlaisiksi apureiksi ja päähenkilöiden toiminnan mahdollistajiksi. Jo Kalle Veirton Ohutta hauskaa kirjaa lukiessani mietin, miksi pojille suunnatun jätkäkirjallisuuden on oltava niin maskuliinista - eiväthän sukupuolet elä toisistaan eristyneissä maailmoissa. Valitettavasti Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teos ei tarjoa muutosta siihen, että jätkäkirjallisuudessa päähenkilöinä ja toimijoina ovat pojat, että naiset jäävät sivurooleihin ja että teoksen tarjoamat ovat perinteisen maskuliinisia (pelaaminen, seikkailut, fyysisyys). Ari tosin itkee kerran, mutta tätä tunneryöppyä ei juuri avata. 

Helppolukuisena ja juonivetoisena teoksena Kutsu epäilemättä onnistuu tavoittamaan osan lukijoistaan. Teoksen rakenne on tarkkaan mietitty: se päättyy houkuttelevasti niin, että lukijan on siirryttävä seuraavaan osaan saadakseen tietää, miten tulevaisuuden maailma on rakentunut ja mitä Arin ja Jonin tehtäväksi tulee. Kokeneemmalle lukijalle tämä ensimmäinen osa näyttäytyy ensimmäisenä lukuna, jossa lukijaa johdatellaan teoksen tarinaan - kokonaisvaltaisesta tarinasta on tämän osan perusteella vaikea puhua, koska teoksen lukemaanhoukuttelutehtävä on niin ilmiselvä. 

Toisaalla: Katja pitää teosta lähes täydellisenä lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosalle, joka koukuttaa koko perheen, ja myös Niinan mukaan aikuisetkin voivat innostua teoksesta. Morren maailma -blogissa ääneen on päässyt nuori lukija, ja Adalmiina päätyi ostamaan teoksen, ettei vie kirjastonkirjaa lukevilta lapsukaisilta.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suom. Arto Schroderus
939 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Ikimuistoinen.
Häntä oli nolottanut. ”Miksi?” Willem oli kysynyt häneltä. ”Minusta se on hienoa. Luojan kiitos sinä pidät lukua tällaisista jutuista.” Mutta se oli kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaiseksi; taas saatiin lisää todistusaineistoa siihen ylipursuavaan kansioon, johon oli koottu koko hänen pihistelevä pikkutärkeytensä, hänen perimmäinen ja parantumaton kyvykkyytensä olla sellainen ihminen, joka hän muille uskotteli olevansa.

Olen kiitollinen siitä, etten lopulta säikähtänyt, kun sain tietää Hanya Yanagiharan Pienen elämän sivumäärän. Tämä romaani on hyvä tarina, ja hyvät tarinat kannattaa aina lukea.

Pieni elämä on runsas kertomus ystävyydestä, perheistä, traumasta, menneisyydestä, pelosta, ahdistuksesta ja selviytymisen pakosta. Se kuvaa neljää ystävystä mutta keskittyy erityisesti yhden tarinaan: lapsena kaltoin kohdeltu, hyväksikäytetty Jude nousee tarinan keskiöön. Pieni elämä on julma kertomus siitä, miten väkivaltainen, liattu, pelokas lapsuus traumatisoi vammautuneen Juden loppuelämän. Vakava liikuntavamma on tuhonnut osan Juden fyysisyydestä, mutta ilmiselvää on se, että suuremmat vauriot ovat pirstaleituneessa mielenterveydessä.

Feministin silmin Yanagiharan suurromaanissa ja sen kehyksissä on paljon kiinnostavaa. Ensinnäkin on rotu. Romaanin alussa Yanagihara tuo esiin sen, että osa teoksen keskeisistä henkilöistä poikkeaa siitä, mitä yhdysvaltaisuudella tai länsimaalaisuudella ajatellaan. Päähenkilöt ovat rodullistettuja, tai he ovat kotoisin jostakin muualta. Pieni elämä ei kuitenkaan, ainakana näkyvästi, liiku rodullistamisen kysymyksissä, vaan se kertoo tarinaa valittujen ihmisten elämästä. 

Toisekseen Yanagihara ottaa käsittelyyn terveyteen liittyvät, ihmisen identiteettiä määrittävät seikat. Pieni elämä kysyy, missä määrin ihmisen elämä on arvokasta ja elämisen arvoista, kun vammautuminen on tuhonnut sekä kehollisuutta että psyykettä. Jude kamppailee hyväksyäkseen itsensä ja menneisyytensä, mutta on silti kehonsa traumojen vanki. Niin fyysiset kivut kuin traumaperäiset mielenterveysongelmat ravistelevat Juden elämää. Yanagihara kuvailee Juden tuskaa uskottavasti ja koskettavasti ja muistuttaa samalla lukijalleen, miten etuoikeutettua on elää tervettä, tasapainoista elämää. 

Yanagiharan romaanissa moni asia on normaalia. Perhe voi olla uusioperhe, sateenkaariperhe tai läheisten ystävien muodostama koti. Romaanin maailmassa perhekäsitys on laaja, eikä sitä sidota biologisiin tai heteroseksuaalisiin suhteisiin. Koti ja perhe saavatkin monia merkityksiä, sillä keskeisten henkilöiden perhesuhteet ovat olleet vaikeita ja monimutkaisia. Judella ei ole koskaan ollut vanhempia, ja rikkonainen lapsuus heijastuu hänen loppuelämänsä ihmissuhteisiin. 

Yanagihara normalisoi romaanillaan myös seksuaalisuuden moninaisuutta. Esimerkiksi JB:n homous tuodaan esiin vain lyhyesti, ohimennen. Seksuaalisen suuntautumisen pohtiminen liittyy useammankin päähenkilön identiteettikysymyksiin, mutta se ei näyttäydy niinkään ongelmallisena kuin luonnollisena kasvamisen ja kypsymisen osana. Seksuaalisuuden suuntautumisen määrittelemisen sijaan olennaisempaa on se, löytävätkö miehet itselleen kumppania, mistä he saavat rakkautta ja ovatko he valmiita ottamaan sitä vastaan. Nämä kysymykset kohdistuvat eritoten Judeen, 

Toisaalta voi kysyä, miksi Juden ja tämän ystävien elämä on niin maskuliinista. Missä kaikki naiset ovat? Juliasta tulee Judelle tärkeä, mutta muuten naiset ovat Yanagiharan romaanissa sivuroolissa. Jollakin tasolla kaipasin tarinaan elävämpiä, merkityksellisempiä naishahmoja. Toisaalta olin kiitollinen siitä, miten moninaisia mieskuvia Yanagihara esittää. Pienessä elämässä mies saa olla heikko, hukkua traumoihinsa; mieskin voi joutua väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Mies voi tarjota rakkauttaan ja ystävyyttään, kutsua toista rakkaaksi ja osoittaa tunteensa. Näistä kuvista olen iloinen. Pienessä elämässä ei ole yhtä oikeaa tapaa olla mies.

Yanagihara on maalannut romaaninsa tunteiden koko kirjon. Romaanin pääsävy on varsin synkkä ja ahdistava: asiat, joita nuorelle Judelle on tehty, ovat kammottavia. Juden epätoivo ahdistaa lukijaakin, ja miehen puolesta pelottaa. Itsetuhoiset, itseinhoa pulppuavat kohtaukset ovat vastenmielistä luettavaa; välillä oli laskettava kirja kädestä, käännettävä pää pois ja hengitettävä syvään. Juden tuska tulee omalle iholle. Samalla tavalla myös Juden läheisten epätoivo tunkeutuu lukijaan, joka joutuu kysymään, miksi Jude ei ota apua vastaan. Miksi hän ei pysty puhumaan? Miksi menneisyys ei viimein karise hänestä? Miten oppia elämään itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja miten oppia hyväksymään, että toisen on elettävä siten, kuten hän on lapsuudessaan oppinut?

Lohdullisinta Pienessä elämässä ovat ystävyys ja sielunkumppanuus. Ystävyys näyttäytyy voimavarana, joka kantaa elämässä ainakin vähän. Todellinen ystävyys näyttäytyy hiljaisuutena, joka ei kysele eikä pakota; William on Judelle se, jonka kanssa on helpointa olla. Harold ja Julia tarjoavat Judelle tukea, joka ei vaadi tai pyydä mitään vastalahjaksi. Ystävyyden tärkeys korostuu, sillä teoksen päähenkilöt viettävät elämää, joka poikkeaa totutusta: kun ydinperheitä ja lapsia ei ole, elämän merkityksellisyys rakentuu muista asioista. Yanagihara muistuttaakin, että aikuisen elämä ei saa määrittyä vain vanhemmuuden kautta, vaan elämän tarkoitus voi löytyä esimerkiksi ystävyydestä: 
”Tiedän, että elämä on mielekästä, koska” – ja tässä Willem keskeytti ujon näköisenä ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi – ”koska minä olen hyvä ystävä. Rakastan ystäviäni ja välitän heistä ja luulen, että teen heidät iloisiksi.”
Minulle Yanagiharan romaani vertautuu Rowlingin Potter-sarjaan. Yanagiharan romaanissa taikuus nousee realistisuudesta, mutta lukukokemusten yhtläisyys perustuu myös siihen, miten lähelle henkilöitä lukija molemmissa kokemuksissa pääsee. Lapsuusvuoteni tarvoin Harryn kanssa, ja tutustuin häneen; nyt olen saanut tutustua Judeen, Williamiin, Malcolmiin, JB:hen, Haroldiin ja moneen muuhun yli 900 sivun verran. Yanagiharan romaanissa parasta onkin se, miten täyteläisiä, monipuolisia ja monisävyisiä romaanihenkilöitä se tarjoilee. Judesta luotu, varsin synkkä, ailahteleva ja ahdistunut kuva piirtyy lukijan muistiin. 

Lopuksi haluan vielä kiittää Arto Schroderusta hurmaavasta, tunteellisesta, taidokkaasta suomennoksesta. Yanagiharan teosta on helppo lukea, ja romaanin sujuvasta kielestä voi nauttia sinällään. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista: Yanagihara ystävystyttää lukijansa uusiin, hienoihin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa.

Toisaalla: riitta k kuva Yanagiharan olevan tarkkasilmäinen psykologinen kuvaaja muttei pitänyt Juden henkilökuvaa uskottavana; Arjaa kirja kosketti ja hän piti teoksen rakennetta taitavana; Yökyöpeli hapankorppu lukee -blogissa kirjaa pidettiin sellaisena, joka opettaa lukijalleen uutta; Lumiomenan Katja kuvaa sitä, miten Pienessä elämässä korostuvat rakkaus ja rakkauden vastaanottamisen vaikeus.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

Lapsuuteni kirjasuosikit -, Uudelleen luettua - ja Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteet innostivat minut palaamaan muuan lapsuudenkertomukseen. Pekka Töpöhäntä koulussa on lapsuudesta tuttu kirja: se oli omassa hyllyssäni, ja muistan pitäneeni Pekasta paljon. Kirjojen ohella, ehkä jopa niiden kustannuksella, minua houkutteli Pekan seikkailuista tehty animaatiota, jota katsoin VHS:ltä kerta toisensa jälkeen. 

Näin aikuislukijana en, hieman yllättäen, jaksanut enää Pekasta kovin innostua. Minua häiritsi se, etten muistanut teoksen koostuvan kolmesta eri teoksesta - yhtäkkiä vain huomasin, että Pekan kouluseikkailu on päättynyt ja lukija on viety Kööpenhaminan kaduille. Tämän jälkeen päädytään vielä keskelle seikkailua, jonka perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa Siili pulasta. Ilmiselvästi käsissäni oli jonkinlainen kokoelmateos Töpöhäntä-tarinoita. Se ei kuitenkaan ilmennyt mistään, mikä hajotti lukukokemuksen aika lailla. 

Arvostan Knutssonin klassikoissa sitä, miten se on erilaisten puolella. Töpöhännän kautta lapsille opetetaan, millaista kiusaaminen voi olla. Pekka Töpöhäntä on koko ajan Monnin kynsissä; jälkimmäinen on todellinen ilkeämielinen kiusaaja, joka ei epäile sortaa heikompiaan. Hännättömänä kissana Pekka joutuu altavastaajan asemaan, mutta Knutssonin kirjoissa käy, kuten saduissa yleensäkin: hyvä voittaa. 

Kummastelin lukiessani teoksen vanhanaikaista käännöstapaa. Pekka Töpöhännän tiedetään olevan kotoisin Uppsalasta, mutta suomennetuissa teoksissa seikkaillaan Turussa. Niinpä kotimaa on aina Suomi, ja tuomiokirkko seisoo keskellä Turkua. Minulle Uppsala on sen verran keskeinen osa Pekka Töpöhäntää, että tuntuu hitusen hassulta, että suomiversiossa tapahtumaympäristökin on vaihdettu tutumpaan. Olen iloinen siitä, että nykyisin tällaista käännöspolitiikkaa ei juuri harrasteta. Kirjathan ovat paras tapa tutustua erilaisiin maisemiin. 

Knutssonin tarinoissa on kaikki klassisen sadun ainekset. On hyviksiä ja pahiksia; päähenkilö on hyvä, fiksu selviytyjä, joka voittaa pahan oveluudellaan. On opetus siitä, että hyvä pärjää maailmassa, ja siitä, että kiusaaminen on väärin eikä johda hyvään. Rakenteeltaan tarinat ovat varsin juonivetoisia, ja ne ovatkin hyviä pikkutarinoita nuoremmille lapsille. Tälle aikuislukijalle Töpöhännät eivät enää, arvattavine juonenkulkuineen ja vanhanaikaisina käännöspolitiikkoineen, tuottaneet suurta innostusta. Ajattomien satujen ja tarinoiden haasteeseen saan kuitenkin tällä teoksella suoritusmerkinnän; osallistun samaten lapsuudensuosikki- ja uudelleenlukuhaasteisiin. 

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa
Gummerus 1998 (14.painos)
Suom. Terttu Liukko
122 sivua
Pisteitä: 2/5

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017
86 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Voih! Osuvaa, hellyttävää.
Täysi-ikäinen, mitä se tarkoittaa?
Vasta viidesosa elämästä nähty,
olettaen että saa yhtä pitkän kuin mummu
Pikemminkin vajaavuotinen, ellei peräti tyhjäikäinen,
ontto ja autio, kolisee ja kaikuu


Säeromaani nuoruudesta, aikuiseksi kasvamisesta ja uuden elämän pelottavuudesta.

On ihanaa, että nuorille kirjoitetaan runoja. Kirsti Kuronen taitaa oman tekstilajinsa, säeromaanin, vallan mainiosti. Likkojen lippaan ja Pahan puuskan tapaan myös Pönttö on ehyt, juonellinen kokonaisuus, jonka tarina kasvaa runoissa ja niiden säkeissä.

Pönttö on kertomus nuoruudesta ja aikuisuudesta, siitä välitilasta, johon väistämättä vaipuu, kun koulut ovat ohi ja itsenäistyminen kutsuu. Luna on juuri ylioppilaskirjoituksista selvinnyt nuori nainen, joka kipuilee kasvamistaan: tekisi vielä mieli olla se sama järvenranta-merenneitotyttö, joka hän ennen oli, mutta ei oikein enää voi - tai saa, tai osaa olla. 

Ajattelin tästä teoksesta näin: minustakin tuntui nuorena samalta. En halunnut kasvaa, enkä halunnut oppia ottamaan elämästäni vastuuta. Minulle itsenäistymiskriisi ei niinkään tullut lukion jälkeen vaan jo peruskoulun ja lukion taitteessa. Yhdeksännen luokan kevätjuhlassa luin itse kirjoittamiani runoja, jotka käsittelivät sitä, miten vaikeaa on alkaa päättää omasta elämästään. Nuoruus on konkreettinen tila, josta huomaa pikkuhiljaa siirtyvänsä pois. 

Pönttö ottaa kiinni teemoista, jotka koettelevat kasvavaa nuorta. On entinen, pahaa tehnyt poikaystävä, kiusaavat koulutoverit ja ennen kaikkea se sosiaalinen normi, että lukion jälkeen on jollakin tavalla muututtava. On kasvettava aikuiseksi ja haaveiltava järkevästi, kuten Lunan äiti opettaa. Runot huokuvat Lunan keskenkasvuisuutta, tunnetta siitä, ettei vielä ole aika kasvaa aikuiseksi. Lapsuuden ja aikuisuuden rajalla on pelottava olla, kun omaa tietä ei ole vielä löytynyt.

Kurosen säeromaaniin liittyy myös symbolinen taso. Luna ja tämän isä seuraavat pihapöntössä pesivää talitiaista ja tämän poikasia. Arja hautoo uutta elämää, ja samoin tekee Luna: hän on jumittunut nuoruuden ja aikuisuuden väliin, etsii omaa paikkaansa ja hapuilee uutta elämää. Luna tarkkailee lintuja, uuden elämän syntymistä, mutta oppii myös sen, että joskus on lakattava katsomasta. Elämää - ja elämään - voi oppia niinkin, että antaa elämän tulla, kuvittelee sen, kokee sen, siirtyy sivustakatsojan paikalta lähemmäs jokaista tapahtumaa.

Luna on varsin sympaattinen päähenkilö. Hänessä on paljon tuttua, ja Kuronen on onnistunut piirtämään runoihinsa jotakin hyvin aitoa nuoruudesta. Aikuistumista pelkäävää Lunaa tekisi silti vain mieli halata. Voisin sanoa: Hyvänen aika, kultaseni, älä luovu haaveistasi! Älä luovu lapsenmielisyydestäsi. Parhaita tyyppejä ovat ne, jotka haluavat aikuisinakin olla merenneitoja; ne, jotka seuraavat hellinä linnunpoikasten kasvua; ne, jotka uskaltavat kasvaa aikuisiksi niin, etteivät menetä sisäistä minuuttaan.

Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen.

Toisaalla: Kirjahilla, Dysphoria