tiistai 31. tammikuuta 2017

Tammikuinen kooste

Tammikuu alkoi lukemisten osalta vauhdikkaasti. Ehdin lukea peräti 12 13 kirjaa, vaikka alkukuusta tuntui, ettei lukeminen juuri etene. 

Luin tammikuussa vähän kaikenlaista. Mukana on runoja, keittokirjoja, novellikokoelmia, klassikkoja, sarjakuvia, käännöskirjallisuutta, kuvitettu teos, kotimaisia teoksia... Jatkoin Feminististä lukuhaastettani, samaten luin teoksia BFF-haasteeseen, novellihaasteeseen, runohaasteeseen, Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mitä näitä nyt onkaan! Menossa on paljon ihania haasteita; jouduin jo laittamaan itselleni ylös, mihin kaikkeen olen luvannut osallistua.

Tässä kuussa luin: 


- Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa 

- Joyce Maynard: Haavoitettu

- Gustave Flaubert: Rouva Bovary

- Alice Walker: Häivähdys purppuraa

- Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

- Kris Keränen: Ahistunu pupu

- Verna Kovanen: Näkymättömät

- Kirsti Kuronen: Likkojen lipas

- Moilanen & al.: Kaiketon

- Jean Kwok: Käännöksiä

- Paperi T: Post-alfa

- Petri Tamminen: Suomen historia
- Eve Hietamies: Yösyöttö

Helmikuu jatkuu yhtä vauhdikkaasti: paljon luettavaa on lukupinossa. Koitan parhaani mukaan lukea haasteisiin sopivia kirjoja, nyt lainassa on muutama lapsuuden suosikki. Annan nuoruusvuodet lainasin äänikirjana, vaikka vasta viime vuonna teoksen luinkin. 

Kysymys teille: onko teillä ollut viime aikoina ongelmia Bloggerin ulkoasun kanssa? En tiedä, miksi Klassikkohaaste-postaukseni on inhottavasti valkoisella taustalla ja miksi fontit näyttävät (oikeista asetuksista huolimatta) erilaisilta. Tällaisesta tulee ikävä mieli, vaikka periaatteessa teen vain kirjoitushommia. Olisi silti hauskaa, että täällä näyttäisi tyylikkäältä.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Yöpöydän kirjat -blogi emännöi tämäntalvista klassikkohaastetta. Oma valintani Rouva Bovary on kuulunut TBR-listalleni jo pitkään. Ajattelin sen olevan kiinnostava tarina naisesta ja naisen asemasta, ja toki sain romaanista paljon ajatuksia. Jotakin kertoo kuitenkin se, että suurimman osan postauksesta kirjoitin lukemisen alkuvaiheessa; loppuosa ihan viimeisiä tapahtumia lukuunottamatta ei innostanut minua. Niin ihana kuin klassikkohaasteen konsepti onkin, huomasin sen, että väärä kirja vääränä hetkenä ei innosta klassikoiden pariin vaan muistuttaa opiskeluaikaisista pakkopullalukupiireistä. No, kirja on luettu, joten toistan nyt kohtaa neljä ja onnittelen itseäni (onnea, onnea, onnea, onnea, onnea). Tälle vuodelle lupaan kyllä sen, että jätän kirjoja kesken ihan samaan tapaan kuin ennenkin, jos niiden lukeminen ei innosta.

Rouva Bovary on kertomus Emmasta, joka päätyy naimisiin hyväntahtoisen, mutta Emmasta itsestään kovin mielenkiinnottoman Charlesin kanssa. Parin avioliitto näyttäytyy varsin onnettomana, kun Emma on toimeton ja tyytymätön. Asuinpaikkakuntien toiset nuoret miehet alkavat kiinnostaa Emmaa, joka hakee elämäänsä täyttymystä salaisista suhteista. Vaikka kirja on aikanaan säväyttänyt naisen seksuaalisuuden kuvauksella, nykylukijasta se on varsin viaton teos.

On kumma, että vaikka Emma periaatteessa esitetään rajoja rikkovana, pakotettuun asemaansa tyytymättömänä naisena, tämä hahmo ei miellyttänyt minua. Emman tyytymättömyys, välinpitämättömyys ja kylmäkiskoisuus heijastuvat kerrontaan, ja minun teki mieli katsoa Emmaa huokaisten. Emman naisellisiksi luokitellut unelmat prinsseistä, sankareista ja suuresta rakkaudesta tuntuvat jollakin tavalla hyvin naiiveilta. Emma unohtuu haaveilemaan, tavoittelee kuuta taivaalta, ei ymmärrä taloudenpidosta. Jonkinlaista herätystä nainen tuntuu minusta kaipaavan.

Toisaalta on pakko ymmärtää Emmaa: hän pettyi, ei saakaan olla tyytyväinen elämäänsä, ei saa tavoittelemaansa onnea avioliitostaan. Kai ihmisellä silloin on oikeus haaveilla ja uneksia? Omien toiveiden ja halujen tunnistaminen on tärkeää.

Vaikka Rouva Bovaryssa kuvataan naista, jota aikansa kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa on epäilemättä pidetty epäkunniallisena ja kapinallisena henkilönä mutta joka taistelee naisten vapautumisen puolesta, jäin miettimään, mitä Flaubert lopulta haluaa teoksellaan sanoa. Mistä näkökulmasta naisen seksuaalisuutta oikeastaan kuvataan? Kuka Emman, rouvan, tarinaa oikeastaan käsittelee? Tässä kohtaa esiin nousee katseen käsite. Kuka Emmaa katsoo? Tarinan kertojahan on ulkopuolinen. Voiko olettaa, että tarina on kerrottu miesten silmin? Kohdistuuko Emmaan miehinen katse, kun tämä kuvataan suloiseksi tai viehkeäksi? Entä miksi romaanin nimi on juuri Rouva Bovary? Jo romaanin nimi paljastaa erään partiarkaattisen rakenteen: ensinnäkin nainen on olemassa vain suhteessa mieheensä. Emmaa ei nimetä hänet yksilöivällä etunimellä, vaan aviopuolison rooliin viittaavalla tittelillä ja mieheltä saadulla etunimellä.

Anna-Maija Viitasen suomennos on onnistunut ja helppolukuinen, ja siinä mielessä klassikko onnistuu jälleen kerran yllättämään. Flaubert puolestaan on, ajalleen tyypillisesti, hukuttaa lukijansa ympäristökuvauksiin, joihin en henkilökohtaisesti suhtaudu innolla. Rouva Bovary onkin varsin hidastempoinen, verkkaisesti etenevä tarina, jonka sensaatiomaisuutta saa nykypäivänä vain ihmetellä. Verkkaisuus, jopa pitkäpiimäisyys, ajoi minut jossakin vaiheessa siihen pisteeseen, ettei romaani edennyt kuukauteen.

Klassikkohaasteen lisäksi listaan tämän omaan feministiseen lukuhaasteeseeni.

EDIT: Tekstin kanss aon ongelmia (ainakin omissa selaimissani näkyy inhottavasti valkoisella pohjalla). Poistin alkuperäisen tekstin, pahoittelut kommenttien häviämisestä...Apua, anyone, mistä tämä johtuu? :O

maanantai 30. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017
157 s.
Pisteitä: 4/5
Helsinkiläisellä Marianne Kinbergillä oli nälkä sodan alusta loppuun. Silakkakaupan jonossa Marianne pyörtyi; seuraavaksi jonoon lähti isosisko mutta pyörtyi hänkin; lopuksi jonotti äiti mutta pyörtyi. Joka pyörtymisellä meni jonossa paikka.

Petri Tammisen kirjoja odotan aina. Meriromaani on yksi rakkaimmista lukukokemuksistani, ja olenkin lukenut sen blogiaikana jo kahdesti. Joka kerta tuolla vähäsanaisella ja vähäeleisellä pienoisromaanilla tuntuu olevan sanottavaa elämästä. 

Suomen historia on muisto- ja novellikokoelma, joka koostuu 71 luvusta tai novellista (miten rakenteen nyt sitten haluaakin määritellä). Yläluvut pitävät sisällään yhden tai useamman mininovellin. 

Tamminen hallitsee tyylilajinta. En tiedä toista yhtä hyvää tiivistäjää, joka niin vähässä - vaikkapa neljässä virkkeessä - voi kertoa kokonaisen tarinan. Muistan, miten lukion äidinkielenopettajamme luki meille Tammisen Muistelmia ääneen. Niitä piti aikoinaan analysoida myös pääsykokeissa. Tamminen ei sano paljon mutta kertoo sitäkin enemmän. On oltava ovela, että voi jättää lukijalle vastuun poimia havaintoja sellaisistakin asioista, joita ei varsinaisesti sanota ääneen. 

Suomen historian vahvuuksia ovat moniäänisyys ja arjen äänien esittäminen. Teos pohjautuu sadoille haastatteluille, ja moni Suomen historiallisia tapahtumia kokenut pääsee kertomaan, miltä mikäkin hetki on elämässä tuntunut. 

Suosikiksi tämä teos ei kuitenkaan noussut. Teos on yhtenäinen ja johdonmukainen, mutta ei tutustuta kokonaisiin henkilöhahmoihin. Suomen historia onkin välähdyksiä menneistä. Koko teoksen lukeminen yhdellä istumalla ei ehkä ollut viisain valinta - paras olisi lukea pala palalta ja jäädä sitten hetkeksi ihmettelemään. 

Historiasta kirjoittaessa on aina nostettava esiin myös kysymys siitä, mitä historiasta kerrotaan. Tammisen kokoelmassa naisetkin pääsevät ääneen, mutta feministinä jäin miettimään, miten ja mitä naisten kertomuksista lukijalle esitetään. Talvi- ja jatkosota saavat eniten tilaa, mikä toisaalta on luonnollista (koska itsenäisyyden säilyminen pohjautuu näihin traagisiin taisteluihin). Toisaalta mietin, voiko Suomen historiaa lähestyä välillä toisinkin. 2000-luvulla oma vahvin kokemukseni Suomen historiasta on Jokelan kouluammunta, joka määritti omaa koulutaivaltani jonkin verran. Muistan hiljaisen hetken auditorissa ilmaisutaidon tunnilla, muistan myöhemmän Kauhajoen ampumisen ja miten siitä tiedotettiin lukiossa historian tunnilla. Näistä teoista ei Tammisen romaanissa mainita.

Toisaalla: Mitä luimme kerran -blogissa todetaan, että vaikka teos ilmentää klassista suomalaista huonoa itsetuntoa, siinä tarjoillaan hienosti muistot eteenpäin. Järjellä ja tunteella -blogissa lukukokemus oli virkistävä, ja Lukupinossa pohditaan elävää historiaa ja nimetään Tammisen teos "pelkäksi elämäksi".

lauantai 28. tammikuuta 2017

Paperi T: Post-alfa

Paperi T: Post-alfa
Kosmos 2016
91 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Uh. Synkähköä.
Paperi T:n Post-alfasta on puhuttu kaikenlaista. Toiset pitävät, toiset inhoavat; osa kokee Paperi T:n runoilijamenestyksen kumpuavan räppärimenestyksestä, osa kehuu kielenkäyttöä. 

Minä kuulun niihin, jotka puoltavat Post-alfaa ja sen hienoutta. Minusta Paperi T käyttää kieltä oivaltavasti, omintakeisesti ja osuvasti. Post-alfa maalaa kuvan ahdistuneesta, epävarmasta, itseään pelkäävästä miehestä - miehestä, joka sijoittuu alfaurosten jälkeiseen aikaan, tuntee salaa sisällään heikkoutta ja pelkää sitä tyyppiä, joka nukkuu hänen sängyssään ja käyttää hänen nimeään. 

Erityisen paljon pidin Post-alfassa siitä, miten Paperi T käyttää hyväkseen homonymiaa, sanojen monimerkityksisyyttä. Jään alle voi viitata avantoon hukkumiseen, toisaalta elämänkin alle voi jäädä. Nykyaikaistetut sanonnat, kuten vaikkapa Facebookin seinät kaatuvat päälle, jättävät lukijan pohtimaan konkreettisen ja abstraktin välisiä eroja. Oivaltavia ovat mielestäni myös sellaiset kielileikit kuin esittävä runoilija esittää runoilijaa ja leikkaussalissa esitetty pahoittelu olemme pahoillamme/sukupolvenne oli amputoitava.

Isoja kirjaimia ei tässä kokoelmassa käytetä. Jäinkin pohtimaan sitä, kertooko pienten kirjainten valitseminen maailmasta, jossa mikään ei saa tiettyä, yksilöivää merkitystä, vai halutaanko valinnalla korostaa yleisnimien tarkoittamaa yleiskokemusta, laajaa joukkoa. Toisaalta kielen normien rikkominen suorastaan kuuluu runouteen, ja Paperi T:n runoissa kaikuu pikemminkin arkinen, ahdistunut ääni kuin hiottu, tyylitelty virkamieskieli. 

Yksi hurjan kiinnostava piirre Paperi T:n runokokoelmasssa on rytmi. Kun isoja kirjaimia, pilkkuja tai pisteitä ei käytetä, on lukija vastuussa säkeiden välisistä suhteista: mikä liittyy mihinkin, milloin säe aloittaa uuden kokonaisuuden, milloin se viittaa aiempaan. Lukutavasta riippuu, millaisia yhteyksiä lauseiden, säkeiden ja merkitysten välille muodostuu. Esimerkkinä katkelma Merkkaan sähköposteja luetuksi -runosta: 
valehtelen levy-yhtiölle
uutta musaa tulossa
vaikka en ole tehnyt mitään
se tuntuu hyvältä
Paperi T hyödyntää runoissaan runsaasti intertekstuaalisuutta ja viittaa toisiin teksteihin, tunnettuihin teoksiin ja ihmisiin. Moderni internetslangi kuultaa tekstistä ja tekee sen vaikeasti ymmärrettäväksi niille, jotka eivät kyseistä kielimuotoa tunne. Runsaat intertekstuaaliset viittaukset ovat samanaikaisesti sekä kokoelman vahvuus että sen heikkous. Mitä enemmän vieraita aineksia ja viittauksia runoissa on, sitä hämmentyneempi on lukija. Mihin viitataan, kehen verrataan? 

Post-alfa luo kiinnostavan kuvan ahdistuneesta miehestä. Kokoelman ensimmäinen runo on vakuuttava: uusia ovia saattaa avautua, mutta mitä tapahtuu, kun elää huoneessa, jossa on vain yksi ovi? Runojen puhujat ovat ahdistuneita, itsestään epävarmoja, itseään tuhoavia hahmoja. Elämä ei ole sellaista Pet Shop Boys -elämää kuin toiset kuvittelevat sen olevan. Runoissa on synkkä tunnelma, jota hiilenmustat sivut korostaavt. Kontaktiahan tässä haetaan -runossa runonpuhuja pohtii, milloin oman itsen kohtaaminen muuttuu kuolemaksi: 
montakohan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä
ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaan
Osallistun kokoelman noin 69 runolla Ompun runohaasteeseen, minkä lisäksi kuittaan Helmet-haasteesta kohdan Jonkun muun alan (räppäri) ammattilaisena tunnetun kirjoittajan kirja.

Toisaalla: Tuijata ja Karvakasan alta löytyi kirja -blogin Tiia ja Tommi ovat lukeneet tämän.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto: omat ehdokkaani

Tässä tulevat minun Blogistanian Finlandia-ehdokkaani. Viime vuonna en osallinut, nyt siis messissä ensimmäistä kertaa. Nämä olivat parhaat lukukokemukseni: 

Blogistanian Finlandia 2016

3 pistettä:  Riitta Jalonen: Kirkkaus
Kirkkaus on tämän vuoden upein lukukokemukseni. Siinä yhdistyvät hyvä tarina, syvä, mietteliäs päähenkilö ja kauniiden sanojen voima. Kannen graafisuus miellyttää minua, kaikki se kontrasti tummanharmaan aallokon ja kirjoittamisen voiman välillä. Kertaakaan lukemisen aikana en ajatellut, että tämä on kirja kirjailijasta. Minulle olivat olemassa vain sanat ja se, miten ne voivat pelastaa. Upeaa.
2 pistettä: Minna Rytisalo: Lempi
Lempi, Lempi, Lempi! Tuo salaperäinen hahmo, jota kukin kertojista kuvaa omalla tavallaan. Miten oivalliselta tuntuukaan, ettei Lempi saa tässä tarinassa ääntä vaan häntä kuvataan: niinhän me toiset näemme, vain omasta näkökulmastamme, täysin toista ymmärtämättä. Onko Lempi se ihana rakastava tyttö, josta Viljami haaveilee, vai kaipaako hän toistuvasti kaupunkiin, kokeeko joutuneensa väärään paikkaan? Onko hän koskaan rakastanut Viljamia? Entä millainen äiti hän on? Elli ja Sisko kertovat ristiin. Rytisalolla on painavaa sanottavaa siitä, miten kukin katsoo tilannetta omasta kannastaan eikä mitenkään hahmota koko totuutta. Toista on vaikea tuntea omilta tunteiltaan täysin.
1 piste: Laura Gustafsson: Korpisoturi
Korpisoturi ravistelee lukijaansa jo alkusivuista lähtien niin, että minäkin kirjoitin osan blogitekstistä ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen. Gustafsson ottaa kantaa, varoittaa, uhkaa ja syyttää. Korpisoturi pakottaa kurkistamaan ihmisyyteen ja sen tulevaisuuteen. Millaisia olemme? Millaisiksi tulemme? Ympäristö muuttaa meitä, mutta se muuttaa siksi, että me olemme ensin pyrkineet muuttamaan luontoa.
Blogistanian Globalia 2016

Luin viime vuonna kammottavan vähän ulkomaista kirjallisuutta. Sadie Jones oli helppo rankata ykköseksi, mutta Brizzi saa äänensä lähinnä siksi, että en juuri muuta lukenut.

Blogistanian Kuopus 2016

2 pistettä: Zoe Sugg: Girl Online

Nuortenkirjoihin olen yrittänyt perehtyä äidinkielen opettajan urani myötä. Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin -romaanista kirjoitin näin: 
Se on toiveikas, lohdullinen ja rakastava kirja. Sukupuoli on ollut niin perustavanlaatuinen käsite, jaottelukeino ja jäsentelytapa, että normeista poikkeaminen vaatii voimia. Vaikka Peetu on keskellä melkoista taistelua, Kolu kuvaa hänen elämänsä varsinkin toiveikkaaksi. On isä, joka tukee Peetua, ohjaa häntä lentämään ja elämään. On Aamu, rakastettu, joka on rinnalla vaikeinakin hetkinä. On olemassa myös veli ja äiti, jotka asettuvat omille paikoilleen hiljaa, asioita vähä kerrallaan hyväksyen. Tukiverkoston tärkeyttä ei voi olla korostamatta liikaa. Maailma, elämä ja lentokoneet kantavat, kun on ihmisiä, jotka auttavat ja rakastavat.
Suggin kirja ilahdutti teiniunelmillaan, ja Maskamesta sain irti kiinnostavia ajatuksia, kun analysoin sen luomaa naiskuvaa. Kaikki ilahduttavat taatusti nuoria lukijoita, ja aikuinen saa teoksista paljon ajateltavaa.

Blogistanian tieto 2016


Mielenterveyskirjat kiehtovat aina, Vanhatalo kirjoittaa kiinnostavasti ja koskettavast. Meriläisen ja Särmän kirjan valitsin, koska innostuin feminismistä ja tämä teos viihdytti toden teolla. Honkasalon teos taas tarttuu yksinäisyyteen ja käsittelee siten tärkeää aihetta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Feministisesti värittynyt kirjankansianalyysi

Muistatteko sen ajan, kun koulussa tehtiin kuva-analyyseja, pyydettiin tarkastelemaan mainoksia tai maalauksia, erittelemään kuvakerrontaa? Kuinka usein teemme sitä blogeissa? Kuinka usein pysähdymme analysoimaan kantta ja sen kertomaa? Toiset kannet - kuten esimerkiksi allaolevassa kuvassa Kate Mortonin romaanin saamat kannet - ovat kauniita ja houkuttelevat siksi lukemaan. Toiset eivät houkuttele, vaikka kirja hyvä olisikin. Kuva-analyysissa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään estetiikasta. On kyse merkityksistä, joita kuvalla luodaan. 


Aloitan postaukseni tunnustuksella. Tämän tekstin lähtökohdat ovat varsin feministiset. Olen useammassa yhteydessä lukenut siitä, miten naiskirjailijoiden teoksia kuvitetaan (seksuaalissävytteisin) naishahmoin. Olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota, ja näppituntuma - en ole suorittanut tieteellisiä, objektiivisia kokeita vaan pikemminkin pyrkinyt konkretisoimaan väitteet - sanoo, että monet, monet, monet naiskirjailijoiden teosten kansikuvat eivät niinkään kerro itse teoksesta kuin sen keskeisestä toimijasta, naisesta. 


Arvomaailmani värittää postaustani seuraavin tavoin: otin esiin erityisesti romaaneja, joissa naiskuvat hallitsevat. Toisenlaisiakin kuvia kirjahyllykköön varmasti mahtuu. Testini toimisi paremmin, jos en valikoisi kirjoja - ehkä ensi kerralla levitän oman kirjahyllyni teokset lattialle ja katson, mitä kuvissa näkyy. Otin kuvan mieskirjailijoiden teoksistakin, mutta jätän sen sittenkin tämän postauksen ulkopuolelle - aloin valikoida agendaani sopivia kuvia. Jonkinlainen vertailu olisi silti hauska toteuttaa. Toistavatko kirjojen kannet todellakin tiettyä kaavaa? 

Pohdin tässä parhaillani sitä, mikä kirjankansien todellinen tehtävä on. Ovatko ne ensisijaisesti myynnin edistäjiä - onnistunut kansihan houkuttelee lukemaan. Vai onko sittenkin kyse kirjan ja sen sisällön kuvaamisesta? Pitääkö kirjasta paljastaa jotakin jo kannesta? 

Koen poimineeni hyllystämme hyvin erilaisten kirjailijoiden ja kirjagenrejen kirjoja. On romantiikkaa (Roberts, Kinsella), fantasiaa (Atwood), nuortenkirjoja (Birchall), realisista (Pulkkinen) ja feminististä (Adichie). Vaan mitä kuvasta voi huomata? Sama se, minä aikakautena romaani on kirjoitettu tai mitä kirjatyyppiä se edustaa - kannet näyttävät jollakin hyvin keskeisellä tavalla toisiltaan. Kaikkiin on kuvattu nainen. 

On tietenkin totta, että kaikki romaanit kertovat naisista. Niiden päähenkilöt ovat naisia. Sinällään kuvavalinnat ovatkin perusteltuja - mutta perustuvatko kansikuvatkäytännöt tiettyihin ajatuksiin siitä, miltä (nais)kirjojen kansien tulisi näyttää? 

Keitä naiset ovat?

Entä millaisia naisia romaanien kansissa kuvataan? Chick lit -kansissa on vielä ymmärrettävää, että nainen on korkkareita käyttävä, ostoskasseja heilutteleva länsimaalainen hoikka nainen - sellaista maailmankuvaahan romaanit myyvät. On kuitenkin kysyttävä, eikö niistäkin romaaneista voisi nostaa esille myös jotakin muuta. 

Mitä kirjankansien naiset tekevät?Tämän kirjahyllyn kansikuvanaiset eivät juurikaan toimi, ellei oteta lukuun Lehtisen romaania, jossa nainen laittaa huulipunaa. Monet hahmoista ovat vain aloillaan. Loput syövät purkkaa, tanssivat, meikkaavat tai käyvät ostoksilla. 

Toiset naiset

Feminismin näkökulmasta oman lukunsa muodostaa ne kansikuvat, jotka on valittu ei-länsimaalaisten naiskirjailijoiden teoksiin. Africa is a country -sivustolla julkaistussa artikkelissa kerrotaan, miten usein afrikkalaista kirjallisuutta kuvataan oranssein värein ja akaasiapuin. Eksoottinen naishahmo on tietysti myös mahdollinen, kuten Adichien romaanissa. Samartinin romaanissa nainen katsoo toisaalle, esittelee kaulaansa ja on sijoitettu ruusujen väliin. Seksualisointi on käsin kosketeltavissa, vaikka naisen voikin tulkita myös haavoitetuksi ja satutetuksi. Kwokin romaanin kuvassa yhdistyvät mielikuvat eksoottisesta (jo valmiiksi seksualisoidusta) aasialaisesta ja tämän tunnollisesta ahkeruudesta (lyijykynä hiuksissa). 

Miten kuvataan ja kuka katsoo? 

Katse on feministisessä analyysissa varsin paljon käytetty käsite. Käsitteessä ja siihen liittyvässä ideologiassa keskeistä on se, että nainen kuvataan useimmiten katseen kohteena, kun taas miehet ovat joko toimijoita tai naisten katsojia. Kun naiset ovat objekteja, asettuvat miehet väistämättä katsojiksi. Katseen käsitteestä voi lukea esimerkiksi Finally, a feminism 101 blog -sivustolta.

 Mistä kuvakulmista naiset on kuvattu? Monissa kuvissa naisen kasvot on piilotettu tai niitä ei kuvata suoraan. Kwokin romaanissa kasvoja ei paljasteta ollenkaan - ilmiö liittynee Roxanne Gayn (Bad feministissä) mainitsemaan kansikuvien seksualisoimiseen ja naisten kuvaamiseen takaapäin. Niin ikään Robertsin ja Adichien romaaneissa naiset katsovat poispäin. Hancockin romaanin kansikuvassa naisesta esitetään kaikki muu paitsi kasvot - nainen objektisoidaan ruumiiksi (tietysti punaiseen ja korkokenkiin pukeutuneeksi). 

Lehtisen romaanissa naista ei kuvata suoraan - hän on heijastus peilistä. Niinpä nainen asettuu katseen kohteeksi. Kuka häntä katsoo? Miksi - ketä varten - hän laittaa huulipunaa? 

Hahmojen katseet voivat tietysti kertoa hyviäkin asioita, paljastaa jotakin romaanista. Mortonin romaanista - jota en ole lukenut - välittyy salaperäisyyden tunnelma, kun naista ei paljasteta. Kätilössä kansikuvanaisen katse on tulkintani mukaan kaipaava ja särkynyt. 

Naisen seksualisointi

Kansikuvista on helppo poimia esimerkkejä naisten esineellistämisestä ja seksualisoimisesta. Punainen huulipuna ja sen laittaminen voidaan nähdä jonkinlaisena eroottisen toiminnan valmisteluna ja viittaavan romantiikkaan ja seksiin. Samartin kansikuvan nainen on kääntänyt kaulansa - eroottisesti herkän alueen - lukijaa kohti, kun taas katse painuu toisaalle. Nainen alistuu lukijan katsottavaksi. Lehtisen romaanissa nainen kuvataan taustapeilin kautta. Nainen, huulipuna ja auto - voiko selvempiä seksuaalisia viittauksia vielä olla? 

Kwokin romaanin kuvassa yhdistyvät mielikuvat eksoottisesta (jo valmiiksi seksualisoidusta) aasialaisesta ja tämän tunnollisesta ahkeruudesta (lyijykynä hiuksissa). 

Värimaailma

Chick lit -kirjat erottuvat kirjaston hyllyistä nopeasti: ne ovat usein vaaleanpunaisia tai punaisia, stereotyyppisesti "naisten värein" kuvitettuja. Ne tuovat kuviin tiettyä kepeyttä ja päiväunimaisuutta. Yllä olevista kuvista jäinkin miettimään, miksi Kate Mortinin kirjan kansi tuntuu vakavammin otettavalta kuin vaikkapa Ida Simonsin saama kansikuva. Onko kyse väreistä? Siinä missä punainen indikoi minulle kevytkirjallisuutta (nimen, värityksen ja kansikuvan perustella olen jättänyt Simonsin monesti hyllyyn, mutta nyt ajattelin kokeilla), ovat Mortonin kansikuvan tummat sävyt puhuttelevempia. Täällä eräs art director puhuu kansikuvien suunnittelusta ja siitä, miten tunteikkaan kirjan kantta pitäisi pyytää suunnittelemaan henkilö, joka pystyy tuottamaan sisällön tunnelmaa vastaavan kuvan. Postaus kertoo myös kirjankansisuunittelusta ja siitä, miten alaa vaivaa chick lit -painotteiset vaatimukset. Naiset ovat kiinnostuneita muustakin kuin siitä, mitä heille kirjan kansissa tarjotaan.

Kannattaa tsekata myös Lukisinkohan-blogin postaus, jossa pohditaan sukupuolivärittyneitä kirjankansia ja Coverflip-haastetta, jossa tutun kirjan kannet laadittiin niin, että  kirjailija kuviteltiin toista sukupuolta olevaksi

Mitä ajatuksia ylläolevat kirjankannet teissä herättävät? Millaiset kannet on niissä naiskirjailijoiden teoksissa, joita teillä on juuri nyt kesken? 

perjantai 20. tammikuuta 2017

Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä
Bazar 2011 (2010)
Suom. Ulla Lempinen
279 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Elämä voi olla tosi rankkaa.
”Ei luututa!” hän sanoi. Hänen nenänsä ja poskensa olivat punaiset kuin niihin olisi puhjennut ihottumaa. ”Saat repun!””Olen pahoilla, herra –” aloin sanoa. Tiesin ettei hän oikeasti halunnut lahjoittaa minulle koulureppua. Mitä opettaja oli sanonut? Vaikka olin oppinut englannin alkeet Hongkongissa, entisen opettajani aksentti oli aivan erilainen kuin Brooklynissa.
”Olen pahoillaNNNi”, opettaja sanoi painaen kieltä tiukasta hampaitaan vasten. ”Olen pahoillani.””Olen pahoillani”, toistin. Selvästikin englanninkielen virheeni ärsyttivät häntä, vaikka en ollutkaan varma miksi. 

Käännöksiä jatkaa pyrkimystäni lukea tarinoita, joissa kuuluu muidenkin kuin valkoisten länsimaalaisten ääni. Käännöksiä on Jean Kwokin, lapsena Amerikkaan muuttaneen hongkongilaisen naisen romaani, jossa varhaisteini-ikäinen Kim muuttaa äitinsä kanssa Hong Kongista Yhdysvaltoihin. Yksi syistä, jonka takia kirjan valitsin, on se, että tässä ääneen pääsee aasialainen maahanmuuttaja. Jotenkin tuntuu, että luen hyvin vähän aasialaisista. Maahanmuuttokeskustelussa aasialaiset ovat kyllä läsnä, mutta silloinkin lähinnä muslimit. Kirjallisuudessa olen tutustunut lähinnä afrikkalaisiin tarinoihin, niistäkin eniten Nigeriaan. 

Käännöksiä avaa taitavasti kaikkia niitä ongelmia, joita maahanmuuttajaperhe voi uudessa kotimaassaan kohdata. Kimin, amerikkalaisittain Kimberlyn, perhe on riippuvainen äidin amerikkalaistuneesta isosiskosta, joka, autettuaan heidät Yhdysvaltoihin, käyttää häikäilemättä hyödykseen Kimin ja tämän äidin tietämättömyyttä. 

Kwokin romaanissa kulttuurit kohtaavat toden teolla. Kim saa huomata nopeasti, ettei hänen saamallaan kasvatuksella sopeuduta uuteen todellisuuteen. Kuuliaiseksi, nöyräksi ja "pienisydämiseksi" kasvatettu Kim hämmentyy muun muassa koulun käytänteistä. Oppitunneilla ei osoitetakaan kuuliaisuutta ja istuta kädet selän takana, ja liikuntatunnilla vaatteet on vaihdettava kaikkien nähden. Nöyryys ei kuulu länsimaalaisuuteen, ja Kim kokee huonoa omaatuntoa joutuessaan toimimaan toisin kuin äiti on opettanut. Kunnioittavuus ei kuulu uuden maailman arvoihin. Opiskelut integroivat Kimin amerikkalaiseen kulttuuriin vähä vähältä, mutta tehtaalla työskentelevä äiti putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Kimin ylle laskeutuu painava taakka, kun hän yrittää toimia äitinsä mukaan ja samalla sietää sitä, ettei äiti ole kotoutunut uuteen maahan.

Kwok tuo teoksessa osuvasti esille myös kielellisen etuoikeudettomuuden. Kimin äiti ei osaa juuri ollenkaan englantia, ja myös Kimin oma kielitaito on alkuvuodet hukassa. Pidin oivallisena sitä, että Kwok on kirjoittanut keskusteluihin väärin kuultuja sanoja (esim. kalja on Kimin kuuleman mukaan kalju ja niin edelleen). Väärin kuulemistahan kielitaito aluksi on, ja nämä huomiot ymmärrettävyyden katoamisesta toimivat myös Ulla Lempisen suomennoksessa. Kielitaidottomuudesta aiheutuu monenlaisia ongelmia: ihmissuhteita ei voi solmia, omia päivittäisiä asioitaan ei voi hoitaa, oppiminen on raskasta ja väsyttävää. Vasta matematiikan kieli saa a-Kimin huomaamaan, ettei hänen lahjakkuutensa ole mihinkään kadonnut. 

Yksi keskeisimpiä Kwokin teoksen teemoja on köyhyys. Kim ja tämän äiti eivät saa sukulaisiltaan apua; taustalla tuntuu olevan katkeruutta ja perhesalaisuuksia. Niinpä kahden naisen talous asettuu siihen ainoaan paikkaan, joka heille on osoitettu: risaiseen, homeiseen ja eläinten valtaamaan rähjään. Tehdastyössä on hurjat vaatimukset, ja vähäisenkin rahan hankkiminen vaatii Kimin apua. Kwok osoittaa, miten maahanmuuttajilla ei ole tilaisuutta eikä mahdollisuutta muuttaa tilannettaan - esimerkiksi kielitaidottomuus johtaa siihen, ettei Kimin äiti pysty pitämään puoliaan vaan tätä on helppo hyväksikäyttää.

Kwokin kirja puuttuu tärkeisiin aiheisiin, mutta se sortuu jonkinasteiseen raportointiin. Asiat tapahtuvat nopeasti ja aikaa kuluu: Kwok kirjoittaa useista vuosista. Niinpä erilaiset sattumukset kuitetaan monessa, ei niin keskeisessä vaiheessa selostuksen keinoin. Tunnelmallisuuden hetkiin pysähtymisen ohella olisin kaivannut teokseen myös aidompaa lapsikertojan ääntä. Vaikka maahanmuuttajan ongelmat käyvät hyvin ilmi, minusta tekstistä välittyy aikuisen, jo kokemuksiaan jäsennelleen ihmisen ääni. Myös loppu hajoaa. Aikataso vaihtuu, enkä ymmärrä päähenkilön moraalisia ratkaisuja.

Kwokin romaanin kohdalla on hyvä ottaa taas kerran puheeksi naiskirjailijoiden teosten kannet. Muun muassa Roxanne Gay on todennut Bad Feminist -teoksessaan (minulla parhaillaan kesken), että naiskirjailijoiden teoksia myydään seksistisillä kuvilla, sillä seksi myy. Useimmissa kansissa on naishahmo, usein selkäpuoleltaan kuvattuna. Näin on myös Kwokin suomalaispainoksessa, jonka kannessa koreilee aasialaiseksi tulkittava (muttei suinkaan yksiselitteisesti), nutturapäinen nainen. Nutturaa lävistää lyijykynä; niska ja yläselkä ovat paljaana. Mitä ajatuksia tällaiset kannet teissä herättävät?

Osallistun Kwokin romaanilla Muuttoliikkeessä-haasteeseen, minkä lisäksi listaan sen omaan feministiseen lukuhaasteeseeni

Kirsti Kuronen: Likkojen lipas

Kirsti Kuronen: Likkojen lipas
Karisto 2011
100 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hihi. Nuorrun. 
Kirsti Kuronen osaa kirjoittaa. Ihastuin valtavasti hänen synkeän haikean toiveikkaan kaihoisaan Pahaan puuskaansa, jossa teinityttö menettää veljensä junan alle. Paha puuska sai myöhemmin elämässäni konkreettisempia muistoja, kun lähiympäristössäni tapahtui traagisia. Toisinaan nuoret lähtevät aiemmin kuin heidän pitäisi. 

Likkojen lipas on aivan toisensävyinen runoteos. Tässäkin teoksessa runot liittyvät, joskin löyhästi, toisiinsa. Teoksen keskiössä ovat ystävykset Taika ja Aamu. Teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä osiossa kerrotaan yhteisesti heidän ystävyydestään, kun taas kaksi keskimmäistä osiota antavat vuorollaan äänen kummallekin tytölle. 

Likkojen lipas on runoteos naiseksi kasvamisesta. Runot kertovat nuoruudesta: koulusta, meikeistä, ideoleista, kavereista, kasvamisesta, vapaudesta. Yhtenä päivänä sitä huomaa, että enää ei olekaan lapsi:
(--) peace ja love oli kerran
kun toivotin pikkuveljen
kunnialla kaatopaikalle
sain kimblessä kuutosia
ja takerruin hattaraan

kunnes talven tammiaamuna:
vitalis-purkki tyhjä! (--)
Kurosen runokokoelma on hyvin lohdullinen, tyttöjä tukeva empaattinen teos. Se on helposti lähestyttävä mutta kuitenkin ovela: se sisältää paljon intertekstuaalisia viittauksia muun muassa ihmisiin ja sanontoihin. Luontosanastokin on läsnä, ehkä enemmän kuin mistä itse pidin. Toisaalta kokoelmassa on sellaista runotyttömäistä herkkyyttä, joka voi houkutella monia. 

Taikan ja Aamun ystävyys on kokoelmassa jatkuvasti läsnä. Ystävä on lähellä, nuoret viettävät yhdessä aikaa. Ystävyys on tärkeä kokemus: täytyy saada tuntea olevansa jonkun kanssa. Ystävän kanssa jaetaan salaisuudet, puhutaan ihastuksista. 

Kuittaan kokoelmalla 56 runoa luetuksi Runohaasteeseen, ja osallistun kokoelmalla myös BFF-haasteeseen. Koska runonpuhujia on kaksi, kuittaan Helmet-haasteesta usean kertojan kohdan. 

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Verna Kovanen: Näkymättömät

Verna Kovanen: Näkymättömät - Invisibles
Englanniksi kääntänyt Kasper Salonen
Vernace Production 2016
139 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. Muistoja.
Kun olin pieni, minulla oli ystävä. Hänen nimensä oli Niina, ja hän oli minua kaksi tai kolme vuotta vanhempi. Jälkikäteen ajateltuna Niina oli varmaankin minulle isosisko, jota minulla ei koskaan ollut; vähän isompi idoli, joka osasi jo elää, kuten isot tytöt elävät. Muistelen varanneeni auton takapenkin keskipaikan Niinaa varten. Lapsuuskirjaan olen piirtänyt hänen kuvansa. Ystävyytemme päättyi yhtäkkisesti, kun Niina muutti Afrikkaan. 

Niina oli mielikuvitusystäväni. 

Verna Kovasen dokumentti- ja valokuvateos Näkymättömät - Invisibles kertoo muutamien pienten lasten näkymättömistä ystävistä. Teos antaa ääneen lapselle ja antaa heille luvan nauttia omasta, varsin salaisesta ystävyydestä. 

Mielikuvitusystävätarinat ovat hassuja ja hellyttäviä. Ystävien kanssa kasvetaan ja opetellaan elämän rajoja, sitä, mikä on oikein, sitä, mitä ei saisi oikeastaan tehdä. Osalle mielikuvitusystävät ovat idoleita ja esikuvia, tulevaan elämään valmistavia. 

Näkymättömät on fyysisesti varsin massiivinen teos. Yleisilmeeltään se värikäs ja graafinen. Kuvat saavat paljon tilaa, ja hyvä niin. Toisaalta olin odottanut ehkä hieman toisenlaista tekstiä - tarinat on nopeasti luettu, kuvat hienoja, mutta minä en osannut pysähtyä niiden äärelle.

Teoksen lopussa on lastenpsykiatrian erikoislääkärin Janna Rantalan kirjoitus mielikuvitusystävistä. Siinä ammattilainen ottaa kantaa mielikuvitusolentoihin. Minusta tuntuu kummalliselta, että osa aikuisista tuntuu suhtautuvan (Rantalan mukaan) mielikuvitusystäviin negatiivisesti ja varauksella. Mitä pelättävää leikissä on? Mielikuvitus on tärkeä varanto niin lapselle kuin aikuisellekin. Sitä kannattaa ruokkia. 

Lasten kertomuksia lukiessani jäin miettimään, että millainen ympäristö, sellainen mielikuvitusystävä. Mieleen painui eniten kertomus kolmiodraamasta, jossa lapsi puhuu ex-poikaystävistä, jotka soittavat, vaikkei haluaisi, ja ristiinmenevistä rakkauksista. On hyvä, että lapset käsittelevät kokemuksiaan leikin kautta. Silti sitä miettii, miten paljon isoja, vaikeita asioita jo lapsena joudutaan kohtaamaan.

Toisaalla: Maijan postauksen perusteella innoistuin tästä. 

maanantai 16. tammikuuta 2017

Moilanen, Ansas ja Öhman: Kaiketon. Hyvää ilman maitoa, munia, viljoja, soijaa ja pähkinöitä

Moilanen, Ansas ja Öhman: Kaiketon. 
Hyvää ilman maitoa, munia, viljoja, soijaa ja pähkinöitä
Moreeni 2016
207 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Nam! Ah. <3
Tämä teos ansaitsee sekä mainostusta blogissani että hehkutusta arkielämässäni. Tulen vinkkaamaan tätä jokaiselle, jolle ruuanlaitto ei ole yksinkertaista. Varsinkin herkkuvatsani kiittää tästä! Viimeinkin saan ruokapöytääni ihanalta näyttäviä, helposti leivottavia ja laitettavia ruokia.

Olen jo jonkin aikaa seurannut Annukka Moilasen Kaiketonta-ruokablogia. Moniallergikkona ja vatsavaivaisena keittiöelämä ei ole helppoa, ja nautinnoista saa kieltäytyä melkein joka kerta. Jos seuraavat, omasta elämästäni nappaamani tilanteet tuntuvat tutulta, suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän teokseen. 

  1. Skippaat kahvilassa aina leivonnaisvitriinit ja otat korkeintaan kahvin tai teen, yleensä vichyä (en juo kahta edellä mainittua kovinkaan usein. 
  2. Harmittelet, kun lempikahvilasi lakkaa valmistamasta niitä ainoita sämpylöitä, joita uskalsit joskus syödä. Pyh. 
  3. "Ei siinä varmaankaan oo pähkinää" ei riitä sinulle turvalliseen ruokakokemukseen. 
  4. Olet saanut opiskelijaravintolassa ruuaksi munakasta, vaikka olet allerginen kananmunalle ja vaikka tilasit erityisruokasi etukäteen. 
  5. "Ota vaan, ei mua haittaa", sanot, kun kaveri ottaa leivonnaisen. Oikeasti haittaa. Tai siis tekee kateelliseksi. Voispa itekin!
  6. Olet kyllästynyt syömään niitä ainoita allergikon suklaakeksejä, joita viitsit leipoa herkkunälkääsi.
  7. Inhoat reseptikirjoja, jotka ovat allergikoille mutta jotka eivät koskaan passaa sinulle - aina on muutettava jotakin. 

Moilasen ja Ansasin kirjoittama, Öhmanin kuvaama keittokirja on kaikille niille, joille muna, pähkinät, gluteeni, viljat ja soija aiheuttavat allergiaa tai muita oireita. Alun ohjeistukset, korvaavien tuotteiden selitykset ja gluteenittoman leivonnan onnistumisvinkit ovat erittäin tärkeitä. Plussaa siitä, että resepteille annetaan korvaamisehdotuksia alussa - itselleni passaa laktoositon maito, mikä tietysti vähentää kauppakuluja. Allergikon ikuinen ongelma onkin se, että kauppaan voi syytää kauheasti rahaa. Osa Kaikettomankin ohjeista sisältää vaikka sun mitä jauhoja ja suomalaiselle tuntemattomia aineksia (alun perehdytyslista on kyllä kattava), joten ainakaan opiskelijabudjetille reseptit eivät aina ole edullisia. Toisaalta olen huomannut, että Semperin Fin Mixillä pärjää yllättävän monessa tilanteessa, mikä hitusen lohduttaa. Arkiruokaa on suht simppeli tehdä allergikkonakin, kun ostaa raaka-aineet puhtaina - kreikkalaiset lihapullat, nugetit ja pinaattiletut menevät ruokaosiosta kokeiluun - mutta jos joutuu pohtimaan allergioiden lisäksi ruokabudjettia, on hyvä miettiä, mitä korvaa milläkin ja mitä kaappiin on mahdollista ostaa. 

Erityiset kehut Kaikettomassa ansaitsee herkkuosio (siis makeat leivonnaiset)! En pääse ajattelemasta kakkukestejä, jotka on laitettava nyt pystyyn: viimein pääsen - joskin itse järjestämilleni - kutsuille, joissa saan maistaa jokaista leivonnaista. Mutakakku, täytekakku (viimein, vuosien jälkeen taas!!!) ja vaahtokarkkikakku menevät varmasti heti kokeiluun. Mokkapaloja olen tehnyt jo useasti, ja ne maistuvat huipulta. Gluteenittomuutta ei huomaa, joten kannattaa kokeilla.

Pähkinäallergiset tämän tietävätkin, mutta pähkinättömän suklaan metsästäminen ei ole helppo tehtävä. Monesta oudommasta tuotteesta Kaiketonta antaa esimerkkinimiä, mutta suklaiden osalta en ensisilmäyksellä sellaista huomannut. Koska itse en ota riskiä mahdollisten jämien kanssa, olen toistaiseksi turvautunut lähinnä Dammenbergin ihaniin suklaisiin (samalta firmalta löytyy muuten helposti gluteenittomia, maidottomia ja soijattomiakin. 

Tuskin maltan odottaa, että pääsen leipomaan ja maistelemaan uusia juttuja. Allergikolle ja vatsavaivaiselle tällaiset keittokirjat tuovat iloa ja lisäävät uskoa siihen, ettei aina tarvitse tyytyä tavisruokaan ja mauttomiin herkkuihin (tai herkuttomuuteen). Olen iloinen siitä, että tämä kirja on nyt osa omaa hyllyäni. Erinomaiset fiilikset heti viikon alkuun!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kris Keränen: Ahistunu pupu. Elämältä piilopaikan sain

Kris Keränen: Ahistunu pupu. Elämältä kaiken sain
Arktinen Banaani 2016
64 sivua
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Auts. Tältä se tuntuu.
Ahistunu pupu on loistava! Olen törmännyt tähän sympaattiseen, elämän pieniin ja isoihin katastrofeihin hajoavaan sarjispupuun jo aiemmin netissä. Kun viimein sain kuulla (mitentääolimennymultaohi), että Keränen on koostanut sarjakuvistaan albumin, olin ihan fiiliksissä. Tämä on luettava. 

Viivasin juuri tämän vuoden Helmet-haasteesta yli kohdan 13 (kuten 13. päivänä kuuluu): tämä kirja kertoo minusta. Vaikka Ahistunu pupu onkin ahdistunut enimmäkseen sosiaalisista tilanteista, minä vähän muunlaisista asioista, tunnistin teoksesta varsin hyvin ahdistuksen keskeiset piirteet. Kun ahdistaa, päässä ei pyöri muita ajatuksia kuin ahdistuksen tunne. Aamuisin tekee mieli jäädä vällyjen alle, ettei tarvitse kohdata vaikeita asioita.

Keräsen kolmeruutuiset stripit ovat humoristisia ja oivaltavia: ne kaappavat ahdistuksesta jonkin tietyn piirteen tai hetken ja kuvaavat sitä varsin rehellisesti. Aloitus on puhutteleva: ensimmäinen sarjakuva käsittelee sitä, ovatko ahdistuneet ihmiset tahallaan ahdistuneita. No eivät tietenkään ole, vaikka useinhan sitä kuulee, että on tartuttava itseään niskasta kiinni. 

Ahistunu pupu. Elämältä piilopaikan sain näyttää, mitä seurauksia ahdistuksella voi olla. Puhelut jäävät vastaamatta, ihmissuhteet kärsivät, arkisia asioita, kuten tietyn tavaran ostamista kaupasta, on vaikea saada hoidettua. Jos ahdistus osuu suuriin elämänvaiheisiin - kuten se usein tuntuu osuvan - esimerkiksi yhteishaun tai rahapulan keskelle, olo pahenee entisestään. 

Keräsen piirrosjälki on yksinkertaista, mustavalkoista ja minimalistista. Se sopii teokseen hyvin ja tukee strippien humoristista (joskin syvällistä) vaikutelmaa. Pupun kasvoilta on helppo lukea, miltä pupusta tuntuu. 

Hellyttävintä Ahistuneessa pupussa ja sen seikkailuissa on, että ahdistuneen ja pelokkaan eläimen takana on varsin rakkaudenkipeä pupu. Joissakin stripeissä, joissa pupulle tarjotaan apua, tavataan ensin vastentahtoinen pupu, joka kuitenkin lopulta myöntää tarvitsevansa joko suklaata tai jäätelöä - ja ehkä mahdollisesti kuitenkin halin. Tunnistin itseni erityisen hyvin siitä sarjakuvasta, jossa pupu kieltää toista tulemasta lähemmäs, "mee pois", mutta kutsuu toisen sittenkin takaisin, koska tarvitsee huomiota. Pelkojen keskellä parasta, mitä on olemassa, on rakkaan, läheisen ihmisen seura. Rauhoittelu ja turvallisuuden tunteen luominen tekevät hyvää. Vaikka ahdistunut ihminen saattaa vaikuttaa vaikeasti lähestyvältä, näyttää Keränen Ahistunu pupu -albumissaan, että jokaisen ahdistuneen ihmisen taustalla on halinkipeä tyyppi. 


torstai 12. tammikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Otava 2011 (2009)
Suom. Sari Karhulahti
Pisteitä: 4/5
Senegalilainen luki kaksisivuisen hautajaiskuvauksen. Hän pysähtyi vähän väliä juodakseen kulauksen vettä ja kuulosti sitä ranskalaisemmalta, mitä tunteellisemmaksi tuli, kunnes jokainen r-kirjain sorahti kurkussa. Hänen lopetettuaan kaikki kääntyivät katsomaan Edwardia – jopa ugandalainen, joka näytti unohtaneen olevansa ryhmän vetäjä. Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa.
”Mitä Afrikkaa?” Ujunwalta pääsi. 

Novellikokoelma Nigeriasta, naisista, maahanmuutosta ja kulttuureista.

Kuuntelin juuri Chimamanda Ngozi Adichien, yhden lempikirjailijani, vaikuttavan puheen. Yhden tarinan vaara -puheessa Adichie esittelee ja ottaa kantaa siihen, millaisia seurauksia on sillä, että Afrikasta - maanosasta, ei maasta - kerrotaan ja opitaan vain yksi tarina. Adichie osoittaa, miten länsimaissa ajatellaan, etteivät afrikkalaiset voi olla samanlaisia kuin länsimaalaiset - hänen ei ollut oletettu osaavan käyttää hellaa. Toinen esimerkki - joko Yhden tarinan vaara - tai We all should be feminist -puheesta - oli tilanne, jossa Adichie sai kritiikkiä eräältä vanhemmalta mieheltä. Tämän mukaan Adichien romaani ei vastannut todellisuutta, muun muassa siksi, että ihmiset ajoivat autoa.

Mitä tähän voisi sanoa? Me länsimaalaiset opimme näkemään Afrikan, tuon valtavan maanosan, yhtenäisenä, katastrofien valtaamana paikkana. Ainoa tarina, jota olemme tottuneet kuulemaan, on se, jossa lapset näkevät nälkää, ovat pulleavatsaisia ja tyhjäsilmäisiä. En voi kieltää, etteikö minuakin olisi sosiaalistettu tähän samaan tarinaan - vasta nyt, yli kaksikymppisenä, alan hahmottaa, että toisenlaisiakin tarinoita on. Gaile Parkinin kertomat pelastaja-sankaritarinat eivät ole ainoa tapa hahmottaa länsimaalaisuutta ja afrikkalaisuutta. Erojen sijaan voi korostaa samankaltaisuutta, Adichie muistuttaa. 

Huominen on liian kaukana konkretisoi Adicien poliittisen pyrkimyksen monien tarinoiden kertomisesta. Afrikkalaisten tarinat -tematiikkaan liittyy erityisesti novelli Loikkivan apinan kukkula. Se kertoo afrikkalaiskirjailijoista, jotka kokoontuvat kirjoittamisretriittiin. Novellin keskushenkilönä on Ujunwa, nigerialaisnainen, joka alkaa huomata, miten epäreilusti ulkopuoliset määräilevät, millaisia tarinoita Afrikasta - ikään kuin kyse olisi yhdestä yhtenäisestä paikasta - saa kertoa. Novelli nostaa esiin tärkeitä feministisiä kysymyksiä: miksi valtaapitävät määrittävät, millaisia toisten tai toiseuden kertomukset saava tolla? Miksi naisia kohdellaan ala-arvoisesti? Miksi yhteiskunta ja sen ihmiset mahdollistavat seksismin ja kolonialismin? Tarina on vaikuttava: jos haluaa oppia ymmärtämään tarinallistamisen merkityksiä, kannattaa valita tämä teksti. 

Huominen on liian kaukana esittelee monia kiinnostavia tarinoita ja hahmoja. Varsinkin naiset pääsevät kokoelmassa ääneen. Adichien kuvaamassa Nigeriassa on ihan tavallisia ihmisiä: köyhempiä, rikkaampia, onnellisia, kärsineitä. On heteroita ja homoja. Musta, homoseksuaalinen nainen on ihmistyyppi, josta on vaiettu kauan. Kunnioitan suuresti Adichien kykyä nostaa rohkeasti esiin ne äänet, joita kirjallisuudessa ei usein kuule. Olen oppinut Adichielta paljon.

Adichien novellit ovat vahvasti feministisiä. Niissä pääsevät ääneen vähintään kahden syyn - rodun ja sukupuolen - takia syrjityt naiset. Adichie osoittaa, että nigerialaista naista syrjitään kotimaan lisäksi myös ulkomailla. Kotona Nigeriassa osa perheenjäsenistä saattaa arvostaa poikia ja poikien poikalapsia enemmän; toisaalta länsimaihin on juurtunut rasismi. Monet Adichien hahmoista saavat huomata, että naisena eläminen ei ole kovin helppoa. Nainen ei saa ääntään yhtä helposti kuuluviin.

Monissa novelleissa nousee esiin myös yhteys Yhdysvaltoihin. Adichie kirjoittaa taitavasti maahanmuutosta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä. Yhdysvaltoja ja länsimaita ei näytetä ideaalina paikkana, joka tarjoaa paratiisimaisen elämän. Pikemminkin monelle hahmolle käy päinvastoin: joutuu pelkäämään, että omat lapset eivät arvosta tai omaksu nigerialaista kulttuuria; ruoka ja arkiset tavat ovat erilaisia; yhteiskunta tai oma mies pakottaa toimimaan itselle epäluonnollsiella tavalla.

Kaiken kaikkiaan Adichien kokoelma on kiinnostava ja monipuolinen. Kuten Walkerin romaania lukiessani, myös tämän teoksen kohdalla mietin, joutuvatko - tai haluavatko - rodullistetut naiset nostamaan esiin mahdollisimman monta epäkohtaa, joille lukijoiden pitäisi avata silmänsä. Adichiekin puhuu niin monesta: maahanmuutosta, köyhyydestä, sukupuolesta, väkivallasta, surusta...Toisaalta nämä kaikki asiat kietoutuvat toisiinsa. Vaikka useimmissa novelleissa helpotus elämään löytyy, jäin kaipaamaan vieläkin positiivisempia tarinoita. Miksi? En osaa sanoa. Lopulta päädyin kuitenkin ajattelemaan sitä, miten feminismi on muuttanut tapaani lukea kirjoja. Huominen on liian kaukana -kokoelman novelleja ei ehkä ole kirjoitettu minulle. Kaikkea ei kirjoiteta minulle, valkoiselle naiselle. Kirja on aivan eri tavalla tärkeä niille, jotka pystyvät samastumaan Adichien hahmojen kokemuksiin. Minun roolini toimivana, tuntevana ja samastuvana lukijana on muuttunut. Minusta on tullut kuuntelija. Sekin on tärkeä tehtävä: kuunnella, millaisia kokemuksia tästä maailmasta toisilla on. 

Lopuksi en malta olla ihmettelemättä, minkä takia suomennetun kokoelman nimeksi on nostettu eri nimi kuin alkuperäisversiossa? Adichien alkuperäinen kokoelma on nimeltään The thing around your neck, kun taas käännösversio saa nimensä myöhemmästä novellista. Kuka on vastuussa tästä politiikasta, ja mikähän nimivalintaan on johtanut? Mitä se kertoo Adichien kirjailijuuteen ja toisaalta novellikokoelman tematiikkaan suhtautumisesta? Millaisia seurauksia nimikäännöspolitiikalla on? 

Osallistun kokoelmalla kolmeen haasteeseen: Muuttoliikkeessä-haasteeseen, novellihaasteeseen ja feministiseen lukuhaasteeseen.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, Pihin naisen elämää

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
WSOY 1986 (1982)
Suom. Kersti Juva
360 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Au. Vaikuttava.
Häivähdys purppuraa ei ole kepeä, vaaleanpunainen höttökertomus. Se on kantaaottava, vaikuttava ja koskettava romaani rotusorrosta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, väkivallasta ja yhteiskunnallisista oloista. Se kertoo ensisijaisesti Celien, teini-iässä lapsia saaneen, raiskatun ja pahoinpidellyn, tumman nuoren naisen tarinan. Se kertoo pakkoavioliitosta, raiskauksista ja väkivaltaisesta avioliitosta. Se kertoo koko yhteiskunnan tasolla toteutettavasta järjestelmällisestä syrjimisestä, joka johtaa siihen, että rodullistetut elävät omaa, varsin syrjäytynyttä elämäänsä. 

Celie sopeutuu kohtaloonsa - muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Hän hoitaa aviomiehensä lapsia, joutuu sietämään miehensä tekemät raiskaukset ja kärsii muustakin väkivallasta. Käännekohta Celien elämässä on se, kun laulaja Shug asettuu asumaan heille - elämä saa myös positiivisia sävyjä. Celie ihastuu, mutta samalla kyse on naisesta, jota Celien aviomies on rakastanut ennen. Shugista löytyy kuitenkin lohtua epätoivoiseen elämään. Vaikka Häivähdys purppuraa ottaa kantaa rotusyrjintään, se nostaa esiin myös yhteisöjen sisäiset ongelmat. Useimmat romaanien miehistä näyttyvätkin väkivaltaisina, alistavina hahmoina. Walker osoittaa, millainen moninkertainen taakka on olla musta nainen. 
Mies on kaiken turmellu, se sano. Se on sun leipälaatikossa, se on sun päässä, se on radiossa. Se yrittää saada sun uskomaan että se on kaikkialla. Kun alat uskoa että se on kaikkialla, alat luulla että se on Jumala. Mutta e se ole. aina kun yrität rukoilla  ja langanpäähän ilmestyy mies, käske sen painua hiiteen, Shug sanoo. Kuvittele tilalle kukkia, tuuli, vettä, iso kallio.
Mutta ei se niin helppoa ole. Mies on ollu sillä paikalla niin kauan että ei se tahdo häipyä. Se uhkaa salamalla ja tulvilla ja maanjäristyksillä. Tulee tappelu. Minä en juurikaan rukoile. Aina kun kuvittelen kiven, minä heitän sen.
Amerikan rodullistettujen lisäksi Häivähdys purppuraa on kannanotto myös siirtomaapolitiikkaa ja kolonisaatiota vastaan. Osuus, jossa Celien sisko Nettie lähettää kirjeitä Afrikasta, onkin varsin kiinnostava ja pohdin sen merkitystä pitkään. Nettie on lähtenyt Afrikkaan rodullistetun lähetysssaarnaajaperheen mukana. Toisella mantereella kohtaavat toisaalta länsimaalaisuus ja alkuperäiset kulttuurit, toisaalta erilaiset ihonvärinsä takia syrjityt ryhmät. Jouduin kamppailemaan itseni kanssa, jotta en niputtaisi amerikkalaista siirtomaaperhettä samaan kulttuuriryhmään afrikkalaisten kanssa - eihän heitä yhdistänyt kuin rodullistaminen. 

Afrikka-osuus hahmottaa lukijalle kolonisaation vallan. Englantilaiset valtaavat sademetsäalueet ja rakentavat tien. Paikkakunnan kansa on aluksi innoissaan, kunnes totuus tulee ilmi: kumitehdas jyrää heidän oikeutensa ja heidän maansa, pakottaa heidät orjiksi omille mailleen. Kansa taistelee kolonisaatiota vastaan ja pitää kiinni jopa haitallisista riiteistään, kuten tyttöjen ympärileikkauksesta, jotta pystyisivät osoittamaan, että heillä on jotakin omaa jäljellä. Englannissa Nettielle käy selväksi, millä tavoilla länsimaalaiset ovat toisten kulttuuria riistäneet: 
"Työmme rupesi selviämään Englannissa koska englantilaiset ovat lähettäneet lähetyssaarnaajia Afrikkaan ja Kiinaan ja Herra tietää mihin jo yli sadan vuoden ajan. Ja mitä kaikkea he ovatkaan tuoneet tullessaan! Me vietimme muutaman aamupäivän heidän museoissaan ja ne olivat täynnä jalokiviä ja huonekaluja ja turkismattoja ja miekkoja ja vaatteita, jopa hautoja kaikista niistä maista joissa he olivat olleet. Afrikasta siellä oli tuhansia maljakoita ja astioita ja naamioita ja kulhoja ja koreja ja patsaita - ja kaikki niin kauniita että on vaikea kuvitella että niitä ihmisiä jotka ovat ne valmistaneet ei enää ole olemassa."
Walker kirjoittaa elävää kieltä: Häivähdus purppuraa on puhekielinen, yhteisönsä puhetapaa heijasteleva teksti. Kieli- ja tyylivalinta tuo tekstiin aitoutta, vaikka onkin sanottava, että se tuottaa suomennokselle haasteita: on vaikea tietää, mihin murteeseen suomennoksessa tehdyt ratkaisut vertautuvat ja onko alkuperäisessä tekstissä käytetty vain puhekielistä vai myös hieman ontuvaa kieltä (osoittamaan, että kielellinen kouluttautuminenkin on etuoikeus). 

Walkerin teos kattaa monta synkkää aihetta, ja tulin pohtineeksi sitäkin, joutuuko Walkerin tapainen, rodullistettu kirjailija ottamaan harteilleen kaikki, rodullistettuja koskeet ongelmat, kirjoittamaan kaikesta, puolustamaan kaikkea sitä, mitä me valkoiset olemme sortaneet ja sorramme. Vaikka Häivähdys purppuraa on täynnä monenlaisia synkeitä teemoja, Walker ei kuitenkaan mässäile pahalla ololla. Siinä onkin syy, miksi Walkerin romaani on niin vaikuttava. Hänen pinnalta kepeä, huumorintajuinen ja itseironinen tekstinsä kattaa vaikeita aiheita raiskauksesta, lapsen hyväksikäytöstä ja perheväkivallasta aina kolonisaation asti - ja samalla lukijaa ei kuitenkaan raasteta verille. Kyse on pikemminkin siitä, että lukijan on nähtävä ironian, huumorin ja päähahmojen selviytymiskeinojen taakse. On nähtävä, että elämästä ei tule mitään, ellei tarraudu edes niihin yksittäisiin onnen hetkiin, joita elämästä voi löytyä. 

Walkerin romaani ansaitsee ehdottomasti kunniansa. Pohdin lukiessani kuitenkin omaa asemaani ja toisaalta kirjan kohderyhmää. Minusta tuntui, että tietyssä mielessä tätä kirjaa ei ole kirjoitettu minulle. Romaanin yleisluonnollisiin teemoihin - vaikkapa perheväkivaltaan tai perhesuhteisiin - voin tietysti samastua, mutta rotuun perustuva syrjintä ei kuulu omiin elämänkokemuksiini. Walkerin romaani kuitenkin tarjoaa väylän kurkistaa maailmaan, josta muuten tietää hyvin vähän. Uskon romaanin olevan tietyille yhteisöille hyvinkin tärkeä, ja toivoisin, että tästä puhuttaisiin meilläkin enemmän. 

Tämä romaani sopii erinomaisesti feministiseen lukuhaasteeseeni, minkä lisäksi osallistun Suketuksen Muuttoliikkeessä-haasteeseen (mitä tulee siirtomaapolitiikkaan).

Myös Suketus, Liisa, Annika ja Norkku ovat lukeneet teoksen.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Joyce Maynard: Haavoitettu

Joyce Maynard: Haavoitettu
HarperCollinsNordic 2017 (2016)
Suom. Pirjo Lintuniemi
382 s.
Pisteitä: 4/5

Uskoin päätökseni Avalle. Vaikka olin tavannut hänet vasta muutaman kerran, minusta tuntui, että hän oli osoittanut minulle aivan erilaisen tavan elää. Niin epätodennäköistä kuin olikin, että minäkin voisin saavuttaa jotain samanlaista, ajatus siitä, että löytäisi kumppanikseen ihmisen, joka pelkällä läsnäolollaan vei toiselta jalat alta - ja jolle itselleen kävi samoin toisen seurassa - tuntui ainoalta tavoittelemisen arvoiselta asialta. Ellei saanut sitä, oli parempi olla yksin.

Mikä siinä onkin, että niin monet tuntuvat hakevan ystävyydestä sitä, mitä ei ole omasta elämästään saanut mutta mitä on siihen haaveillut? Joyce Maynard kertoo Haavoitettu-romaanissaan ystävyyssuhteesta, jossa kaikki ei ole ihan hyvin. Helenin elämä on murskana, ilkeä isä on saanut yhteisen lapsen yksinhuoltaajuuden, ja Helenin elämä on tyhjä. Sitten Ava, joka vaikuttaa heti liian hyvältä ollaakseen totta, ottaa hänet huomaansa ja lahjoittaa hänelle ystävyytensä. 

Lukija huomaa jo ensisivuilla, ettei ystävyys ole sujunut kuten sen olisi voinut olettaa: romaani alkaa hetkestä, jolloin Helen näkee Avan vuosikymmenen jälkeen. Kun kertomuksessa sitten palataan Helenin muistoihin, on helppo hahmottaa, ettei ystävyyssuhde ole tasavertainen. Siinä missä Helenin elämä on hajalla, on Avan ja Swiftin elämä kulissinomaisen loistokasta. Menestystä, ystäviä, rahaa ja tilaa riittää ympärille vaikka kuinka paljon. Helen takertuu elämään, jonka täydellisyyttä on tietysti helppo toivoa. Vanhempi ystävyys kärsii ja katoaa, kun Avan ihmeellinen maailma kietoo Helenin pauloihinsa. Lukijan hälytyskellot heräävät viimeistään siinä vaiheessa, kun Ava ja Swift suhtautuvat Helenin uuteen miesystävään varsin nihkeästi. Hyvä ystävyys ei tuomitse, eikä se myöskään kehota pyrkimään elämään, jota ei todellisuudessa voi koskaan saavuttaa. 

Ava on psykologisesti varsin kiinnostava hahmo. Hän on selkäydinvamman saanut keski-ikäinen nainen, joka tuntuu kuitenkin aina olevan positiivinen. Se on hyvä - mietin pitkään, miten vammautuneita tässä romaanissa kuvataan, mutta pidin siitä, ettei pyörätuolissa istumisesta tehdä suurtakaan numeroa. Hän haluaa auttaa kaikkia, mikä saa lukijan epäilemään, onko auttaminen kuitenkaan altruistista vai piileekö taustalla jotakin muuta. Aivan lopussa Avasta paljastuu jotakin, jonka saattoi arvata mutta jota ei kuitenkaan avata tarpeeksi.

Toisaalta myös Helen tarjoaa paljon analysoitavaa. Hän kuvaa itseään tarinankertojaksi, joka on aina vältellyt totuudenkertomista - hän haluaa luoda maailman sellaiseksi kuin toivoisi tai haluaisi sen olevan. Lukija ei voikaan luottaa Helenin sanaan täysin. Koska ystävyyden epäaitouden jännite on olemassa jo alkusivuilta lähtien, tekee päähenkilöä myös mieli ravistella: herää jo, avaa silmäsi, miksi jätät hyvät ihmiset elämästäsi. 

Voi olla, että ilmiselvän jännitteen takia myös juoni on helppo arvata. On helppo kuvitella, mihin elämä lähtee kulkemaan, kun kanssakulkijaksi valitsee henkilön, johon ei ehkä pitäisikään luottaa. Osa romaanin lopputapahtumista on turhan dramaattisia, liian toimintapainotteisia. Lopulta Haavoitetusta kasvaa kuitenkin kiinnostava psykologinen kertomus ystävyydestä ja ystävyyden vallasta. Se kertoo ihmisistä, jotka eivät tiedä, ketä oikeastaan ovat, ja jotka luottavat vääriin ihmisiin. Haavoitettu sopii kuvaamaan aika montaakin romaanin hahmoista. Ystävyyden ohella romaani on tietysti kuvaus myös äitiydestä, äidin ikävästä ja huoltajuustaistelusta. Romaanin keskeisten henkilöiden kulissielämä kaatuu pala palalta. Maynardin kieli on sujuvaa ja tunnelmallista ja sopii tällaiseen ihmissuhderomaaniin mainiosti.

Feministinä on vielä huomautettava, että Maynard kertoo varsin valkoisen tarinan. En voinut olla ärsyyntymättä niistä suhteellisen harvoista hahmoista tai muista yksityiskohdista, jolloin muunvärisiä mainittiin. Ainoat rodullistetut hahmot ovat Havillandien palvelija ja tämän tytär. Tietyllä tavalla rodullistettujen alistaminen sopiikin siihen kuvaan, joka Havillandeista syntyy, mutta varsinaista kritiikkiä Maynard ei kuitenkaan osoita sille, että valkoihoiset palkkaavat tummempia palvelijoikseen tai alamaisiksiin. Toinen ongelmakohta ovat aasialaiset, jotka Maynard on onnistunut esineellistämään - hyvin kirjaimellisesti. Japanilaiset ja kiinalaiset mainitaan vain Havillandien sisustuksessa - nämä ihmisryhmät on veistetty eroottisiksi veistoksiksi ja sitä myötä heidät on paitsi erotisoitu myös eksotisoitu joksikin hyvin kaukaiseksi. 

Helmet-haaste: Valitsin kirjan takakansitekstin perusteella. Osallistun kirjalla myös BBF-haasteeseen

lauantai 7. tammikuuta 2017

Talvi-iltain lukumaraton (päivittyvä postaus; 10.10)

Klassikkojen lumoissa -blogissa on kehotettu hyppäämään mukaan Talvi-iltain lukumaratonille. Koska nyt viikonloppuna on aikaa ja lukurauhaa, päätin ilmoittautua mukaa. Kirjastosta on lainassa muutamia kiinnostavia kirjoja, ja haluaisinpa saada luettua Klassikkohaasteen kirjanikin, Rouva Bovaryn, viimein loppuun.

Iltapäivällä pitää tuttuun tapaan seurata vielä ampumahiihtokisojen tapahtumat, mutta viiden aikaan pääsen starttaamaan. Odotan jo innolla! Sain kirjastosta käsiin jo tänä vuonna julkaistun romaanin, Joyce Maynardin Haavoitetun. Se on ollut tähän asti varsin kiinnostava psykologinen kuvaus ystävyydestä ja eräästä varsin alistuvasta hahmosta.

Muina luettavina kirjapinosta löytyy mm. Sanströmin Laudatur (joululahjakirja på svenska), Pirjo Hassisen Kalmari (haluan Helmet-haasteen politiikkakohtaan jotakin), Walkerin feministinen Häivähdys purppuraa, Cooperin Homer-kissan uskomaton elämä, Shakespearen Hamlet, Landerin Käsky sekä Minna Canthin elämäkerta. Kirjastopinoni ei tuossa tietenkään kokonaan ole, ja toivon edistäväni myös muutamaa keskeneräistä feminististä teostakin (hiphurraa, olen iloinnut feministisen haasteen suosiosta: kiva, että moni on lähtenyt mukaan ^^).

16.30 Puoli viideltä pääsen starttaamaan. Otan käsittelyyn tuon Haavoitetun, jota alan lukea sivulta 226 alkaen. Sitten jatkan tunnelman mukaan joko klassikoihin tai uudempiin.

18.00 Sain luettua Haavoitetun loppuun. Vaikka sen loppu sisälsikin muutaman ehkä turhankin dramaattisen tapahtuman, kasvoi romaanista loppua kohti oivallinen pyskologinen kuvaus ystävyydestä. Myös kulissit ja yläluokkaiset ihmiset huomioitiin kirjassa tavalla, jota en aluksi uskaltanut siltä odottaa. Tämä on hyvä ihmissuhderomaani ja erinomaista luettavaa lukumaratonille. Seuraavaksi syömään - samalla voin tankata Poirot-novelleja novellihaasteeseen. Sivuja koossa nyt 156.

20.55 Rouva Bovary on ollut kesken jo kuukauden päivät, eikä se paljastunut yhtä vetäväksi romaaniksi kuin olin kuvitellut. Pakotin kuitenkin itseni lukemaan sen loppuun, ja vaikka tiesinkin ennakolta loppuratkaisun, viimeisin sadan sivun osio oli ihan kiinnostava. Nyt siirryn hetkeksi teeleipien ja Poirot-novellien pariin, minkä jälkeen tarttunen joko Hassiseen, Walkeriin tai Cooperiin.

22.46 Olenpa nauttinut! Olen onnistunut keskittymään lukemiseen mainiosti, niin mainiosti, etten ole malttanut luopua lukemisesta edes päivällisen ja iltapalan ajaksi. Olen lukenut nyt loppuun kaksi kesken ollutta romaania, kolme tarinaa Herkuleen urotöistä ja nyt viimeisimmäksi aloitin Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. Se kertoo rodullistettujen naisten elämästä, maailmasta, joka jää hyvin pieneksi. Onnellisia kohtaloita ei tarinasta juuri löydy, vaikka Walkerin kieli humoristista ja itseironista onkin. Vaikuttava teos! Sivuja kasassa jo 464. Ehkä vielä hetki lukemista ennen kuin silmät painuvat väkisin kiinni. Krooh.

10.10 Sitten illan olen ehtinyt lukea vielä yhden Poirot-novellin ja nyt tänä aamuna sadan sivun verran Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. Se onkin varsin vaikuttava teos ja ilmentää hyvin, miten eristetyssä maailmassa rodullistetut ovat joutuneet (ja joutuvat) elämään. Walker paneutuu myös siihen, miten kolonisaatio on näkynyt esimerkiksi Afrikan maissa. Romaanissa muuten mainitaan, että Raamatun ihmiset eivät tietenkään olleet alkujaan valkoisia, vaikka heidät aina sellaisina kuvataankin. Ärsyttävää, miten tuota kuvaa ei ole tullut koskaan kyseenalaistettua! Hemmetin sosialisaatio ja valkoisten kulttuuri. Näin länsimaalaisena valkoisena riittää kyllä kaikenlaista opittavaa. Suositan tätä teosta. Sivuja luettuna nyt 586.

16.30 Tuhannen sivun haamuraja jäi tällä kertaa saavuttamatta, kun iltapäivällä urheilun katsominen innosti Kalmaria enemmän. Koko maratonin aikana kuin 914 sivua, mikä on minulle varsin kelpo määrä (olen ihan tyytyväinen, vaikka tonni olisi ollut hienoa saada täyteen). Tänään luin loppuun Walkerin teoksen, ja eilen päätin Flaubertin ja Maynardin teokset. Christien novellikokoelmasta luin johdanto-osion lisäksi viisi novellia. Tuntuu siltä, että olen viettänyt vuorokaudessa aikaani hurjan monessa eri maailmassa. Onnistuin keskittymään lukemiseen tällä maratonilla varsin mainiosti, mistä iloitsen kovin. Lukeminen lisää lukemisen nälkää :)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Vinkkejä feministiseen lukuhaasteeseen

Rohkaistuin ja lanseerasin blogini ensimmäisen haasteen, feministisen lukuhaasteen. Tarkoitus on lukea feminististä kirjallisuutta, pohtia tasa-arvon toteutumista kirjallisuudessa ja haastaa kirjallisuuden tarjoamia käsityksiä esimerkiksi sukupuolesta, rodusta tai seksuaalisuudesta.

Tässäpä muutama vinkki siihen, mitä esimerkiksi voi lukea. Osa teoksista on itselleni tuttuja, osa ei. Tietyt teokset tuntuvat kuitenkin toistuvan feministisessä keskustelussa. Lista on lyhyt ja suuntaa-antava, joten kannattaa muistaa, että mitä tahansa voi lukea feministiset ajatukset mielessä pitäen. Katso kesken olevaa kirjaa uusin silmin: miten se kuvaa sukupuolia, entä rotuja? Ketkä pitävät valtaa, ja ketä syrjitään? Lisää näkökulmia löytyy alkuperäisestä haastepostauksestani.

1) Feministiset tietoteokset, esseekokoelmat ja artikkelit:

  • Huhta ja Meriläinen: Feministin käsikirja (lämmin suositus!)
  • Meriläinen ja Särmä: Anna mennä! (toinen suositus, huippuhauska!)
  • Gay: Bad Feminist 
  • Dyer: The Little Book of Feminism
  • Saresma, Rossi & Juvonen (toim.): Käsikirja sukupuoleen
  •  Bates: Everyday Sexism
  • hooks: ain´t I a woman?
  •  Adichie: We all should be feminists
2) Vähemmistöt äänessä:

  • Brörk: Poika (transsukupuolinen)
  • Salminen & Warsame: Mohammed, suomalainen (maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat)
  • Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (homot ja vakavasti sairaat)
  • Hall: Yksinäisyyden kaivo (lesbot)
3) Klassikoita:
  • Canth: Työmiehen vaimo
  • Jotuni: Suhteita, Huojuva talo
  • Flaubert: Rouva Bovary
  • Woolf: Oma huone
4) Vastakarvaan luettavaksi:
  • Kinsella: Himoshoppaajat
  • Auster: New York -trilogia
  • Parkin: Kigalin kakkukauppa
  • Vaahtera: Sattumalta sinun
5) Nykykirjallisuutta:

  • Hauru: Liian pienet sandaalit
  • Hiltunen: Iso
  • Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
  • Lindstedt: Oneiron


Vuoden 2016 parhaat lukukokemukset

Aika valita viime vuoden lempparit! Vuosi oli taas kerran pullollaan hienoja lukukokemuksia. Vaikka feminismi iskikin minuun kesän aikana, Feministin käsikirjan luettuani, yllätyin silti siitä, miten paljo naiskirjailijoiden teoksia luin. Suosikkilistaa kootessani huomasinkin (ilokseni), että parhaimpiin lukukokemuksiin oli valikoinut joukko kotimaisia naiskirjailijoita. Alla olevat teokset kuvastavat tietysti sitä, että keskityn länsimaiseen, itselle tuttuun kirjallisuuteen, mutta sisäinen feministini iloitsee naiskirjailijoiden menestyksestä ja onnistumisista. Listan ainoa mies on koskettavan sarjakuvateoksen tehnyt Paco Roca.

Monelle lempikirjalleni yhteistä on kaunis kieli. Niin Jalonen, Kolu, Huotarinen kuin Rytisalokin hurmasivat minut kauniilla maisemilla, taitavasti rakennetuilla virkkeillä ja rikkaalla kielellä. Monia sitaatteja kirjoitin muistiin.

Toisaalta teokset hurmasivat minut aihepiireillään. Moni käsitteli naisen asemaa: Jotuni tietysti raaiten ja koskettavimmin. Muitakin vaikeita aiheita on listani kirjoissa esillä: transsukupuolisuus, mielenterveys, yhteiskunnan tulevaisuus. Paco Rocan Alzheimer-aiheinen sarjakuvateos nostatti kyyneleet pintaan.


1) Taina Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

2) Riitta Jalonen: Kirkkaus

3) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

4) Maria Jotuni: Huojuva talo

5) Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

6) Minna Rytisalo: Lempi

7) Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

8) Huhta ja Meriläinen: Feministin käsikirja

9) Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

10) Paco Roca: Ryppyjä

Muitakin hienoja kokemuksia vuoteen toki mahtui. Muun muassa Hauru, Auster, Gustafsson ja Björk ihastuttivat minua. Kärkikymmennikkö koostuu kuitenkin pakahduttavan kauniista kielestä, minulle tärkeistä aiheita ja feministin mieltä ilahduttavista kirjoista.

Ensi vuonna toivon lukevani erityisesti afrikkalaista ja eteläamerikkalaista kirjallisuutta: ne sivuutin tänä vuonna täysin (feministi minussa on pettynyt; toisaalta on luettava sitä, mitä kulloinkin tekee mieli lukea). Ylipäätään toivon tutustavani ensi vuoden käännettyyn kirjallisuuteen tätä vuotta paremmin, ja pidän sormet ristissä, että kiinnostavia käännösteoksia julkaistaisiin.

Mitkä lukukokemukset olivat teidän suosikkejanne viime vuonna? Entä mitä odotatte tältä vuodelta?

maanantai 2. tammikuuta 2017

Hädässä valkoinen tunnetaan? Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Tammi 2009 (2009)
Suom. Annukka Kolehmainen
278 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Ärgh. Epätoivoinen ja vihainen. Ei näin.
Kigalin kakkukaupasta on pidetty blogimaailmassa. Tartuin kirjaan siinä uskossa, että se antaisi minulle uusia näkemyksiä ja laajentaisi kirjallisuuskäsitystäni, johon viime vuonna kuului käytännössä vain länsimaalaista kirjallisuutta. Afrikkalaiseen kirjallisuuteen en kuitenkaan päässyt tutustumaan, ja seuraavassa, feministiseen lukuhaasteeseen kuuluvassa bloggauksessani esittelen, miksi Kigalin kakkukauppa ei edusta niitä arvoja, joihin feminismi minut on opettamassa. 

Taustoitan analyysiani tällä: Kigalin kakkukauppa kertoo Angelista, Tunisiasta Ruandaan muuttaneesta naisesta, joka on perustanut kotipaikkakunnalleen kakunleivontayrityksen. Leipomustensa ohessa Angel tapaa paikallisia ja vähemmän paikallisia henkilöitä, joiden tarinoiden kautta Parkin kuvaa Afrikkaa - tai sitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat, että Afrikka on.

1) Hädässä valkoinen tunnetaan - vai miten meni?

Kigalin kakkukaupan sivuliepeessä kerrotaan, että Parkin on viettänyt lapsuutensa Sambiassa, opiskellut Etelä-Afrikassa ja toiminut maanosassa konsulttina. Romaania lukiessani en voinut välttyä mielikuvalta, jossa kirja on syntynyt jonkinlaisen lähetystyötoiminnan herättämänä. Erilaisten henkilöhahmojen kautta Parkin tuo esille ruandalaisten ongelmia. Keskeisimpänä mainittakoon tyttöjen mahdollisuudet (niistä lisää tuonnempana) ja HIV. Köyhien maiden ongelmat on tietysti tärkeää nostaa tapetille, mutta Parkinin romaanissa niitä kuvataan ulkoapäin. Jokaisesta lapsihahmosta kerrotaan, onko tämä saanut "sairauden" tai "taudin", siis HIV:n, ja jopa kirjakerhossa valistetaan seksitautien vaaroista ja jaetaan kondomeja! Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä useamman henkilön kanssa Angel puhuu seksitaudista ja neuvoo näitä, miten jatkossa pitäisi toimia. Vaikka Angel periaatteessa suhtautuukin positiivisesti myös sairastuneisiin ja toivoo ymmärtävää asennetta myös muilta, korostunut puhe tästä sairaudesta antaa varsin yksipuolisen kuvan Ruandasta ja eritoten sen kansalaisten arkisista puheenaiheista. Oikea tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta kuuluu tietenkin kaikille, mutta minusta Parkin romaaneineen ei edusta oikeanlaisia toimia.

Kigalin kakkukaupassa Ruanda ja sen kansalaiset - kuten myös muutkin afrikkalaiset - näyttäytyvät avuttomina, osaamattomina ja muinaisaikoihin jääneinä ihmisinä. Heidän ei oleteta tietävän paljoakaan. Yksi nainen esimerkiksi yllättyy, miten paljon värejä voidaan muodostaa sekoittamalla sinistä, keltaista ja punaista! Myös epähygieenisistä vessoita valitetaan ja valistetaan kysymättä, millaisia resursseja kyläläisillä on saniteettitiloihin ollut.

2) Lainaa vain

Parkin esittelee lukijalleen maiseman, jonka kaikki henkilöt ovat sidoksissa länsimaihin. Talossa, jossa Angel asuu, ei ole lainkaan paikallista väkeä, vaan asukaskunta koostuu muun muassa vapaaehtoistyöntekijöistä ja työnsä perässä Ruandaan muuttaneista. 

Kigalin kakkukaupan kulttuurissa ihannoidaan länsimaita. Tiesin kirjan varsin anti-feministiseksi jo siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä luvussa puhuttiin hiusten suoristamisesta - hiuskysymys on polttavan feministinen kysymys, kun ulkonäköpaineet suosivat länsimaista suoraa hiustenlaatua. Angelille, kirjan päähenkilölle, hiusten suoristaminen on ylellisyys. Itsen, oman kehon ja oman kulttuurin hyväksymisestä ei ääneen puhuta, ja konkreettiset kampaamokuvaukset kertovat, ettei Kigalin kakkukaupan maisemissa ylpeillä kiharaisilla, karkeilla hiuksilla. 

Myös populäärikulttuuri on saavuttanut Parkinin Ruandan. Kun Angel lueskelee naapurilta lainattua Hello!-lehteä, hän pohdiskelee, mikä olisi sen ruandalainen versio. Miksi ruandalaisten pitäisi kopioida yhdysvaltaisia julkaisuja? Miksi ruandalaisen lehden nimi pitäisi olla suora käännös alkuperäisestä versiosta, ja miksi siinä pitäisi pyrkiä samanlaisiin julkkiskuvauksiin kuin amerikkalaisessa, varsin pinnallisessa juorulehdessä? 

Eniten minua säälitti se, että Kigalin kakkukaupassa kuunnellaan vain yhdysvaltalaista musiikkia. Olen käsittänyt, että afrikkalaiset kulttuurit ovat musiikillisesti rikkaita ja monirytmisiä. Sen sijaan, että Parkinin maalaamassa Ruandassa kuvailtaisiin omaperäistä, ruandalaisessa mielenmaisemassa syntynyttä musiikkia, soivat taustalla käännösversio Massachuchetts-laulusta sekä - kyllä! - Knocking on Heavens Door. Ei varmaan tarvitse kertoa, mitä ajattelin,, kun kansanmurhan turmelemat kansalaiset laulavat viimeisellä sivulla sopusoinnussa "A-a-a-a staying alive, staying alive". Häpeällistä.

3) Kieli- ja uskontopolitiikka

Valkoisen kulttuurin glorifiointi tunkeutuu myös poliittisiin kuvauksiin. Minua lähinnä nauratti, kun luin Africa Reflections -blogista luin, että Kigalin kakkukauppa on niin poliittisesti korrekti, ettei kukaan voi siitä loukkaantua. Jos edellä mainitut esimerkit eivät vielä riitä kuvaamaan, miten ylivoimaisena Parkinin romaanissa pidetään nimenomaan länsimaisuutta ja valkoisuutta, valotan asiaa vielä kieli- ja uskontopolitiikan kannalta. 

Parkin viljelee romaanissaan muutamia kansankielisiä saoja, mikä aina ilahduttaa. Usein toistuvan hakuna matata -fraasin kohdalla en kuitenkaan voinut olla ajattelematta Leijonakuningasta ja sitä, miten tämä swahilinkielinen ilmaisu on omittu länsimaiseen kulttuurin (ilmaisun voi olettaa olevan tuttu länsimaisille lukijoille). Toisekseen pohdin Angelin kielitaitoa. Hän on muuttanut Ruandaan, ja hänen kielitaitoonsa kuuluvat swahili ja englantia. Ruandassa puhuvaa ruandaa tai ranskaa hän ei juuri osaa, eikä romaanin aikana tohdi kieliä opetellakaan. Romaanissa kerrotaan, miten Ruandan virallisiksi kieliksi ajetaan ranskaa ja englantia. Sitten ihaillaan niitä, jotka ovat jo pitkällä englannin opinnoissa. Sopii vain kysyä, mistä tällaiset ideologiat kumpuavat! Siirtomaapolitiikkaa ja orjuuttajakulttuurien vaikutusta ei Parkinin romaanissa juuri mainita. Angelkin pääsee suhteellisen helpolla, sillä - kuin ihmeen kaupalla - kirjassa esiintyvät hahmot osaavat kuin osaavatkin aina sellaista kieltä, jota Angelkin osaa. Helppo ratkaisu, right? Kielipolitiikka - virallisia, länsimaisia kielisiä suositaan - ja kielivalinnat ilmenevät esimerkiksi seuraavasta katkelmasta, jossa valitaan, mitä kieltä puhutaan ja kenen täytyy ymmärtää sanottu:
"Huomenta kaikille", Angel sanoi englanniksi. "Valitettavasti en osaa ranskaa, ja jos puhun swahilia, Jenna ja Agathe eivät ymmärrä minua. Jos taas puhun ruandaa sen vähän mitä osaan, Jenna ei ymmärrä. Puhun siis englantia ja Jenna tulkkaa teille ranskaksi."
Länsimaiden kielellinen ja kulttuurinen vaikutsu näkyy myös hahmojen nimeämisessä. Oikeastaan lähes kaikkien hahmojen nimet ovat joko englannin- tai ranskankielisiä. Angel viittaa tietysti enkeliin, jonkinlaiseen pyhään, viattomaan hahmoon. Eniten nauroin kuitenkin Beckhamiksi kastetulle vauvalle. Eikö mikään riitä? Missä on Ruandan oma nimeämiskulttuuri? 

Parkin on ujuttanut romaaninsa paljon uskonnollisia viittauksia. Minä ihmettelin kristinuskon valtavaa läsnäoloa. Totta kai on ok, että kristittyjä ihmisiä kuvataan ja että ruandalaiset voivat olla kristittyjä - kullakin olkoon oikeus valita, mihin uskontokuntaan kuuluu. Minusta lukiessa on kuitenkin muistettava, mitä kautta kristinusko on Afrikan maihin päätynyt. Lähetyssaarnaajista ja jonkinlaisesta uskonpuhdistuksesta ei Kigalin kakkukaupassa mainita sanaakaan. Mitä kertoo se, että kaikki hahmot ovat kristittyjä? Mitä kertoo se, että marginaaliuskontojen kohdalla otetaan puheeksi vaaralliset kultit? Muslimeista puhutaan lähinnä henkilöinä, jotka kieltäytyvät juomasta alkoholia.

Parkin ottaa käsittelyynsä myös kansanmurhatarinat. Kuusi vuotta kansanmurhan jälkeen ruandalaiset kuvataan yhdeksi yhtenäiseksi kansaksi, joka hyvillä mielin unohtaa aiemmat heimojaot. Onkohan näin ollut? Minulle ongelmalliselta tuntui sekin, ettei romaanissa muutamaa heimoa ja heidäb erimielisyyttään lukuunottamatta selitetty, milloin, missä, miten ja miksi Ruandan kansanmurha tapahtui. Olen varma, että moni länsimaalainen lukija kaipaisi muistutusta tapahtuneesta (minäkin kaipasin, ja aion lukea aiheesta jostakin muualta). Ikävältä ja kummalliselta tuntui sekin, että kansanmurhaan viitataan tapahtumana, josta joko selvittiin tai ei selvitty. Traagiset tapahtumat näyttäytyvät selviämistaisteluna, jossa heikot kuolevat, vahvat selviytyvät - ja jatkavat sitten elämäänsä kuten ennenkin, vaikka kyse on valtavasta traumasta. Vaikka traumat voivat viedä kyvyn tuntea, tuntui muun muassa seuraava kuvailu silti naurettavalta: eräs nainen on menettänyt poikansa ja miehensä, nähnyt, miten nämä murhataan. Silti Parkin kuvaa hänen kertovan tapahtumista ikään kuin olisi ostamassa perunoita torilta. Anteeksi mitä? Tulen vihaiseksi tavoista, joilla Parkin hiljentää satutettujen, nöyryytettyjen ja terrorisoitujen ihmisten kokemuksia. Kigalin kakkukaupasta jää ylipäätään vaikutelma siitä, ettei traumojen todellisille kokemuksille anneta sijaa, vaan niitä lähinnä päivitellään kamalina, kammottavina tapahtumina, joista ei edes voi puhua. Länsimaalaiset eivät voikaan.

4) Kuka on feministi ja kenelle feministiset arvot suunnataan?

Periaatteessa Kigalin kakkukaupan voi ajatella pyrkivän feminismiin. Angel tukee naisia, toivoo heidän kouluttautuvan, vastustaa ympärileikkausta ja hyväksyy myös prostituoidun Jeanne d´Arcin (kyllä, romaanin ainoa prostituoitu on nimetty ranskalaisen neitsytpyhimyksen mukaan) elämänvalinnat. Naisten aseman parantamiseen pyrkivät toimet jäävät kuitenkin varjoon, kun ottaa huomioon, miten paljon länsimaalaisuus romaanissa hallitsee. Vaikka Angel muutamissa yksittäisissä kohdissa toteaakin, että monikielisyys on rikkaus tai että Eurooppa ei ole ainoa ihannoinnin kohde, on länsimaalaisuus monella tapaa romaanin taustalla. Se näkyy siinäkin, että Afrikkaa eksotisoidaan - eräs yhdysvaltalainen yliopisto kiinnostuu ruandalaisopiskelijatytöstä sen takia, että tämä olisi ensimmäinen ruandalainen opiskelija heidän yliopistossaan. Niinpä niin, länsi pyrkii hyötymään toisista.

5) Miehiset tarinat

Kuinka Parkin esittelee romaanissaan miehet? Ilahduttavaa on se, että romaanin keskiössä on Angel, jonka miestä, Piusta, ei juuri tuoda esille - tämä hädin tuskin saa puheenvuoroa koko romaanin aikana. Periaatteessa Parkin siis antaa äänen naiselle ja keskittyy tämän yksityiseen elämään. Angelin kohtaamissa miehissä on kuitenkin tarinoita, jotka eivät minua miellyttäneet. Erityisesti mieleen jäi kuvaus ruandalaisesta sotilaasta, joka kieltäytyy puhumasta mitään sotakokemuksistaan ja haluaa paeta Ruandasta länsimaihin. Hän aikoo naida länsimaisen tytön, jota ei ole vielä tavannut, mutta uskoo pystyvänsä ylipuhumaan tämän. Vaikka Angel pitääkin miehen toimia tuomittavana, jäin miettimään, mitä tarinalla oikeastaan haluttiin kertoa. Parkin uusintaa kertomuksellaan kuvan afrikkalaisesta miehestä, jolla on naista enemmän sananvaltaa ja joka käyttää naista vain hyödykseen. Sama sävy toistuu myös Boscon tarinassa: hänetkin kuvataan mieheksi, joka pystyy päättämään ja valitsemaan, ketä rakastaa.

Muun muassa näiden ajatusten pohjalta minulle muodostui kuva romaanista, jossa Afrikkaa kuvataan pääsääntöisesti niiden stereotypioiden kautta, joita länsimaalaisilla ihmisillä tästä laajasta maanosasta on. Parkin yrittää selvästi ottaa esiin ihmisoikeus- ja naisasiakysymyksiä, mutta ontuu niin juonellisesti kuin kerronnallisestikin. Litteät ihmishahmot eivät syvennä lukijan Ruanda-kuvaa, vaikka päähenkilö Angel suhteellisen empaattinen onkin. HIV-keskustelujen korostaminen luo varsin yksipuoleisen kuvan siitä, millaisessa maailmassa Ruandassa eletään. Vaikka Parkin osuu oikeaan siinä, että monissa maissa riittää työtä ihmisoikeuksien suhteen, ei tunnu kuitenkaan oikealta, että länsimaat voisivat sanella Afrikkaan, kuinka siellä tulee elää.

Lopuksi on vielä todettava, etten tietenkään itse valkoisena ole oikeutettu määrittelemään, mitä Afrikasta tai sen valtiosta voi, saa tai pitää kertoa. Kuvittelen silti saaneeni feminismiltä välineitä siihen, miten tulkita Afrikasta ja sen maista kertovaa kirjallisuutta ja miten vastustaa maailmankuvaa, jossa valkoiset jyräävät. Toisenlaisetkin tulkinnat ovat mahdollisia, ja toivon, että esitätte niitä, jos siltä yhtään tuntuu. Kiitos. :)

Aloitan kirjalla tämän vuoden Helmet-haasteen ja kuittaan kohdan 47 (kaksi kriteeriä: käännöskirja + nimessä erisnimi).