maanantai 2. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi

- Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta. Ja sitten hän nukahti heti paikalla, ja kesäiset sireenit levittivät ystävällisen, vihreän varjonsa hänen ylitseen.
Aina silloin tällöin on mukava palata Tove Janssonin Muumi-kirjoihin. Tutustuin niihin kunnolla vasta opiskeluaikanani (joka, uskomatonta kyllä, on jo ohitse!), mutta sittemmin Muumi-romaaneista on tullut minulle varsin rakkaita. 

Taikatalvea en muista lukeneeni hyvään hetkeen - ja ehkä siksi yllätyin siitä, miten vahvasti Janssonin romaani käsittelee yksinäisyyttä. Talven saapuminen on allegoria sille, kun ihminen yhtäkkiä huomaa olevansa yksin maailmassa. Kaikki on valkoista, paljasta, uutta ja pelottavaa, tutut maisemat ovat muovautuneet kummallisiksi, ja kylmyys värisyttää sisältäpäin. 

Taikatalvi onkin Muumipeikon taistelukertomus. Kun peikko poikkeuksellisesti herää kesken talven, on järkytys suuri. Kukaan läheisistä ei ole hereillä, ja maailma tuntuu pelottavalta paikalta ilman äidin turvaa ja ystävien iloa. Muumilaakso, tuo utopistinen onnen idylli, on tuskin tunnistettavissa, kun aurinkoa ei näy. 

Jansson on koonnut pieneen romaaniin useita kiinnostavia henkilöhahmoja. Heistä jokainen on jollakin tavalla yksin tai yksinäinen: Myy viihtyy itsenäisenä henkilönä omilla seikkailuillaan, Tuutikki taas on elämäänsä tottunut, tyyni rauhoittelija. Mörkö hiipii seuran perässä muttei onnistu koskaan lämmittämään ketään; Surku-koira murehtii sitä, ettei hän ole osa susilaumaa. Voimakastahtoinen Hemuli puolestaan on se asenne, jolla masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä usein lähestytään: sen kuin lähdet hiihtämään/retkeilemään/elämään, kyllä se siitä sujuu! Hemuli ei varsinaisesti tahdo pahaa muttei kuitenkaan ajattele toistenkaan parasta, minkä kiltti Muumipeikko-parka saa huomata. 

Taikatalvi on lohdullinen talvi- ja yksinäisyyskirja. Se tarjoaa kiinnostavia tarinoita ja tapahtumia lapsilukijalle mutta opettaa paljon myös aikuiselle. Janssonin filosofinen tyyli on ihailtavan viisasta.

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 2005 (1958)
Suom. Laila Järvinen
131 s.
Pisteitä: 5/5

Toisaalla: Kirjojen kamarin Katja lumoutui, Lukuisa-blogin Laura tunnelmoi teoksen kuvitusta, ja Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria muistuttaa, että parhaat kirjat tarjoavat jotakin sekä aikuisilla että lapsille.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing on jo jonkin aikaa kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden pariin en oikeastaan ole halunnut palata mutta joiden teosten lukemista kuitenkin pidän tärkeänä. Kun en oikein tiennyt, mahtaisinko viihtyä Lessingin kirjojen parissa (eräs opiskeluaikana luettu teos oli tylsistyttävä kokemus), sorruin kirjastonhyllyllä samaan kuin teini-ikäiset, äikkävastaiset oppilaani: valitsin Lessingin kirjoista ohuimman. 

Viides lapsi ei, lyhyydestään huolimatta, ole kevyttä luettavaa. Kyse on raa´asta, surullisesta tarinasta, jonka traagisuus ja trillerimäisyys tuovat mieleen monet Ian McEwanin teokset. Viidennen lapsen keskiössä on varsin konservatiivista elämää elävä pariskunta Harriet ja David, joiden hartaimpana haaveena on kasvattaa isoa lapsilaumaa. Synkkämielinen uhka alkaa kuitenkin leijua pariskunnan päällä jo ensimmäisestä lapsesta saakka: teollistuneessa Britanniassa suuri lapsikatras ei ole enää kenenkää ihanne. Perheen ja yhteiskunnan tylyt asenteet tuntuvat ennustavan sitä, mitä lopulta tapahtuu: Harriet ja David saavat lapsen, jonka kasvattamisesta he eivät enää selviä. 

Ben syntyy kaikin puolin varsin poikkeuksellisena lapsena: hän on vauhko ja väkivaltainen, kookas ja pelottava. Pojan vammaisuus ilmenee aggressiivisena käytöksenä, ja perheen onni hajoaa jo raskausaikana. Varsinkin Beniä ennen syntynyt Paul kärsii, ja niin idylli onnellisesta lapsiperheestä on hajalla. 

Romaanin moraalinen ristiriita syntyy siitä, mitä äidin (ja isän) kuuluu tehdä, kun yksi perheenjäsenistä aiheuttaa pahaa oloa kaikille muille. Lessing pohtii romaanissaan sitä, miten vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa vanhemmat ovat. David asettuu nopeasti puoltamaan sitä, että Ben lähetetään pois. Alussa niin sympaattiselta tuntunut mies muuttuu varsin vastenmieliseksi: hän kääntää selkänsä vaimolleen eikä onnistu tukemaan tätä. Harriet moniulotteisempana hahmona ymmärtää paremmin, että tietynlaista ihmiselämää voi noin vain arvottaa pahaksi. Viides lapsi kysyykin, voiko vammaisen, aggressiivisen lapsen työntää syrjään perhe-elämästä, voiko vanhemmat puolustaa terveempien lasten tulevaisuutta ja missä määrin vanhempien on kyettävä rakastamaan omia lapsiaan.

Samalla, kun romaanin huippukohta kietoutuu moraaliristiriitaan, esittelee Lessing teoksessaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka vaikuttavat Harrietin ja tämän perheen julmaan kohtaloon. Vielä 70-luvun Britanniassa vammaisia lapsia ei osattu hoitaa asiallisesti; Beniäkin pidetään pitkään ihan normaalina lapsena. Lessing huomauttaa myös taitavasti romaanissaan, etteivät äiditkään jaksa kaikkea: he saattavat masentua, ahdistua ja tuntea pelkoa. Äidinrakkauskaan ei ole itsestäänselvyys. Viides lapsi ottaakin käsittelyyn elämäntilanteen, jossa vanhempien on lähes mahdotonta ymmärtää ja rakastaa lastaan. 

Viides lapsi on yleissävyltään varsin synkkä ja ahdistava. Sen keskeinen ristiriita on kuitenkin niin kiinnostava, että kirja on ahmittava kaikista pelon tunteista huolimatta. Lyhyillä, tiivistunnelmaisilla virkkeillä Lessing luo perheen, jonka elämäntilanteeseen ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Mikäli trillerimäiset, psykologiset ihmissuhderomaanit kiinnostavat, tähän teokseen kannattaa tarttua.

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava 2007 (1989), Otavan kirjasto
160 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ugh. Kiinnostavan ahdistava.

Toisaalla: Kirjainten virrassa -blogin Hannalle Viides lapsi oli järisyttävä, intensiivinen elämys, Suketus kysyy, miksi kategoriat ja ihmisten luokittelu ovat niin merkityksellisiä, Järjellä ja tunteella -blogissa pohditaan pahuuden syntymekanismeja, ja Leena Lumille teos oli hyvä Lessing-kokemus.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Katri Vala: Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot
WSOY 2004, Kotimaiset valiot
510 sivua
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ah! Huutomerkein ylistän!

Nuorena tahdoin olla Katri Vala. Rakastuin hänen runoihinsa teini-ikäisenä, ja selailin Kootut runot -kokoelmaa usein kotona. Kun tässä eräs ilta tarkastelin omia runojani vuosikymmenen takaa, ei jäänyt epäselväksi, kuka suomalainen runoilija oli ollut esikuvani. Lauserytmit, huutomerkit ja tunnekuvat olivat tuttuja Valan tuotannosta. 

Luin tätä Kootut runot -opusta (johon on koottu koko Valan tuotanto) samanaikaisesti Valan elämäkerran kanssa. Se oli hyvä ratkaisu nyt, kun olin jo aiemmin tutustunut Valan runoihin. Valan henkilöhistoria hahmotti sitä kontekstia, jossa runot olivat syntyneet, ja toisaalta Saarenheimon tulkinnat antoivat oman lisänsä sille, miten Valan runot ymmärsin. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin teoksiin, sillä niin Valan runoista saa varsin laajan, kattavan ja moniselitteisen kuvan.

Minulle rakkain kokoelma on Valan ensimmäinen, Kaukainen puutarha. Se edustaa minulle niitä asioita, joista Valan muistan: nuoruuden hurmosta, kiihkeitä tunteita, värejä, toistoa, huutomerkkejä. Kokoelman alku on suorastaan järisyttävä: ensirunot käsittelevät nuoruuden eloa, elämänvoimaa, mutta pian tulee syksy. Yhtäkkiä elämänhalu katoaa: 
Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti
kuin jäätyvä puu
turhaan odottaen polttavaa suudelmaa.
Vala on taitava kuvaamaan elämän eri tunteita, mutta suomalaiseen tapaan hänkin velloo usein melankolisissa, ahdistavissa, jopa kuolemansävyisissä tunnelmissa. Kuolema ja suru ovat monella tapaa läsnä hänen runoissaan. Ensimmäisen runokokoelman Murhattu maa -osasto käsittelee elämän syksyä, lehtien putoamista, elämän hiipumista. Myös Valan omat elämäntapahtumat heijastelevat runoihin, kuten Saarenheimon kirjoittama elämäkerta paljastaa. Riuduttavia ja riipaisevia ovat ne runot, joissa Vala itkee kuolleen lapsensa perään. 


Elämän ja kuoleman välinen suhde kiehtoo Valaa. Elämä näyttäytyy Valan runoissa tulenpunaisena ja oranssina voimana, joka kuitenkin helposti horjahtaa synkälle tielle. Maan laiturilla -kokoelman runossa Onnellinen Vala kuvaa osuvasti sitä, miten vuoroin elämä, vuoroin kuolema näyttäytyy haluttavana: 
Olen kahden ihanuuden välillä: 
elämä - huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema - ihanasti kiehtova
niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla. 
Vaellanpa elämään tai kuolemaan, 
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
Minua kiehtoo kuitenkin myös tapa, jolla Valan runot hohkavat rakkautta ja positiivisia tunteita. Sininen ovi -kokoelma on positiivisempi, leppoisampi ja rakastuneempi kuin Valan muut kokoelmat, ja se on julkaistu aikoihin, jolloin Vala solmi ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Rakkaus näyttäytyy satumaisena, pelastavana voimana, johon epävarmakin runonpuhuja voi takertua. 

Vala on taitava metaforien käyttäjä. Meri on elämä, joka kantaa kauas, yleensä kuolemaa kohti. Satujen kautta hahmottuu elämän fantasianomainen puoli, ne haaveet, joiden toivoisi olevan totta. Myös sanankäyttäjänä Vala on taitava, ja hänen kokoelmansa on sanastoltaan rikas. Adjektiivit ja värit saattavat alkuun tuntua liioitelluilta, mutta ne voimistavat runojen välittämiä mielikuvia. 

Valan Kootut runot on muhkea lukupaketti, mutta se tarjoaa huikaisevia tunne-elämyksiä. En ihmettele, miksi rakastin Valan runoja nuorena: ne ovat täynnä tunne-elämää, huutomerkkejä, pakahtuvaa sydäntä. Elämän kipeys mutta myös lohdullisuus välittyvät Valan runoista, joista voi ammentaa moniakin elämänohjeita. Olen iloinen siitä, että luin tämän kokoelman Ompun runohaasteeseen - Vala on todellakin lempirunoilijani. Kootut runot on ehdottomasti hankittava omaan hyllyyn, sillä tahdon palata näihin runoihin yhä uudestaan ja uudestaan. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vala ja Paavolainen fiktiivisessä romaanissa - Asko Jaakonahon Valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Otava 2017
316 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Äh. Odotin toista.

Katri Valan elämäkertaa lukiessani pysähdyin miettimään, ketä 20-luvun tulenkantajat oikein olivatkaan. Vain Vala oli taiteilijana minulle aiemmin tuttu, ja niinpäryhdyin selvittämään, löytäisinkö paikallisesta kirjastosta esimerkiksi Olavi Paavolaisen tuotantoa. Aivan haluamaani suuntaan en päätynyt, mutta sen sijaan ilahduin löytäessäni uutuusromaanin Valon juhla, joka käsittelee Valan ja Paavolaisen omalaatuista ystävyyssuhdetta. 

Asko Jaakonaho todellakin nostaa romaanissaan esiin kaksi kirjallisuushistoriamme merkittävää henkilöä ja luo heistä fiktiivisen, tositapahtumiin pohjautuvan tarinan. Valon juhla ei kuitenkaan lähesty Valan ja Paavolaisen elämäntarinoita siitä näkökulmasta, jonka voisi ajatella olevan ensimmäiseä mielessä: esimerkiksi 20-luvun Tulenkantajien aika ja suomalaisen runouden uudistaminen jäävät romaanin taustalle. Sen sijaan Jaakonaho keskittyy sotavuosiin ja Valan viimeisiin elinvuosiin: näinä vuosina Vala ja Paavolainen sopivat riitansa ja palaavat jälleen ystäviksi. 

On tavallaan kiinnostavaa, että Jaakonaho on valinnut romaanin kiinnekohdaksi nimenomaan ne vuodet, jolloin ainakaan Vala ei enää tuottanut kirjallisuutta eikä osallistunut Suomen kulttuurielämään. Romaani kyllä kiinnittää huomion siihen, miten sota ja Valan sairaus vievät kyvyn olla luova, mutta monessakin kohtaa pidin ongelmallisena sitä, ettei varsinkaan Valaa käsitelty tässä romaanissa taiteilijana. 

Miehet tekevät Valan

Feministinä kiinnitin huomiota siihen, että Vala kuvataan tässä romaanissa suhteessa elämänsä miehiin. Hän ei niinkään ole olemassa yksilönä eikä poikkeuksellisena taiteilijana - vaikka kumpaakin oli - vaan romaanin jännite syntyy Paavolaisen tapaamisesta ja ystävyyden uudesta alusta. Jaakonahon Paavolainen vaikuttaa jopa ylimielisen ärsyttävältä: hän kuvautuu pelastajaksi, joka suostuttelee Valan julkaisemaan vielä yhden kokoelman. Paavolaisen tiedetään olleen Valalle tärkeä kollegiaalinen tuki, mutta Valon juhlassa kaikki kunnia Valan omaperäisyydestä kasautuu Paavolaisen harteille. Paitsi että Paavolainen väkisin kinuaa Valalta julkaistavaa materiaalia, on Jaakonaho asettanut Paavolaisen suuhun monia Valan runoista tunnettuja fraaseja. En ole varma, miten suuri Paavolaisen rooli lopulta oli siinä, että Vala sai tuotettua taidetta ja julkaistua viimeisen kokoelmansa, mutta olen varma siitä, että Valan taiteilijuutta olisi voinut kuvata toisin.

Valan taiteilijuus tosiaankin typistyy muutamiin virkkeisiin, joissa joko viitataan tulevaan kokoelmaan tai joissa Vala vähättelee omaa tuotantoaan. Kiinnostavaa onkin, miten Vala hahmottuu henkilöksi, joka ei lopulta arvostanut omaa taidettaan ja häpesi menneitä ratkaisujaan. Saarenheimon elämäkerrasta tällaista vaikutelmaa ei synny, mutta toisaalta kriittinen, katkera ja epävarma taitelijakuva on Jaakonaholta kiinnostava valinta. 

Taiteilijuuden syrjään heittäminen on kuitenkin varsin merkityksellinen seikka, sillä se määrittää sen, miten Valaa (ja Paavolaista) lopulta kuvataan. Jaakonaho nostaa keskiöön Paavolaisen ja Valan suhteen, josta jo aikalaiset juorusivat. Nuoruuden romanttisista kokemuksista vihjataan, mutta lopulta Valon juhla ei paljasta paljoakaan siitä, millaiseksi Valan ja Paavolaisen suhde kehittyy. Lukija jää odottamaan huippukohtaa, jota ei oikeastaan tule. Silloin, kun Paavolainen ei koeta omia Valaa itselleen, tarkastellaan Valaa äitinä ja aviovaimona. Niinpä Vala näyttäytyy kaikkena muuna paitsi taiteilijana: hän on romantisoitu, ihannoitu naispuolinen ystävä, tyyni ja osaansa tyytyvä aviovaimo, lapsestaan huolehtiva äiti ja itsenäisyyttä kaipaava tytär. Samperi vie, haluaisin sanoa! Katri Vala on yksi lahjakkaimmista suomalaisista taiteilijoista: miksi häntä käsitellään tässä romaanissa yksityishenkilönä, tunteissa vellovana ja miehien kautta määrittyvänä naisena? 

Voiko toisen kieltä koskaan ottaa omakseen? 

Kerronnallisesti romaani jakautuu useampaan osaan: ensin aloitetaan 40-luvulta, minkä jälkeen palataan hetkeksi Valan ja Paavolaisen nuoruudenpäiviin ja kuuluisan alastonuinti-iltaan. Viivähdys nuoruuden hurmiossa on lyhyt, ja myös loppuromaani käsittelee sota-aikaa. Vala ja Paavolainen vuorottelevat romaanin minäkertojina, ja Jaakonaho kertoo kummankin tarinaa erikseen. Koska olin juuri lukenut Valan elämäkerran, oli minun helppo pysytellä mukana Valan ja osittain myös Paavolaisen tarinassa. Koin kuitenkin, että Jaakonaho olisi voinut avata Valan ja Paavolaisen menneisyyttä selväsanaisemmin, sillä Valon juhlassa historia heiluu taustalla himmeänä. Varsinkaan Paavolaisesta ei rakentunut minulle selkeää kuvaa - mitä hän elämällään teki, mitä hän sai aikaan? Politiikka varjostaa ja seuraa molempien keskushahmojen elämää, mutta olisin oikeastaan ollut kiinnostuneempi taiteesta ja sen merkityksestä, kumpikin kun on ollut suomalaista kirjallisuutta rakentamassa. 

Jaakonahon kieli on varsin runollista, ja siitä paljastuu halu tavoitella Valan ja Paavolaisen lyyristä kieltä. En kuitenkaan lämmennyt Jaakonahon tyylivalinnoille. Ensinnäkin tekstiä on paikoin hankala lukea, sillä konkreettisetkin ajatukset ilmaistaan varsin lennokkain sanankääntein. Intertekstuaaliset viittaukset Valan tuotantoon puolestaan ontuvat eivätkä kuulosta luonnolliselta. Toisen sanoja on vaikea laittaa omaan suuhunsa, ja niinpä Valaan viittaavat ilmaukset ja sananvalinnat tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, jolla Jaakonaho yrittää päästä Valan mielentilaan. 

Faktan ja fiktion sekoittamisessa on omat riskinsä. Ongelmallista on, jos lukija on - kuten minä olin tehnyt - juuri perehtynyt faktapuoleen. Vertasin teosta jatkuvasti Saarenheimon kirjoittamaan elämäkertaan, vaikka Valon juhla on Jaakonahon fiktiivinen tulkinta Valan ja Paavolaisen elämästä. Fiktioteoksen ei tietenkään tarvitse noudattaa orjallisesti sitä rytmiä, jota tarinan keskushenkilöt ovat oikeasti eläneet. Minä kuitenkin toivoin tältä romaanilta toisenlaista näkökulmaa, sillä Valan ja Paavolaisen elämässä minua kiinnostaa nimenomaan se, miten he teoksiaan loivat ja miten he suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttivat. Varsinkin Vala on minulle nimenomaan nuoruuden hurmoksen kuvaaja, ja tätä vaikutelmaa olisin halunnut tarkastella myös fiktiivisessä kontekstissa. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Superlukumaraton 1 (lopuksi)

Carry on reading - ja Hogwarts library -blogien pitäjät ovat julkistaneet syyskaudelle superlukumaratonin: kirjojen parissa voi viettää useamman vuorokauden kuluvan syksyn aikana. Minä olen aivan ihastunut lukumaratoneihin ja siispä mukana tälläkin kertaa. Työt jatkuvat kuitenkin maanantaina, joten aloitettava on jo tänään.

Luettavaa on kertynyt viikon varrella hyllyyn: Katri Valan runokokoelma odottaa loppuun lukemista, ja Valasta ja Paavolaisesta julkaistu uutuusromaani kiinnostaa myös. Lisäksi olen hamstrannut luettavaksi Nadja Sumasen ja Asta Ikosen nuortenromaanit, sillä nuortenkirjat ovat usein helppolukuista, mukavaa ajanvietettä. Murakamin uutuuden kävin ostamassa tuoreeltaan, joten vähän polttelee päästä aloittamaan.

Aloitan lukumaratonini tänään lauantaina klo 18.20. Muutamia tapahtumia - Barcelonan ottelu ja huominen linturetki - on odotettavissa lukemisen sekaan, mutta toivon, että lukumaraton auttaa viimeaikaiseen lukujumiini.

Hauskaa viikonloppua! Tästä se lähtee.

20.30 Parisen tuntia on mennyt. Aloitin maratonini Nadja Sumasen uutuudella Terveisin Seepra, mutta, toisin kuin kuvittelin, se ei ole vienyt minua mennessäni. Olenkin lueskellut välissä loppuun Katri Valan Kootut runot, jota minulla oli jäljellä 85 sivua. Ensimmäiseen pariin tuntiin olen ehtinyt lukea jo 215 sivua, mitä tietysti edesauttaa tuon runokokoelman lukeminen. Valan runot puhuttelevat, ja siirtynen nyt vilkaisemaan, mitä annettavaa on Asko Jaakonahon Valon juhlalla, joka on fiktiivinen romaani Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Elän täyttä päätä yhtä 20-lukua!

8.30 Illalla ja nyt yöunien jälkeen olen lukenut Jaakohahon romaania. Se on Valan runojen ja elämäkerran jälkeen kiinnostavaa luettavaa muttei ole kuitenkaan tarjonnut kovin suurta lukuelämystä. Olen lukenut romaania nyt 137 sivua ja yhteensä siis 447 sivua.

18.15 Päätän lukumaratonini tähän. Sain juuri luettua loppuun Asko Jaakonahon teoksen. Kaiken odotuksen jälkeen se oli pettymys -tyyli tekotaiteellinen, ja Vala oli olemassa vain suhteessa elämänsä miehiin. Romaani herätti kuitenkin paljon ajatuksia, joten kiinnostava postaus on tulossa, kunhan ehdin jäsentämään ajatukseni tekstiksi. Yhteensä luin maratonilla 531 sivua.

Kerttu Saarenheimo: Katri Vala, aikansa kapinallinen

Kerttu Saarenheimo: Katri Vala, aikansa kapinallinen
WSOY 1984
374 s.
Pisteitä: 4/5
Oksan hyllyltä -blogissa käynnistettiin kuun alussa Naisen tie -haaste. Naisen tie on blogimaailman vastine sille tosiseikalle, etteivät syksyn uutuuselämäkerrat juuri nosta esiin naisten tarinoita. Jokseenkin vastenmieliseltä tuntuu, että 100-vuotiaassa Suomi puhuu itsestään tasa-arvoisena valtiona. Silti tietyt konkreettiset ilmiöt, kuten vaikkapa miespanoitteisuus elämäkerroissa, paljastavat, että yhteiskunnassamme ääni annetaan usein mieluummin miehelle kuin naiselle. 

Feministinä lähdin tietysti mukaan haasteeseen, jossa naisille annetaan ääni ja tila. Pohdiskelin jonkin aikaa, mitä oikein lukisin haasteeseen - en ole elämäkertojen ystävä, ja autofiktiivisiä romaaneitakin luen harvakseltaan. Mieleeni muistui kuitenkin eräs elämäkerta, jota tapailin kiihkeässä yläasteiässäni: Kerttu Saarenheimon kirjoittama elämäkerta runoilija Katri Valasta. 

Katri Vala, aikansa kapinallinen on monipuolinen katsaus runoilija Valan elämään ja tuotantoon. Katri Vala tunnetaan suomalaisen runouden uudistajana: hän on yksi ensimmäisistä runoilijoista, jotka toistuvasti välttivät säännöllistä runomittaa ja ryhtyivät tuottamaan vapaamittaisia runoja. Tämän lisäksi Vala tunnetaan osana Tulenkantaja-runoilijaryhmää. 

Minä ilahduin tässä teoksessa nimenomaan siitä, että Saarenheimo painottaa vuoroin Valan henkilökohtaista elämää, vuoroin tämän tuotantoa. Elämänkaaren tapahtumat taustoittavat kunkin runokokoelman syntyä, jolloin runot, teokset ja niiden teemat aukeavat elämäkerran lukijallekin eri tavalla. Saarenheimon teos onkin jäsennelty varsin mainiosti, ja se tarjoaa kiinnostavaa luettavaa niillekin, jotka eivät jaksa puisevia selityksiä runoilijan kotimaisemista tai esi-isistä. Vaikka Saarenheimon teos on kattava katsaus Valan henkilökohtaiseen elämään, lähestytään sitä nimenomaan runoilijuuden ja taiteilijuuden kautta. 

Katri Vala, aikansa kapinallinen hahmottaa Valan elämässä tapahtuneet keskeisimmät tapahtumat ja niiden vaikutuksen Valan tuotantoon. Vala kuvataan toimeliaana ja aktiivsena, joskin iän myötä katkeroituvana taiteilijahahmona. Saarenheimo käsittelee teoksessaan sitä, miten nuoruuden into näkyy palavina vertauskuvina ja väreinä Valan ensimmäisessä runokokoelmassa; rakkaus ja lapsen kuolema taas värittävät ja pimentävät seuraavia kokoelmia. Yllättävää kokoelmassa oli, miten vahvasti politiikka ja poliittiset näkemykset ovat vaikuttaneet 20- ja 30-lukujen taiteelliseen elämään. Taiteellisten ryhmien kokoontumisia ovat valvoneet poliisit, onhan Katri Valaa ystävineen pidetty valtiolle vaarallisina kommunisteina. Runojensa ohella Vala onkin ottanut tiuhaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja puolustanut esimerkiksi äitien asemaa ja seksuaalikasvatuksen tärkeyttä. Aikansa feministi siis hänkin.

Luin Valan elämäkertaa rinnakkain hänen Koottujen runojensa kanssa. Olen lukenut Valan runot aiemminkin, joten ratkaisuni oli hyvä: taustoitin kutakin kokoelmaa lukemalla Valan elämänvaiheisiin liittyvät luvut, siirryin sitten runoihin ja palasin lukemaan Saarenheimon tekemän teosesittelyn ja -tulkinnan. Saarenheimon teos onkin ilo lukijalle, joka kaipaa apua, tukea tai lisähavaintoja runojen tulkintaan ja joka haluaa asettaa runot yhteiskunnalliseen ja Valan elämäkerralliseen kehykseen. Saarenheimon teoksessa hienoa on sekin, että teksti on helppolukuista. Katri Vala, aikansa kapinallinen esittelee keskeisimmät yksityiskohdat päähenkilönsä elämästä muttei jumitu tarpeettomiin yksityiskohtiin. Elämänkertojen puisevuuden Saarenheimo välttää sillä, että hän avaa taitavasti ja yleistajuisesti Valan teoksia ja niiden tematiikkaa. 


lauantai 16. syyskuuta 2017

Vaikuttavaa, ajankohtaista nuortenkirjallisuutta: Angie Thomasin Viha jonka kylvät

Toiset tarinat kulkevat mukana lapsuudesta saakka, toisiin törmää yllättäen. Angie Thomas on kirjoittanut nuortenromaanin, jonka ilmestymiseen en ollut varautunut, mutta josta kuultuani tiesin, että tämän kirjan haluan lukea. Viha jonka kylvät oli paitsi puhuteltavaa luettavaa myös keinoni päästä irti lukujumista. 

Angie Thomaksen nuortenromaanissa Viha jonka kylvät on kaikki, mitä hyvältä kirjallisuudelta voi toivoa: uusi, kiinnostava näkökulma, poliittinen ja ajankohtainen sanoma, kehittyvä, monimutkainen (nais-)päähenkilö, kiinnostavia sivuhahmoja, puhutteleva kerrontatapa, opettavaisuutta, toimintaa ja kaunis loppu. Tämä nuortenromaani, jossa äänen saa yhdysvaltalaisessa ghetossa kasvanut rodullistettu tyttö, on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita nykyajan lukijalle voi suositella. 

Viha jonka kylvät on hätkähdyttävän ajankohtainen. Romaanin alkuasetelma on seuraava: Starr istuu autossa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa, kun poliisit pysäyttävät heidät. Khalil ammutaan, koska mitäpä muutakaan musta nuorimies voisi olla kuin rikollinen, ja Starr joutuu, jo toista kertaa elämässään, kohtaamaan väkivaltaisen trauman. Starr tietää, ettei Khalil tehnyt mitään, mutta poliisi on toista mieltä. Starrin on tehtävä päätös siitä, mitä ja milloin hän viranomaisille puhuu. Oikeustaistelusta tulee rankka, kuten olettaa sopiikin: aiemmat päätökset eivät ole Starrin puolella.

Thomaksen romaanin aiheena onkin rodullistettujan ja poliisien välinen suhde. Viha jonka kylvät tuo lukijan eteen sen, mitä varsinkin Yhdysvalloissa, mutta taatusti ja enenevissä määrin myös Suomessa, tapahtuu: virkamiesten (rotuun liittyvät) ennakkoluulot ja -käsitykset vaikuttavat siihen, miten he toimivat ja ketä he epäilevät syyllisiksi. Syyt piilevät kolonialismissa ja muissa syrjivissä poliittisissa käytänteissä, mutta uutisotsikot paljastavat kyllä, että ilmiö on todellinen ja ajankohtainen. Vaan kuinka paljon turhista kuolemista oikeastaan välitetään? Thomas nostaa esiin aseenkäytön poliittisuuden ja osoittaa, miten räikeitä puutteita rodullistettujen ihmisoikeuksissa on. Sympatiat menevät aina poliisille, ja kuolleesta puhutaan niin kuin tämä olisi kuolemansa ansainnut. 

Starrin elämää seurataan traumasta oikeudenkäynnin loppumiseen ja elämän jatkumiseen saakka. Yksityinen ja poliittinen risteävät koko ajan: Starrin ja tämän naapuruston kautta osoitetaan, miksi rodullistettujen elämä on väkivaltaista ja vaikeaa. Thomaksen keskeisenä sanomana on, että nuoriin kylvetty viha ja heihin kohdistetut ennakkoluulot tuhoavat rodullistettujen mahdollisuuden osallistua elämään tasa-arvoisina ihmisinä. Viha, rikokset ja väkivalta syntyvät epätoivosta, mahdollisuuksien puutteesta ja jatkuvasta syrjinnästä. Kuinka kyetä elämään hyväksi pidettyä elämää, kun kukaan ei puolusta tai oikeuta olemassaoloa?

Viha jonka kylvät on järkyttävä ja pysäyttävä lukukokemus, jonka aikana joutuu hengittämään syvään. Puhekielinen kerronta, joka jäljittellee slangia, imaisee nopeasti mukaansa: se tuntuu luonnolliselta ilmaisukeinolta. Vaikka romaani alkaa traumaattisilla, väkivaltaisilla tapahtumilla, on Thomas onnistunut tasapainottamaan teoksensa niin, ettei sen sävy ole liian ahdistava. Monia isoja, identiteettiin liittyviä teemoja käsitellään kirjassa, mutta vastapainona Thomas muistuttaa, että myös rodullistettujen nuorten arki voi olla ihan tavallista: Starr nauraa, rakastaa, viettää aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Yhteisöllisyyden merkitys korostuu tässä kirjassa, sillä rakastava perhe on voimavara Starrille. 

Lopuksi Thomasta on kiitettävä siitä, ettei hän missään vaiheessa sorru leikkimään tyttöydellä: Viha jonka kylvät ei - valitettavan vaaleanpunaisesta ulkoasustaan huolimatta - ole millään tavalla perinteistä, hempeää tyttökirjallisuutta. Romaanin päähenkilö Starr on uskottava ihmisenä, eikä hänen elämänsä ytimessä ole löytää prinssiä tai antaa ystävien typeryydet anteeksi. Prinssi, Chris, on jo olemassa, ja rakkautta käsitellään identiteetin näkökulmasta: voiko musta tyttö seurustella valkoisen miehen kanssa? Onko suhde yksilötasoinen toteutuma rotujenvälisestä valta-asetelmasta? Pitkään Starr haluaa peitellä omaa taustaansa Chrisiltä, joka elää arkeaan varsin erilaisessa, paljon turvallisemmassa maailmassa. Valtaan ja kokemusmaailmaan liittyvät ongelmat ovat Chrisin ja Starrin parisuhteessa ongelmallisia, Thomas muistuttaa. Lukijan - ja maailman tulevaisuuden - onneksi Thomas on kuitenkin kirjoittanut Chrisistä kypsän, ajattelevan hahmon, joka kykenee alkaa havaita, miksi hänellä ei aina ole oikeutta puhua samalla tavalla kuin Starr.

Viha jonka kylvät on mahtavan monipuolinen kirja, jonka ajattelen puhuttelevan monia. Ensisijaisesti se on romaani rodullistetulta rodullistetulle, mistä olen iloinen: näitä ääniä, näiä vertaiskokemuksia, nuortenkirjallisuuteen tarvitaan. Romaani voi kuitenkin opettaa paljon myös valkoiselle lukijalle ja tehdä näkyväksi sen, miten konkreettisesti poliisien toimet vaikuttavat rodullistettujen arkeen. Puhekielisyydessään romaani houkuttelee nuoria lukemaan, ja monipuoliset nais- ja mieshahmot mahdollistavat useat erilaiset samastumiskokemukset. Herkimmille kirjaa ei voi suositella, mutta jos nuoresi kaipaa lukemista, kehotan aivan erityisesti harkitsemaan Thomaksen kirjaa. Viha jonka kylvät on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos, Angie Thomas.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Otava 2017 (2017)
Suom. Kaijamari Sivill
397 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma. Kiitos!

Elonmerkkejä Sivutiellä

Kohta kolmeen viikkoon en ole avannut Bloggeria, lukenut toisten tekstejä tai edes ajatellut, että voisin kirjoittaa jotakin omaa. Välillä olen ihmetellyt, miten äkkiä sitä etääntyykään tärkeästä harrastuksesta, miten äkkiä alkaa tuntua, että en tarvitse postauksia enkä kirjallisuuskeskusteluja. No, tietysti tarvitsen, ja siksi olen jälleen täällä. Olen pahoillani siitä, etten ole jaksanut vastata kommentteihin - blogi on ollut kovin rempallaan.

Syy on ihan ymmärrettävä, sillä aloitin syyskuun alussa työt. Opetettavat aineeni vaihtuivat, joten vietän taas ensimmäistä opettajavuottani. vaikka työni on sivutoimista, suunnittelua ja kielellä leikkimistä riittää. Energiaa muille kielijutuille, kuten kirjojen lukemiselle, postausten kirjoittamiselle tai toisten tekstien kommentoimiselle, ei ole ollut. Se tuntuu kovin kummalliselta, olenhan lukenut ja kirjoittanut tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Mutta näin aivot toimivat - kun uutta informaatiota tulee - ja kun vielä lisäksi opetan päivisin vieraalla kielellä - niin jostakin on säästettävä.

Nyt voin kuitenkin ilokseni kertoa, että olen viimein, kolmen viikon tauon jälkeen, saanut luettua kirjan. Angia Thomasin Viha jonka kylvät on ehdottomasti yksi kirjavuoden tapauksista; kenties vaikuttavin nuortenkirja, jonka olen koskaan lukenut. Tuskin maltan postauksen aloittamista - tästä kirjasta minulla on paljon sanottavaa.

Raikasta, onnellista syksyä elämäänne! Toivottavasti syksy ei tuudita uneen vaan kannustaa viltin alle kirjojen pariin.

torstai 31. elokuuta 2017

Kansikuvahaasteen päätös

Keväällä julistin innokkaasti, että aion selailla kansikuvia ja tarttua visuaalisuuden analysoimiseen. No höpöhöpö - en jaksanut innostua haasteestani kovinkaan, ja varsinkin loppukesästä en muistanut kansikuvia ollenkaan. Monta juttuideaa jäi toteuttamatta, mutta ehkä postaan kansista vielä joskus.

Tämän verran sain kuitenkin aikaan:

Timo K. Mukan Tabussa on symbolisesti kiinnostava kansi.
Andersenin nuortenkirja Lukossa puhuttelee myös kansikuvallaan.
Lehtisen nuortenkirja Rebekka ja kesäprinssi on kansikuvaltaan varsin avoin ja paljastaa hyvin teoksen tunnelman.
Yuri Herreran Maailmanlopun merkit -teoksessa parasta olikin ehkä kansi...

Kiitoksia teille, jotka olette postauksillanne olleet mukana haasteessa. Voitte jättää postauksen alle linkkejä teksteihinne. Yritän elvyttää itseäni jälleen postauskuntoon, mutta lukeminen ja kirjoittaminen tuntuvat tällä hetkellä varsin nihkeältä. Muutamia ihania kirjoja on luvun alla, mutta voi olla, että syksyn kiireet viivyttävät loppuun lukemista. Palaillaan!

maanantai 28. elokuuta 2017

Maarit Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä

Löysin Maarit Verrosen teokset opiskeluaikanani. Nelisen vuotta sitten istuin parvekkeellani kesäauringossa ja ahmin Verrosen romaaneita ja novellikokoelmia. Kolhot, järeät kalliomaisemat, kiihkottomasti tyrskyävät meret ja pimeyttä hohkavat luolat tulivat tutuiksi. Yksinäisyys ja syrjäytyminen, kirjailijan tuotannossa toistuva teema, peilautuvat aina varsin yksinkertaisista, karuista ja kaukaisista miljöistä. 

Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä on hyvä novellikokoelma niille, jotka arvostavat Verrosen analyyttista kerrontaa, syrjäytymisen tematiikkaa ja koruttomia miljöökuvauksia. Kuten kokoelman nimikin kertoo, kuvaa Verronen teoksessaan henkilöitä, jotka ovat joutuneet jollakin tavalla syrjään tavallisesta elämästä. Kokoelman avausnovellissa Vapaus minäkertoja on juuri päässyt vankilasta ja kaupunki muuttunut. Rangaistus-kertomuksessa puolestaan piileskellään pahoja asioita, ja Unelma riittävästä levosta -tarinassa naishahmo pääsee lepäämään ja rentoutumaan vasta alzheimeriin sairastuttuaan. 

Verrosen luomat hahmot ja heidän elämäntarinansa ovat todella kiinnostavia. Löytöretkeilijä-kokoelmaa on helppo lähestyä, sillä novellit ovat lyhyitä mutta kuitenkin ajatuksia herättäviä. Ne jättävät pohtimaan naisen asemaa, syrjäytyneiden huomioimista ja karuja elämäntarinoita. Samalla tulee ihasteltua sitä, miten vähäeleisesti Verronen pystyy luomaan uskottavia, synkkäreunaisia maailmoja.

Iso peukku kerronnalle 

Verrosen novellikokoelmasta nostan esiin kertomuksen Rangaistus. Se ansaitsee peukutuksensa kerrontansa vuoksi: novelli tiivistää jotakin olennaista Verrosen kielellisistä keinoista ja lahjakkuudesta. Rikoksen tehnyt Pakenija on jäänyt piilottelemaan urheilustadionin pimeään nurkkaukseen. Verronen kertoo Pakenijan tarinaa totutusti: kerronta analysoi hahmon tunteita muttei ota niihin kantaa, virkerakenteet ovat usein varsin lyhyitä, ja kerronta harppoo tyynesti aikakausien yli. Verrosen kertojaäänessä on jotakin varsin omaperäistä, ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. 

Maarit Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä
Tammi 1999
127 s.
Pisteitä: 5/5

perjantai 25. elokuuta 2017

Mielenrauhoitusmaraton (14.50)

Juupa juu, Sirri maratonilla - juoksemisesta ei tietenkään ole kyse. Sen sijaan kyse on mielenrauhasta: viime viikon lukumaratoniin en ehtinyt mukaan, vaikka olen kaivannut asettumista jo jonkin aikaa. Niinpä lueskelen ylhäisessä yksinäisyydessäni tänään ja huomenna; syksyn maratoneihin ilmoittauduin mukaan, mutta työkiireet saattavat vielä viedä veronsa. Niinpä katsoin - samoin teki poikaystäväni - parhaaksi ryhtyä lukemaan nyt, kun aikaa rentoutumiselle on. 

Kirjastosta ja kirjahyllystäni olen napannut luettavaksi seuraavia teoksia: Nirosen Tähdenpeiton, Walkerin Meridianin, Konstigin Ahneet ja viattomat, Maarit Verrosen Löytöretkeilijän, Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa ja muutaman muun (etupäässä novellikokoelma-) teoksen. Eväinä on torilta ostettuja marjoja: tuoreet karviaiset, mustaherukat ja pensasvadelmat maistuvat. Odotan jo innolla puolukka-aikaa, mutta aurinkoisiin, keltapunaisiin syyspäiviin on vielä hetki. 

Bloggaaminen on sujunut nihkeästi viime aikoina, sillä olen ollut jokseenkin syventynyt tuleviin opetustöihini. Suunnittelu on luovaa työtä ja vie energiaa lukemiselta, ja vaikka muutoin odotankin töiden alkamista, on uudessa elämäntilanteessa taas totuteltavaa. Kirjasaldo on tälle vuodelle jo huimat 87, joten en ole huolissani, vaikka tässä kuussa vähän vitkuttelisinkin. 

Aloitan maratonini näemmä klo 20.25 ja jatkan sitä huomiseen. Maarit Verrosen novellikokoelma on kesken, ja siihen on latautunut kovia odotuksia. Menen lukemaan sen loppuun!

20.25: Lukeminen alkaa.

22.40: Luin Verrosen novellikokoelman loppuun, yhteensä 40 sivua. Verronen on yksi novellistisuosikeistani: rakastan hänen sivustaseuraavaa kerrontatyyliänsä ja karujen miljöiden kuvausta. Kokoelmassa on monta kiinnostavaa novellia, ja jokainen tarina on sen verran lyhyt, että tottumattomammallekin novellien lukijalle kokoelma passaa mainiosti.
   Verrosen jälkeen aloitin Juuli Niemen novellikokoelman Tule hyvä. Aloituskertomus Eipä tiennyt poika oli mieleiseni, ja tarinan päähenkilö sai sympatiani puolelleen. Kaksi seuraavaa novellia ovat kiinnostavia kuvauksia nuoruudesta mutta junnaavat silti jotenkin paikoillaan. Kaipaan vähän enemmän toimintaa - tai sitten kerronnassa pitäisi olla enemmän koukkuja. Yhteensä olen lukenut 116 sivua.

9.25: Jatkoin aamulla Niemen novellikokoelmaa. Olen lukenut siitä nyt seitsemän novellia, mutta innostuin oikeastaan vain ensimmäisestä. Taidan vaihtaa seuraavaksi romaaniin, jottei lukeminen ole niin katkonaista.

11.40 Siirryin aamupäivästä Hetekivi Olssonin teokseen. Se kertoo maahanmuuttajataustaisestaa ruotsinsuomalaisesta tytöstä. Lämä 80-luvun köyhässä työläisperheessä on karua, ja Hetekivi Olssonin tarina tuo väistämättä mieleen Susanna Alakosken teokset. Kiinnostava joskin julma kuvaus kurjasta lapsuudesta ja kotoutumistoimien epäonnitumisesta.

14.50 Luin Niemen novellikokoelman loppuun - hajanaista, tavallista, pitkäveteistä. En innostunut. Kaikki tuntui jo aiemmin koetulta. Hetekivi Olssonin romaani on kiinnostava mutta aiheeltaan niin raskas, ettei sitä jaksa lukea yhteen menoon. Koetan pohtia, mitä lukisin seuraavaksi; nyt luettuna on 349 sivua.

18.00 Muutamaa yksittäistä sivua lukuunottamatta en ole jaksanut enää iltapäivästä lukea. Kotihommia riittää, enkä malta jättää niitä nyt sivuun. Täytyy jatkaa maratonia toisen kerran. Harmittaa, etten saa rentoutumiselle tarpeeksi tilaa, mutta arki on arki. Syyskuussa sitten paremmalla menestyksellä!

maanantai 21. elokuuta 2017

Novellihaasteeseen luettua: Eeva Tikan Hidas intohimo

Nuoruudessani, kun siirryin nuortenosastolta aikuistenkirjalukijaksi, oli Eeva Tikka minulle rakas kirjailija. Hänen lempeisiin, utuisen rauhallisiin teoksiinsa oli helppo siirtyä: ne eivät altistaneet varhaisteiniä liian julmille sanoille vaan jatkoivat luonnonläheisyydessään jokseenkin siitä, mihin Montgomery Anna-sarjassaan jäi. Mitä kokeneemmaksi lukijaksi vartuin, sitä vähemmän palasin Tikan kertomuksiin, vaikka niiden raukea kerronta onkin jäänyt mieleeni. 

Hidas intohimo on novellikokoelma, joka supattaa lukijansa korvaan kertomuksia sukupolvista, ikääntymisestä, menettämisestä ja läheisyyden kaipuusta. Sen kautta voi katsoa maisemia, joissa liikkuvat ikääntyvät, elämää jo nähneet hahmot, joiden elämäntapahtumat kytkeytyvät menneisiin ihmisiin. 

Jo aloitusnovelli puhuttelee. Se kuvailee vanhenevaa naista, joka on elänyt elämänsä äitinsä kanssa. Äiti on menehtynyt jokin aika sitten, ja aina äitinsä parasta ajatellut nainen on uuden tilanteen edessä. Siinä missä altruistista, epäitsekästä elämäntarinaa voisi pitää kertomuksena säälittävästä elämästä, osoittaa Tikka, ettei toisen ihmisen elämää voi mennä arvostelemaan. Novellin minäkertoja muistuttaa, että hänen elämänsä on arvokasta juuri sellaisena kuin se on ollut, eikä kaupunkilaisserkun tarvitse huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Muissakin novelleissa, kuten Kirveellä veistetyssä, Tikka huomauttaa, ettei toisten kautta elävä ihminen ole aina menettänyt omaa vapauttaan. Kokoelman novellit kuitenkin pohtivat sitä, miten eri sukupolvet eivät koskaan saavuta täysinäistä samanmielisyyttä, vaan nuorten ja vanhojen välille muodostuu kitkaisia konflikteja. 

Moni Tikan henkilöistä on menettänyt läheisen, ja varsinkin vanhemman menettämisen tematiikka toistuu. Yhtä moni kaipaa kuitenkin lähelleen ketä tahansa rakasta ihmistä; Pienessä kirkassilmässä eläkeikäinen yksineläjä huokaa, kun naapuriin muuttaa nuoruudenaikainen rakastettu. Kokoelman nimikkonovellista puolestaan huokuu toive siitä, että puutarhapalstan naapurin kanssa syntyisi jotakin syvää: hidas intohimo viittaa siihen, ettei kaikkea kuitenkaan haluta saavuttaa kerralla. Elämässä on aikaa tapahtua, minäkertoja pohtii.

Tikan kieli on sujuvasanaista ja symbolista. Luontokuvausten ystävät löytävät itsensä tästä kokoelmasta. Symboliikka on toimivaa ja kaunista, vaikka kaipasinkin välillä terävämpiä, toiminnantäyteisempiä hetkiä. Tikan tyyli puhuttelee pohdiskelevista, pysäyttävistä hetkistä nauttivia lukijoita. 


Ensimmäinen peukutukseni

Hitaasta intohimosta jää mieleen moni novelli, ja esimerkiksi niminovellia voi kiittää sen tyynestä, odottavasta temmosta, joka kaikessa eleettömyydessään paljastaa ihmistunteiden kirjon. Tässä postauksessa peukutan kuitenkin novellia Sukellus.

Peukutukseni kohdistuu kertomuksen teemaan, sillä Sukellukseen on kudottu kaikki ne keskeiset teemat, jotka Tikan novellikokoelmassa toistuvat. Tarina sukupolvien kohtaamisesta, etäisestä ja rikkonaisesta lapsi-vanhempisuhteesta sekä yksinäisyyden ja alakulon vesistä käynnistyy, kun nuori poika näkee miehen harppovan päättäväisesti veteen ja jäävän sille tielleen. Linkkuveitsi kulkee muistona ja motiivina novellin läpi; taianomaisella, tunnelmallisella tavalla Tikka onnistuu nivomaan Sukellukseen elementtejä, jotka toistuvat kokoelman muissakin novelleissa.

Eeva Tikka: Hidas intohimo
Gummerus 2007
185 s. 
Pisteitä. 4/5
Tunnelma: Hys. Kuuntele.

perjantai 18. elokuuta 2017

Kiuru & Strömberg-Jakka (toim.): Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä (feministin kesä 11)

Hanna Kiuru & Minna Strömberg-Jakka (toim.): 
Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä
Unipress 2017
303 s. 
Pisteitä: 4/5
Arvostelukappale.
Hanna Kiurun ja Minna Strömberg-Jakan toimittama tutkimusartikkelikokoelma Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä puuttuu aiheeseen, josta usein vaietaan: miten ihmiset saavat toteuttaa seksuaalisuuttaan tiloissa, joissa yksilön oikeuksia on tarpeen jollakin tavalla rajata. Suljetuista yhteisöistä mainitaan esimerkiksi vankilat, nuorisokodit, uskonnolliset yhteisöt ja päihdetukikeskukset. Seksuaalisuutta lähestytään sallitun ja kielletyn näkökulmasta, siis siitä, millä tavalla seksuaalisuutta saa tehdä näkyväksi tai miten se tabuistetaan.

Artikkelikokoelman tavoitteena on murtaa seksuaalisuuden tabuihin liittyviä rajoja, ja siinä se eittämättä onnistuu. Esimerkiksi oikeuspsykiatristen potilaiden ja vankien seksuaalisuutta käsittelevät artikkelit ohjaavat lukijan kysymyksiin, joita tulee harvoin pohtineeksi. Tuntuu tärkeältä, että seksuaalisuutta valvotaan olosuhteissa, joissa toisella on mahdollisuus käyttää valtaa toiseen, mutta toisaalta, kuten artikkeleissa muistutetaan, vankien ihmisyyttä ja seksuaalisuutta ei saa unohtaa. Rikoksilla on seuraamuksensa, mutta missä määrin yksityisyyden totaalinen menettäminen on oikeudenmukaista? Miten toteuttaa parisuhdetta, kun tapaamisia valvotaan tai niitä sallitaan vain harvakseltaan? 

Harri Moisio kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten seksuaalisuutta valvotaan nuorisokodin arjessa. Kuten teoksen muissakin artikkeleissa, paljastuu myös tässä tekstissä se, että toisten turvaaminen rajaa usein toisten mahdollisuuksia. Nuoria, joille rajat ja kunnioitus eivät välttämättä ole itsestäänselviä asioita, täytyy jollakin tavalla seurata, ja niinpä seurustelusuhteet ovat yleensä kiellettyjä. Taaskin keikutaan eettisellä vaakalaudalla. Artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että nuorten kanssa keskustellaan seksuaalisuudesta ja heitä kasvatetaan kohti tervettä seksuaalisuutta. Ongelmallisena pidän vain sitä Moision mainitsemaa käytännettä, että raskausriskistä puhutaan erityisesti tyttöjen kanssa keskustellessa. Noin yleisesti ottaen ajattelen, että raskaudesta ja lapsen saamisesta pitää puhua myös poikien kanssa - jos miehen vastuusta ei puhuta, ei ihme, mikäli nuoret miehet eivät sitä itse kanna. Raskaus ei koskea ainoastaan naisen kehoa vaan yhdistää lapsen vanhempia.

Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä nostaa kattavasti esiin erilaisia ryhmiä, joiden seksuaalisuutta ei tunnisteta tai joille seksuaalisuutta ei sallita. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuudesta lukisin mielelläni lisääkin - myytti vammaisten sukupuolettomuudesta ja seksuaalisuudettomuudesta tulee murtaa. Rakenteellisesti teos olisi voinut kaivata pientä hiontaa, tai ainakin artikkeleita olisi voinut yhdistellä toisin: esimerkiksi vankeus- ja oikeusartikkelit olisin lukenut mieluiten yhtä soittoa, samoin päihdeartikkelit linkittyivät toisiinsa.

Artikkelikokoelmaa lukiessa on syytä muistaa, että kyse on tutkimusartikkeleista, jotka vaativat lukijaltaan jonkin verran tieteellisen tekstin lukutaitoa. Yleistajuistetulle teoksellekin olisi varmasti käyttöä. Tästä kokoelmasta saa kuitenkin runsaasti tietoa seksuaalisuuden tabuista ja puhetavoista, joten kannattaa harkita teoksen lukemista, mikäli kohtaa arjessaan tai työssään seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

perjantai 11. elokuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on tullut minulle monella tavalla tutuksi. Ensimmäinen Härkös-muistoni liittyy, kuten niin monella muullakin, yläkouluun, jossa luettiin Häräntappoase. Sen jälkeen olen tutustunut Härkösen teoksiin satunnaisesti, blogissani olen kirjoittanut vain Loppuunkäsitellystä. Lämpimin muistoni liittyy kuitenkin ensimmäiseen opettajavuoteeni, jolloin suosittelin eräälle oppilaalleni erästä Härkösen teosta. Suosittelu oli onnistunut - oppilas innostui lukemisesta ja suunnitteli lainaavansa lisää Härkösen teoksia! Tämä on yksi äikänopehistoriani tähtihetkistä.

Loppuunkäsitellyn lailla myös Härkösen uutuus, Valomerkki, tarttuu mielenterveystematiikkaan. Romaanin päähenkilö on Anita, masentunut keski-ikäinen kirjailija, joka puurtaa tulevan teoksensa parissa, vaikka mieli kutsuisi lepäämään peiton alle. Luovan työn tuska ja masennuksen voimattomuus kietoutuvat yhteen ja vaikeuttavat Anitan elämää. Romaanin aluksi Anita ilmoittaa haluavansa kuolla: Valomerkki käsittelee ihmisen oikeutta päättää elämänsä.

Vaikka Valomerkkiä ei markkinoida omaelämäkerrallisena teoksena, on romaani silti jollakin tavalla täynnä henkilökohtaisuutta. Härkönen ei viljene yksityiskohtia mutta kuvaa uskottavasti ne asiat, joilla on romaanin juonen kannalta merkitystä. Kirjailijan arkea Härkönen kuvaa kiinnostavasti, vaikka kirjailijuuskirjat eivät silti irrota minulta liiemmin pisteitä.

Valomerkki on pitkälti ihmissuhderomaani. Anitan masennus kietoutuu moniin ihmisiin: Sairaus väsyttää parisuhdetta, vaikka Sakke onkin ihana, rakastava ja kärsivällinen. Monena vaikeana hetkenä Anita pohtii, miksi hän oikeastaan kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä kustannustoimittaja Riston kanssa; ihmissuhteen päättyminen markkeeraa pistettä, jolloin Anita ymmärtää, että hänen elämässään on liikaa kuluttavia tekijöitä. Siinä missä ystävä Vellu suojelee Anitaa ja auttaa tätä jaksamaan, on toinen ystävä Iiro manipuloiva, rasittava, valtaa käyttävä ihminen. Ei ole vaikea arvata, millaiset tekijät ovat tuottaneet tai ylläpitäneet päähenkilön masennusta. 

Härkönen tuo romaanissaan esille monia kliseitä, joita masentunut kuulee: nosta pää pystyyn, älä välitä, kyllä se siitä ohi menee. Kliseiden kautta korostuu se, ettei masennus näyttäydy sellaisena kuin moni luulee sen näyttäytyvän. Anita käy työkekkereillä, tapaa ystäviään ja viettää aikaa miehensä kanssa mutta on silti masentunut. On varsin kummallista, että Helsingin Sanomien toimittajan mukaan nämä tekijät syövät Anitan masennuksen uskottavuuden - ilmeisesti olisi oltava totaalinen epäonnistunut surkimus, peiton alla makaava mytty ja todellisuudesta eristäytynyt ihminen, jotta masennuksesta voisi alkaa puhua. Usein eläminen onnistuu mutta siitä ei kykene nauttimaan. Minusta Anitan masennus on arkisen uskottavaa: väsymys, alakulo ja itsetuhoisuus heijastuvat mutta myös peittyvät arkeen. Ilahdun myös siitä, että Härkönen nostaa proosansa keskiöön 50-vuotiaan naisen: Anitan ikäiset kun usein vaimennetaan julkisuudesta.

Vaikka teoksen päähenkilö onkin uskottava ja Härkösen dialogi nasevaa, soljuvaa ja omaperäisen humoristista, on Valomerkki silti hieman väsyttävä. Minulle teos ei noussut missään vaiheessa suureksi kokemukseksi; olisin kai kaivannut enemmän raakaa kerrontaa, tunteissa vellomista ja traumojen avaamista. Valomerkki riipii pintaa monesta tärkeästä, syvällisestäkin aiheesta mutta ei vastaa kaikkia niitä odotuksia, joita mielenterveysaiheiseen kirjaan latasin. Toisaalta teos on ihastuttanut montaa muuta: Rakkaudesta kirjoihin -blogissa romaania kehutaan erityislaatuiseksi ja sen dialogia napakaksi, ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja paitsi ahmaisi kirjan, myös viihtyi ja huvittui sen parissa. Opus eka -blogissa todetaan, että Härkönen onnistuu mielenterveyskriisien kuvaamissa mutta että kokonaisuus jää löyhäjuoniseksi.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 s.
Pisteitä: 3/5

maanantai 7. elokuuta 2017

Timo K. Mukka: Tabu

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus 2014 (1965)
180 s.
Pisteitä: 4/5
Pienoisromaanissaan Tabu Timo K. Mukka, suomalainen klassikkokirjailija, ottaa itselleen tyypilliseen tapaan esiin aiheen, joka kuohuttaa ja kohauttaa. Romaanin keskushenkilönä on nuori Milka, joka elää pienessä pirtissä yhdessä äitinsä kanssa. Isää ei ole tytön elämässä näkynyt, mutta jonkinlaista roolimallia tarjoaa renkimies Ojanen, Kristus Perkeleeksi kutsuttu, yhteisössä syrjitty mies.

Romaanin jännitteet syntyvät, kun Milka rakastuu renkiin. Mukan kerronnassa on havaittavissa viitteitä psykoanalyyttiseen ajatusmaailmaan, sillä Milkan rakastuminen rinnastuu isäsuhteen puuttumiseen. Ojanen ei aikuisen vastuuta kanna vaan käyttää ihastunutta tyttöä hyväkseen. Samaan aikaan hän liehittelee myös Milkan äitiä. 

Kertomuksen tabutematiikka liittyy kiellettyyn rakkaussuhteeseen sekä sen aiheuttamaan teiniaikaiseen raskauteen. Kolme keskushenkilöä elävät varsin eristäytynyttä elämää: heillä kullakin on syynsä vältellä kyläyhteisöä. Mukka rakentaa sanomaansa taitavasti, symboliikka on kiinnostavaa ja kieli sujuvan vähäeleistä. Tarinallisesti Tabussa on paljon inhottavaa, mikä lienee ollut Mukan tarkoituskin. Kerronnanlahjat ovat kiistämättömät, ja nautin tarinan lukemisesta.

Erityishuomiona on mainittava, että Tabun kansikuva on kaikessa symboliikassaan varsin puhutteleva. Ympyränpuolikkaat symboloivat Milkan kasvavaa vatsaa: tabutematiikka otetaan esille jo kannessa. Näitä puolikkaita ympäröi kolme kättä, joista yksi koskee yläpuolelta varsin hellästi, toinen ottaa alapuolelta vastaan ja kolmas piilottaa pientä hopearahaa, Kristus Perkeleeltä saatua arvoesinettä. Äidin hellä käsi, Kristus Perkeleen tumma, iso käsi ja Milkan oma, miehen käden lähelle asettuva käsi muodostavat suhteiden verkoston. 

Teoksen lopussa on pienoisromaanista erillinen novelli, Sankarihymni. Se kertoo Thörstenistä, joka on tehnyt suuren uroteon. Nuorta poikaa juhlitaan kylässä sankarina, ja naiset lankeavat häneen, mutta naisen ja seksuaalisuuden kohtaamisessa Thörsten ei pääse ylvästelemään. Eroottisesti latautuneessa novellissa seksuaalisuus näyttäytyy ylitsepääsemättömänä, vaikeana hetkenä, joka ei kulje sopusoinnussa muun rohkeuden kanssa. Novelli päättyy dramaattisesti, kun Thörsten kerta toisensa jälkeen epäonnistuu osoittamaan seksuaalisen kyvykkyytensä. Novelli on Mukan kerronnalle tyypillistä, nasevasanaista, valtavirtaa vastustavaa. Seksistä puhutaan kierrellen mutta kuitenkin suoraan - ei ihme, jos Mukka on aikanaan kohua herättänyt. Vaikka tarina näyttäytyykin aluksi vain eroottisena kertomuksena, syntyy sankariuden ja epäonnistumisen välisestä jännitteestä kiinnostava teema.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body (feministin kesä 10)

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body
Harper 2017
306 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Au. Tekee kipeää.
"Regardless of what you do, your body is the subject of public discourse with family, friends, and strangers alike. Your body is subject to commentary when you gain weight, lose weight, or maintain your unaccetable weight. People are quick to offer you statistics and information about the dangers of obesity, as if you are nost only fat but also incredibly stupid, unaware, delusional about the realities of your body and a world that is vigorously inhospitable to that body. This commentary is often couched as concern, as people only having your best interest at heart. They forget that you are a person. You are your body, nothing more, and your body should damn well become less."
Uusimmassa teoksessaan Hunger Roxane Gay kirjoittaa omasta kehostaan. Hunger on kertomus siitä, miten Gaysta tuli vakavasti ylipainoinen, miten hän kohtasi traumaattisen tilanteen ja mitä hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. 

Gayn tarinaa lukiessa ei voi olla liikuttumatta. Elämä on julmaa, minkä osoittaa se, että Gay raiskattiin 12-vuotiaana. Trauma ja ahdistus johtivat siihen, että Gay alkoi syödä - hän söi turvakseen, siksi, ettei olisi enää miehisen katseen alla. Vähitellen gay lihoi yhä enemmän ja enemmän; ja Hungerissa hän ottaa kantaa siihen, miten lihavuuteen tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan. 

Hungerin vaikuttavuus syntyy siitä, miten tarkasti ja monipuolisesti Gay tuo esille vaikeudet, joita hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. Perhe analysoi jatkuvasti sitä, miten lihavuusongelma saataisiin poistettua. Esiintymistilaisuus pidetään lavalla, jonne täytyy kavuta ilman portaita. Vaatteista on valittava ne, jotka sopivat - vaihtoehtoja ei juuri ole. Jo Bad feminististä tuttuun tapaan Gay analysoi vakuuttavasti myös mediailmiöitä, kuten Suurinta pudottajaa, jossa lihavuudesta tehdään mehevää viihdettä. 

Yhtenä teemana teoksessa on se, miten vaikea traumasta on puhua. Gay ei kykene puhumaan raiskauksesta perheensä kanssa: 12-vuotiaana hän ajattelee joutuvansa vaikeuksiin. Gayn sisäänpäin kääntyminen on esimerkki siitä yhteiskunnallisesta ilmiöstä, joka estää tai vaikeuttaa hyväksikäytöstä puhumista. Gay ei halua lisätä perheensä tuskaa muttei myöskään löydä sanoja. Vaikka hiljaisuus leijuu perheen yllä painostavana, huomaa Gay kuitenkin olevansa rakastettu. 

Koskettavinta teoksessa on kuitenkin Gayn ajatus omasta arvostaan ja siitä, mihin hän on oikeutettu. Gay toistaa usein sitä, ettei hän koe olevansa oikeutettu moniinkaan asioihin: ei läheisiin ihmissuhteisiin, ei kosketuksesta nauttimiseen, ei ruuasta nauttimiseen eikä vaatteiden valitsemiseen. Hunger näyttää raaásti sen, miten lihavalla ei ole oikeutta keholliseen henkilökohtaisuuteen tai itsestä määräämiseen: Gayta häiritään kadulla, lentokoneessa ihmiset haluavat vaihtaa paikkaa, eikä monikaan suostu ajattelemaan maailmaa lihavan ihmisen näkökulmasta. 

Raiskaustrauma ja sitä seurannut lihavuus ovat johtaneet tunne-elämään, joka vaikeuttaa Gayn elämää. Rikkonainen tausta on romahduttanut Gayn itsetunnon, eikä hän uskalla toivoa ihmisiltä hyvää. Ihmissuhteitaan Gay kuvaa pääsääntöisesti huonoiksi ja epäonnistuneiksi: hän seurustelee sellaisten ihmisten kanssa, jotka jatkavat hänen mollaamistaan. Hyväksytyksi tulemisen tarve on niin suuri, että melkein kenen tahansa seura kelpaa. Vaikka en paini samanlaisten ongelmien kanssa, tunnistan Gayn kokemuksissa palan itseäni. Traumaattiset, tuhoavat kokemukset johtavat usein siihen, ettei uusien ihmissuhteiden rakentaminen ole helppoa. On vaikea päästää irti ajatuksesta, että olisi huono, kelpaamaton ihminen, ja alkaa nähdä itsensä paremmassa, terveemmässä valossa.

Gayn teos on hyvin rakennettu: kokonaisuus on jäsentynyt, tarkkarajainen ja samalla mittava, laajasti kantaa ottava. Gayn englanti on sillä tavalla helppolukuista, että tekstiä on helppo ymmärtää ja samalla nautinnollista. Jonkinlainen toisteisuus, niin aiheiden kuin virkerakenteiden tasolla, kuitenkin häiritsi minua. Toisteisuuden voi kuitenkin nähdä myös osana ihmisen ajatteluprosessia: samat tunteet ja ajatuksethan meissä usein kiertävät, niin hankala niistä on päästä eroon.

Hunger tarjoaa lukijalleen joko samastumispintaa tai hienon oppimiskokemuksen. Olen itse kiitollinen Gayn kirjasta, sillä se auttaa minua ymmärtämään paremmin niitä läheisiäni, jotka ovat ylipainoisia. Nyt käsitän paremmin, miksi he puhuvat itsestään usein negatiivisesti, miksi hoikkien puhe heidän ulkonäöstään ei useinkaan ole sopivaa ja millaisilta monet fyysiset rasitukset voivat tuntua. Ymmärrän, millaiset monimutkaiset yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset käytänteet ja arvostukset vaikuttavat ylipainoisten elämään. 

Hunger on hieno feministinen teos. Se tekee selväksi yhteiskunnan asenteet ja ulkonäkövaatimukset: varsinkin naisten on oltava kontrolloituja. Kuvaavaa on, että pitkää ja lihavaa Gayta ollaan luultu mieheksi, eiväthän naisten kehot voi olla niin suuria ja kurittomia, joka puolelle rönsyileviä. Raiskauskertomuksena Hunger osoittaa, miten vaikeaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä on puhua ja toipua: uhri joutuu suojelemaan itseään välttääkseen flashbackit ja uudet hyväksikäyttötilanteet. 

Toisaalla: Omppu

torstai 3. elokuuta 2017

Autot aseena ja kirveet kädessä - mielenterveyspotilaat uutisotsikoissa

Helsingin raju ja traaginen yliajo herätti kansan keskustelemaan siitä, miten viattomiin ihmisiin kohdistuvat väkivallanteot voisi estää. Kun varmistui, ettei kyse ole terroriteosta vaan välinpitämättömästä liikennekäyttäytymisestä, tapahtunutta alettiin käsitellä mielenterveysnäkökulmasta. 

Olen viime päivinä ihmetellyt diskurssia, joka näyttää vallaneen useamman uutismedian. Savon Sanomissa (1.8.2017) julkaistiin uutinen, joka on otsikoitu seuraavasti: Psyykkisesti sairaat voivat käyttää autoa aseena - "ajokykyä pitäisi arvioida aseenkantoluvan tavoin". Helsingin Sanomat taas nostaa tänään esiin artikkelin, jonka otsakkeessa painotetaan sitä, miten äiti joutuu etsimään (mielenterveysongelmaista) kirveen kanssa liikkuvaa poikaansa. Nostan aiheen blogissani esiin, koska minua henkilökohtaisesti loukkaa tapa, jolla mielenterveydestä tällä hetkellä puhutaan. Olen itse kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta, ja tunnen monia, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Arkipäivän vaikeuksista huolimatta minulle ei tulisi missään tilanteessa mieleeni yhdistää näitä tavallisia, mukavia ihmisiä väkivaltaisiin, välinpitämättömiin tekoihin. 

Maailmalla tapahtuvat terroristiset ja muut väkivaltaiset teot ovat selvästi herättäneet huolen siitä, miten ihmiskunta jaksaa. On silti yllättävää ja aika lyhytnäköistäkin nostaa otsikoihin nimenomaan mielenterveysongelmat silloin, kun puhutaan ennen kaikkea väkivaltaisesta käyttäytymisestä. En epäile lainkaan sitä, etteikö jokainen väkivaltaa käyttävä kärsisi jonkinasteisesta tunne-elämän häiriöstä, mutta se, että psyykkisesti sairaat - siis koko joukko ihmisiä, joilla sattuu olemaan mielenterveydellinen sairaus - lähtisi tietoisesti liikenteeseen surmaamaan ihmisiä, tuntuu liioittelulta. 

Mielenterveyttä on toki tärkeä käsitellä silloin, kun mietitään, miten väkivallanteot voidaan estää. On kuitenkin eri asia pohtia väkivallan taustalla olevia tekijöitä kuin leimata mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset väkivaltaisiksi. Ei ole merkityksetöntä, todetaanko uutisessa, että rikoksen tehnyt on kärsinyt mielenterveysongelmista (joihin ei ole kenties saanut riittävää apua), vai pohditaanko yleisesti, että mielenterveyspotilaat, esimerkiksi skitsofreenikot tai masentuneet, saattavat hiipparoida ulkona ahtalot käsissään. 

Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt ja mitä useampiin ihmisiin tutustunut, sitä selvemmäksi on käynyt se, että harvat ihmiset säästyvät mielenterveysongelmilta. Ihan tavalliset ihmiset, joista sairautta ei ulospäin näy, kärsivät eriasteisista ja erityyppisistä sairauksista. Mielenterveysongelmat eivät näyttäydy ainoastaan väkivaltaisena käytöksenä - ja jos näyttäytyykin, sairaat kohdistavat sen itseensä. Olin kuvitellut, että väkivaltaisen hullun diskurssi olisi historiaa, mutta kuten viime päivien uutisointi osoittaa, näin ei ole. 

Sekä Savon Sanomissa että Hesarissa on hyvä pyrkimys nostaa esille se, että mielenterveyspalveluita on tehostettava. Mielenterveyspotilaan omaisena eläminen ei ole helppoa, ja vaikeudet kasaantuvat taatusti, jos sairastuneen käytös on väkivaltaista ja tuhoavaa. Uutisotsikoiden selaaminen ei kuitenkaan tee helpoksi työtä, jota useat mielenterveysjärjestöt tekevät - työtä, jonka tarkoituksena on vähentää mielenterveyspotilaiden leimaantumista. Mitä useammin mielenterveydestä puhutaan vain väkivaltatekojen yhteydessä, sitä useammin nämä kaksi asiaa linkittyvät toisiinsa. Mistään vedenpitävästä korrelaatiosta tuskin voidaan kuitenkaan puhua. 

Puhetavoilla on väliä: ne rakentavat maailmaamme ja ymmärrystämme. Siksi pidänkin tärkeänä Holly Bournen kaltaisia kirjoittajia, jotka nostavat esiin sen, että on ihan tavallista ja normaalia kärsiä mielenterveydenhäiriöistä. Nämä näkökulmat on nostettava esiin: kenen tahansa mieli voi sairastua, eikä kyse ole aina maailmanlopusta eikä varsinkaan väkivaltaongelmien alkamisesta. Harmittaa, että vielä nykyäänkin voi tällaisen kuvan saada.

Oletteko te kiinnittäneet huomiotanne siihen, miten mediassa puhutaan mielenterveydestä? Entä tuleeko mieleenne teoksia, jotka vähentävät mielenterveyshäiriöistä kärsiviin kohdistuvaa leimaa?



Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (feministin kesä 9)

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Gummerus 2017 (2016)
Suom. Kristiina Vaara
448 s. 
Pisteitä: 4/5
"En ollut ikinä suudellut ketään. Seitsemäntoista vuotta - eivätkä kenenkään huulet olleet painautuneet oiani vasten. Olin satakahdeksankymmentäsenttinen, pnapää, ja jokainen poika koulussa vaikutti olevan kiinnostunut ainoastaan kääpiönkokoisista wannabe-tankotanssijoista. Toivoin jatkuvasti,että pojat kasvaisivat ulos sitä, tai kasvaisivat minua kohti, tai ehkä se oli vain brittipoikien juttu....Mutta elämän säännöt olivat täysin samat, ei ollut väliä kummalla puolella Atlantin valtamerta oltiin. Kaikki hyvä fiilis Monty Python -sketsistämme pyyhkiytyi pois."

"Aaargh en haluu että tuo Amber-kirja loppuu ikinä!!!! varaa se kirjastosta ja äkkiä, se on sittenkin ihana", tekstasin pari tuntia sitten ystävälleni. Alkujaan ajatus romaanista, jossa tyttö matkustaa Jenkkeihin tapaamaan äitiä, joka ei osannut olla äiti, mutta päätyykin tutustumaan ihanaan poikaan, tuntui hieman kliseiseltä. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta tähän Bournen uusimpaan romaaniin - Mikä kaikki voi mennä pieleen? - sillä ihastuin Normaali-sarjan aloittajaan kovin. Uusimmassa osassa ääneen pääsee Amber, jonka elämää romaanissa seurataan.

Lyhyesti sanottuna Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo siis Amberista, joka lähtee viimein tapaamaan äitiään. Tämä on muuttanut Amerikkaan muutamaa vuotta aiemmin. Uuden perheen lisäksi Jenkeissä odottaa myös kesäleiri ja siellä uusia mukavia ihmisiä. Äitisuhde on kuitenkin Amberille pettymys: äidin tylyys on yhä läsnä, eikä toivottua lämmintä suhdetta tunnu syntyvän. 

Alkuasetelmat ovat tuttuja jokseenkin monesta nuortenkirjasta, mutta ilokseni Bourne kuitenkin käsittelee valitsemiaan teemoja suhteellisen syvällisesti. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin Evien pakko-oireista häiriötä, on Amberin elämän keskeisimpänä traumana vanhempien avioero ja sen aiheuttanut alkoholismi. Takaumamuistojen kautta romaanissa palataankin Amberin lapsuuteen, jossa hän sai jatkuvasti huomata, miten epäluotettava hänen äitinsä on. Isän uusioperhekään ei kuitenkaan tunnu luontevalta, ja Amber etsii Amerikasta kadotettua äiti-tytärsuhdetta. 

Toinen teoksen kannattelevista teemoista on se, ettei epävarmuus aina näy muille. Pituudestaan kärsinyt Amber on tottunut siihen, ettei häntä huomioida eikä hän ole poikien ihastuksenkohde - hän on vähän samanlainen epävarma teini, jollainen itsekin olin ja jollaisesta olisin halunut nuorempana lukea. Kun Amber tapaa leirillä ihanan Kylen, ei hän voi uskoa, että tämä suosittu poika voisi kiinnostua hänestä. Teoksen aiheen kuullessani sorruin samaan ja ajattelin, että ei taas tällaista ylempi herra nai alempiarvoisen tytön -tarinaa. Bourne kuitenkin osoittaa, että jos lukija erehtyy pitämään Kyleä ärsyttävänä prom king -poikana (tai fruittarina, kuten nuoruudessani sanottiin :D), hän sortuu seksismiin: hyvä ulkonäkö ei tee pojasta ärsyttävää, ylimielistä tai tyhmää.

Feminismi kulkee tässäkin osassa mukana kepeästi ja varsin sujuvasti. Se nousee puheenaiheeksi monessa keskustelussa sekä Amberin ja tämän englantilaisten ystävien että Amberin ja Kylen välillä. Keskeistä on, että Bournen romaanissa feministejä kuunnellaan - esimerkiksi Kyle ei esitä tyhmiä vitsejä tiukkapipoisuudesta vaan arvostaa sitä, miten intohimoisesti Amber tasa-arvotematiikkaan suhtautuu. Tietyillä ratkaisuillaan - kuten sillä, ettei romaanissa päädytä oitis sänkyyn - Bourne osoittaa, miten tasa-arvo ja feminismi parhaimmillaan arjessa näkyvät.

Bournen kuvaamassa feminismissä on kuitenkin yksi suuri heikkous. Normaali-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta kumpikaan ei ole pureutunut millään tavalla intersektionaaliseen feminismiin, joka huomioisi moninkertaisen, esimerkiksi sukupuoleen ja rotuun tai sukupuoleen ja luokkaan perustuvan syrjinnän. Vaikka Bourne ei mielestäni puutu hahmojen ihonväriin, asetelma henkii valkoihoiskeskeisyyttä. Mikä kaikki voi mennä pieleen? on upea kirja minunlaisilleni - länsimaalaisille, valkoisille naispuoleisille - feministeille, mutta sillä ei ole juurikaan annettavaa niille vähemmistöille, jotka eivät näihin etuoikeutettuihin luokkiin kuulu. Tätä voi pitää suurena heikkoutena, sillä Bournen esittämä feminismi kieltäytyy huomioimasta ne vähemmistöt, joilla ei ole valtaa vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa. Olen myös toistuvasti pettynyt siihen, ettei sarja ole tarjonnut homoseksuaalisia hahmoja, joita, heitäkään, ei esitetä kirjallisuudessa tarpeeksi monipuolisesti. Bournen teokset ovat hulvattomia, ihania ja poikkeuksellisia, mutta niistä huomaa, että ne on kirjoitettu etuoikeutetun nuoren näkökulmasta. Intersektionaalisuuden unohtaminen ei tunnu luonnolliselta selitykseltä, sillä romaanin päähenkilöt ovat muuten varsin tietoisia feministisistä suuntauksista, käsitteistä ja tapahtumista. Mielestäni rodun puuttumista ei voi selittää myöskään kulttuurisen omimisen pelolla, sillä luulisi, että Evie, Amber ja Lottie tutustuisivat väistämättä kerhossaan myös tähän uusimpaan feministiseen suuntaukseen. Toivoa sopii, että he ryhtyvät kolmannessa osassa puolustamaan tai ymmärtämään myös sellaisia ihmisryhmiä, joihin he eivät itse kuulu.

tiistai 1. elokuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo
Gummerus 2017
455 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Taatun turvallinen. 
Arvostelukappale.
Heinä-elokuiset hetket Kerten matkassa ovat nyt tulleet päätökseen. Paula Havasteen Lumen armo päättää Vihat-sarjan, jonka tapahtumat saavat sytykkeensä historiallisesta piispan surmasta. Romaanisarjan päähenkilö, vahva ja itsenäinen Kertte, pääsee viimeinkin takaisin koti-Suomeen ja valmistautuu kohtaamaan kotiväkensä. 

Lumen armo on matkaromaani, jossa Kertte kulkee Virosta Turkuun ja sieltä yhä edemmäs pohjoiseen. Teoksen tunnelma on tutun verkkainen: jännite muodostuu siitä, löytääkö Kertte kotiin ja ketä tutusta pirtistä enää löytyy. Miten Mimerka suhtautuu äitinsä paluuseen, ja onko Larri säilynyt hengissä? Sarjan viimeisin onkin täynnä kimurantteja ihmissuhteita: jokaiseen liittyy oma menetyksensä, pettymyksensä ja vihansa. 

Kerten vahva persoonallisuus tulee jälleen esille. Hänessä taistelevat muinaiskansan taikauskoisuus ja modernin naisen itsenäisyys. Kovapäisenä ja määrätietoisena hän käy läpi matkan, joka lienee aikalaisnaisilleen melkoinen poikkeus. Kerten kulkema matka onkin paitsi fyysinen karku elämän järkytyksistä, myös leikkaus Kerten henkiseen kasvuun, menneisyyden hyväksymiseen ja rauhan löytämiseen.

Olen Havasteelle kiitollinen siitä, että hän on tutustuttanut minut historiallisiin romaaneihin. Vihat-sarjan viimeistä lukiessani jo oikein odotin, millaisia loitsuja, taikauskoja ja arjen menetelmiä Havaste tällä kertaa romaaniinsa ripottelee. Koska taivaltaminen on entisaikaan ollut työlästä ja hidasta ja Havasteen kerronta viipyilee pitkäntuntuisessa matkassa, saavat arjen käytänteet varsin ison roolin romaanin kulussa. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna yksityiskohdat tuntuvat merkittäviltä, mutta tapahtumallisesti teos jää varsin niukaksi. Niistä dramaattisista tapahtumista, kuten hiippakunnan vihoista, jotka Kerten elämää painostavat, olisi voinut kehittyä jotakin vielä dramaattisempaa. 

Pitkin matkaa Havaste valmistelee lukijaansa siihen, että sarja on saanut päätöksensä. Jokseenkin leppoisan, muttei suruttoman, teoksen kiinnekohtana siintää koti, jonne Kerten on matka. En ole pitkään aikaan lukenut kokonaista sarjaa loppuun, ja tunnelma onkin jollain tavalla erityinen. Mielestäni Vihat-sarja saa arvoisensa päätöksen, joka jättää tarpeeksi arvuuttelemisen varaa. Erityisesti Mimerkan ja Usvan kohtalot jäävät juoksentelemaan mieleeni joksikin aikaa. Millaiseksi heidän elämänsä muodostuu?

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa luetut

Niin vain alkaa kesä kääntää suuntaansa - iltaisin on jo hämmentävän pimeää. Tuntuu kummalta, että kesä on noin vain hujahtanut ohitse, eihän lämpimiä päiviäkään ehtinyt olla kuin kourallinen. 

Tässä kuussa olen lueskellut paljon mutta lopettanut vain osan kirjoista; olen lukenut kaikenlaista pientä, lyhyttä, turvallista ja piristävää. Olen tutustunut moneen lapsuudensuosikkikirjaani, mutta toisaalta myös osallistunut naistenviikkoon. 

Heinäkuussa olen lukenut seuraavat teokset: 

Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (vahva lukusuositus!)
Kontula: Luokkalaki (tämäkin tärkeää asiaa, lukekaa!)
Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies
Tiina Molander: Yyhoo
Mäkelä, Puustinen & Ruoho: Sukupuolishow (kattava perusteos feministiseen mediatutkimukseen)
Pöyliö: Ihmisen veri (taas yksi humoristinen vanhuskuvaus)
Alcott: Pikku naisia (paluu lapsuuteen)
Karjalainen: Uppo-Nalle (sympaattista lohtulukemista)
Virtanen: Seljan tytöt (paluu nuoruuteen)
Janosch: Pieni Panama-kirja 
Aira Savisaari: Hemppa (lapsuuden rakas kirja, suosittelen pienokaisille!)
Kuratomi & Kakimoto: Otso-herran pato (jälleen kurkistus lapsuuteen)
Sarah Andersen: Big mushy happy lump (hihitystä)

Ihania lukukokemuksia on luvassa lisää. Kesken on niin Kytömäen Kivitasku, josta uhkaa tulla minulle tärkeä kirja, kuin Havasteen Lumen armo, joka päättää Vihat-sarjan. Syksymmälläkin on ilmestymässä niin monta kiinnostavan kuuloista kirjaa, etten oikein tiedä, miten päin olla, kun luettavaa taas kertyy niin paljon.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?

”Sitten isä työntää pippelinsä…”
”Joo”, Leopold sanoi, ”ihan niin kuin meidän isä. Hän työntää sen äidin tupsukkaan…”

”Sen oikea nimi on vagina”, opettaja huomautti. ”…ja ruiskuttaa siemenensä sitten äidin sisään.”

Kuten aiemmassa postauksessani kerroinkin, rakastin lapsena Janoschinen kertomuksia. Joskus mukaan oli sattunut teos Äiti, mistä lapset tulevat, jossa kirjailija kertoo varsin suorin sanankääntein ja vielä rehellisemmin kuvin, miten lapsia tehdään. 

En varsinaisesti ihmettele, että äitini häkeltyi, kun omatoiminen 4-vuotias lainaaja oli löytänyt lastenosastolta seksikirjan, lainannut sen, lukenut ja tullut kysymään, onko kirjassa kerrottu totta. Janosch kuvaa seksuaalista kanssakäymistä ensin hiirien, sitten kirsikoiden ja lopuksi ihmisten kautta. Tässä kirjassa ei olla peiton alla, vaan kaikki on näkyvissä!

Tarinan kehyskertomus on jokseenkin kehno: Tytteli-hiiri tapaa koulumatkallaan ihanan pojan, jota hänen alkaa tehdä mieli suudella, ja sitten jalat jo menevätkin alta. Koulupäivän teemana puolestaan on lisääntyminen. 

Vaikka Äiti, mistä lapset tulevat? on jokseenkin rehellinen kertomus seksistä ja siitä, miten sitä tehdään, on Janoschin kirjalla omat suuret puutteensa. Ensinnäkin kirja antaa olettaa, että seksiin hypätään noin vain: haluttava tyyppi vain tavataan, ja sitten ollaankin makaamassa nurmikolla. Toisekseen kirjassa mainitaan, että miesten tekee melkein aina mieli. Käsitys toistaa näkemystä siitä, että miehet ovat hyperseksuaalisia olentoja. Hiirilapsille on jopa kerrottu, että lapsen tekee mies. Tyttelin ihastus on suudellut montaa tyttöä, hänellä on maailmanmiehen otteet, ja hän kerskailee itsekin suorituksillaan ja saamillaan kehuilla. Ei kovin terve tapa puhua seksuaalisuudesta, väittäisin.

On kirjassa omat hyvät puolensakin. Myös Tytteli-hiiren tekee mieli suudelmaa, ja seksuaalisuus näyttäytyykin asiana, joka kuuluu sekä naisille että miehille. Äiti- ja isähiiren tekee mieli seksiä usein, ja he harrastavat sitä muutenkin kuin lapsia tehdäkseen. 

Janoschin kuvitus on varsin vapautunutta. Yhdessä kuvassa nainen ja mies seisovat vastakkain alasti; miehellä on erektio. Toisessa kuvassa esitetään doggie-tyyli, ja kolmannessa lapsia tehdään perinteisessä lähetyssaarnaajassa. Lisäksi näytetään, miten vauva kasvaa naisen kohdusta ja miten syntyvä vauva "tulee ulos äidin tupsukan reiästä eli vaginasta"

En ole oikein varma, miten tähän kirjaan tulisi suhtautua. Seksuaalisuutta ja seksiä käsitteleviä kirjoja on ehdottomasti oltava lapsille, mutta mielestäni näitä asioita pitää käsitellä aikuisten kanssa. Kuvat ja kerrottu voivat olla varsin hämmentäviä kokemuksia lapselle, joka törmää niihin ensikertaa. Jollain tavalla pitäisi painottaa sitäkin, että seksissä pitäisi olla kyse siitä, että molemmat haluavat seksiä. Janosch ei puutu siihen, että seksistä ja suukoista voi kieltäytyä, eikä hän esittele sitäkään, että maailmanmiesrakastaja saattaa olla varsin vahingollinen tyyppi. Positiivista kuitenkin on se, että seksi esitetään hauskana ja riemullisena asiana. Tämä kirja ei lastentekotouhua kauhistele.

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?
Otava 1996 (1992)
Suom. Marja Kyrö
50 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Huuuppps...

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lapsuuden nallesuosikki: Hemppa

Aira Savisaari & Pirkko Vainio (kuvat): Hemppa
Sanoma 1989
42 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Känkkymäntyräinen!
Olen viime päivinä lainannut alakuloon joitakin lapsuudenlempparikirjoja. Uppo-Nalle ilahdutti olemalla piristävämpi ja sympaattisempi kuin muistinkaan. Muitakin nallerakkauksia lapsuuteeni liittyy: esimerkiksi Otso-herran patoa tavattiin meillä ahkerasti. Kaikkein rakkain tarina on kuitenkin Hemppa; kun ryhdyimme sitä muistelemaan, muisti äitini juonen lähes kokonaan. Kirjaa on siis luettu! Minä puolestaan elämöin muuan huudahduksella, joka on painunut muistini syövereihin: voi lirupuro ja hapantatti!

Hemppa on kertomus nallekarhusta, siis Hempasta, joka on unohdettu saareen. Se herää sieltä likomärkänä, luulee olevansa kylpyhuoneessa ja ihmettelee, miten lehdet ja syksy ovat päässeet ammeeseen. Hauska, humoristinen ja vähän yllättäväkin aloitus johdattelee lukijan surullisempaan tapahtumaan, jossa Hemppa huomaa jääneensä kotimatkakyydistä. Kallea ei näy eikä kuulu, ja sekös tekee Hempan vihaiseksi: hän hokee yhtenään känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen

Pian Hemppa alkaa kuitenkin viihtyä luonnossa, ja niinpä sitä ei huvita enää lähteä kaupunkiin, kun Kalle perheineen viimein saapuu sitä etsimään. Kaiken lisäksi kissalelu Romppainen (mistä näitä nimiä tulee :D) on päässyt Kallen vaikutuiseksi unikaveriksi. Hemppa pyytää Romppaista kertomaan Kallelle, että nallen elämä on nyt saarella. 


Tapahtumat saavat päätöksensä, kun rantaan ajautuu suuri saavi ja sen sisällä tyttönalle, piano, kampauspöytä ja 38 paria kenkiä. Savirannan ja Vainion teoksessa korostuvat varsin perinteiset sukupuoliroolit, mutta on pakko sanoa, että kannen kenkäkauhistelu on aika hauska kuva. Samoin hihityttää se, kun Hemppa epäilee Elliä kenkäkauppiaaksi, kun tällä on niin monta paria kenkiä. Elli myös päättää, miten koti sisustetaan, ja niinpä Hemppaa viedään. Nallejen välisiä tunteita ei tarkemmin kuvata, mutta lukija ymmärtää kyllä helposti, että tosirakkaushan se on vastaan tullut. 


Olin äärimmäisen ilahtunut löydettyäni ja luettuani tämän kirjan vuosikymmenten jälkeen. Minusta Savisaaren kirjoittama ja Vainion kuvittama teos on lämminhenkinen ja hauska. Kirjan alussa on kartta, jossa nimetään keskeiset tapahtumapaikat - se on sopivan kiinnostava. Kuvitus, jota on runsaasti, on kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, ja Hempan tunteet on kuvattu taitavasti hauskoiksi ilmeiksi. Kirjassa pääsee myös seuraamaan 80-luvun tuulitakkimuotia. :D 

Jos Hempan tarina ei ole tuttu mutta eläinkertomukset viihdyttävät, suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän hassuun nalleen. Samalla lapset - ja aikuiset - oppivat hassuja tapoja purkaa kiukkuaan ja tunteitaan. Lirupuro ja hapantatti on fraasi, jota on meillä toiseltu pitkään kirjan lukemisen jälkeen.