Siirry pääsisältöön

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Harri Nykänen: Leijonakuningas
Crime Time 2013
231 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Nääh. Liian tuttua. 
"Muuten niin suvaitsevaisessa älymystössä hän herätti ihmeen rajua suuttumusta. Vaikka he hokivat, että mies oli iso vitsi, he eivät nauraneet vaan punoittivat vihasta. Heille hän ja hänen kansansuosionsa oli henkilökohtainen loukkaus. Minussa Aro ei ollut herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia eläessään, mutta kuollessaan hän kiinnosti minua. Minun oli pakko miettiä, mitä sellaista iso ja räävitön voimamies oli tehnyt, että se oli ajanut hänet törmäyskurssille paitsi yhteiskunnan, myös kuoleman kanssa."
 Mediasta tuttu voimamies löytyy kuolleena. Itsemurha? Komisario Kafka seikkailee.

Lennokkuus: Leijonakuningas on vauhdikas, vähän liiankin. Oikeastaan ihmettelen sitä, miksi olen joskus harrastanut dekkarikirjallisuutta enemmänkin, kun kaikki tuntuvat toistavan samaa. Plussaa Nykänen saa siitä, että rikoksella ei mässäillä, mutta juonikuvioista ei voi kiittää. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Uhri löytyy, ja heti saman tien mukaan tulee kuvioihin myös hänet tunteva kaveri. Valehtelu paljastuu heti, ja epärehellisillä kuulusteltavilla lisätään juonivaihtoehtoja. Rikoksen tutkinta alkaa, kunnes rikospaikka tuhoutuu onnettomuudessa. Salkkarimaisia juonikuvioita. Kaiken kruunaa se kliseinen tosiasia, että rikoksen uhri on sotkeutunut vähän kaikkeen: lähes jokainen epäilty on puuhaillut jotain ikävää Jukka Aron varalle, eikä kukaan vaikuta pitäneen Arosta. Suorastaan ärsyynnyin siitä, miten nopeasti epäiltyjä tuotiin lukijan silmien eteen, miten nopeasti heiltä paljastui kaikenlaista. Rikos ratkeaa asiaankuuluvasti vasta viimeisillä sivuilla, mutta sitä ennen ehtii tempautua mukaan niin moneen, että ainakin minä menin hahmoissakin jo sekaisin.

Juutalaisuus: Kafka-sarjan tekee omalaatuiseksi päähenkilön juutalaisuus. Valitettava tosiasia on, että kyseinen uskonto on tuttu lähes ainoastaan keskitysleirien kauheuksista; sen uskonoppeihin en ole perehtynyt sitten peruskoulun uskontotuntien. Eri uskontokuntaan kuuluva poliisi on minusta mielenkiintoinen valinta, ja juuri päähenkilön takia Kafka-sarja kiinnostaakin. Valinta herätti minussa kuitenkin paljon kysymyksiä: Osaako Nykänen kuvata toiseen uskontokuntaan kuuluvaa? Miksi Kafka on etääntynyt uskonnostaan - miksi hänet esitetään uskonnottomana uskonnollisena? Varsinkin jälkimmäistä pohdin paljon: Kafkalla on vakautuneisuus mutta samalla ei kuitenkaan ole. Vieraasta tehdään tuttua, turvallista, kun päähenkilö ei lopulta olekaan niin uskonnollinen. Juutalaisuus hahmottuu taustana ja erottavana piirteenä mutta ei mielestäni liity tarpeeksi selkeästi romaanin teemoihin tai Kafkan valintoihin. Petyin, koska odotin suurempaa yhteyttä.

Luettavuus: Nykänen nappaa pisteet luettavuudesta. Leijonakuningas on helppoa luettavaa, kieli on yksinkertaista, mutkatonta ja sujuvaa. Muutamia kömmähdyksiä mahtuu tietenkin sekaan, mutta enimmäkseen Leijonakuningas tarjoaa varsin turvallisen lukukokemuksen. Se noudattelee uskollisesti genrensä piirteitä, kieltä ja sanastoa myöten. Vähän kyllä ihmettelin, kun välillä Nykänen nappasi mukaan englantia, kai kovistellakseen alan sanastolla. 

Lipsahdukset: Muutamissa paikoissa jäin ihmettelemään kieltä ja sitä, miten Nykänen kuvaa sivullisia ja Kafkan suhtautumista näihin. Varsin kummalliselta vertaukselta tuntui tämä: Poliisin ja lähteen suhde oli herkkä kuin kahden neitsyen ensirakkaus. Leviävää tulipaloa katselevat ihmiset puolestaan seurasivat huolestuneina, leviääkö palo heidän rakkaaseen asuntoonsa (...). Minä koin lauseen jotenkin halventavaksi, samoin kuin sen, miten iäkkäämmät ihmiset alkoivat kertoa kilvan näkemyksiään, vaikka niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Pientä pelisilmää tuntui puuttuvan: kuka tahansa alkaisi selittää järkyttävän onnettomuuden tapahtumia, puhumattakaan tulipaloon liittyvästä huolestuneisuudesta! Olen tarkka kielen suhteen, pidän selkeästä tai tahallaan moniselitteisestä kielenkäytöstä, en vaikeatulkintaisuudesta. Kiinnitän huomiota myös siihen, jos pienetkin vihjeet viittaavat arvomaailmaan, jota en itse koe relevantiksi. Suorastaan vastenmielisenä pidin sitä, miten Nykänen viittaa homoihin sadomasokismin harrastajina: oli viettänyt koko edellisen illan seksuaalivähemmistöjen keskustelupalstoilla ja verkkosivuilla. Kuten Oksanen ounasteli, häntä näytti kiinnostavan lähinnä sm-seksi. (--) Mutta monet ihmisten mielihalut olivat muutenkin käsityskykyni yläpuolella. Itse olin tavallisenharmaa hetero, enkä siksi kaivannutkaan naiselta mitään muuta kuin sitä tavallista.

Nimi: Yksi pienistä mutta suurista pettymyksistä oli kirjan nimi. Sen selitys ratkeaa jo alkusivuilla eikä oikein kuvaa koko romaanin teemaa. Intertekstuaaliset nimet ovat sinällään kivoja, mutta tässä yhteys jää laimeaksi, jopa teennäiseksi. Sitäkin harmittelen, ettei Nykänen tarjonnut minulle tarpeeksi koukuttavaa tarinaa.Toisaalta kaavamaisuudella on puolensa: tästä oli helppo aloittaa uusi dekkarikausi. Kaiken kaikkiaan Leijonakuningas on helppolukuinen, turvallinen kokonaisuus, mutta sen eri osaset tuottavat väkisin turhan yksinkertaisen kokonaisuuden. Tässä palapelissä oli samaan aikaan sekä liian paljon että liian vähän palasia. Olisin kaivannut hieman lisää taivaan sinisiä paloja ja ehkä vähän kaupunkipalasiakin.

Leijonakuninkaan ovat lukeneet myös ainakin Norkku ja Kirjabrunssin Pirjoliisa Lauren.

Kommentit