Pekka Kejonen: Kevätpäiväntasaus

Pekka Kejonen: Kevätpäiväntasaus

WSOY 2000

124 s.

Pisteitä: 2/5

Tunnelma: Hoh. Väsähdin nopeaan.

Runoja vanhuudesta, kaupungista, pohjoisesta. Suomalainen elämä, suomalaiset vuodenajat, talvi ja kevät, pimeys ja valo.

Vertailu: Vaelsin muutama päivä sitten kirjastossa hyvää luettavaa etsimässä. Runohyllylle päädyin vähän sattumalta, se oli sellainen spotaani päätös, nyt runoja. Sekä Slungan että Kejosen kokoelmat tarttuivat mukaan suunnittelematta. Slunga oli minulle hieno kokemus, mikä tuuri, että sellainen ajatuksia ja mielipiteitä nostattava teos sattui hyppysiini! Slungan lukeminen oli helppoa, oli helppo tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja. Kejosen kohdalla kävi jo alusta asti ilmi, etten ihan pääse mukaan. Runojen rytmiikka on sujuvaa ja eleetöntä, pidän lyhyistä runoista ja ajatuksista. Runojen teemoihin ja sanomiin en kuitenkaan onnistunut uppoamaan. Vanhuus tuntuu itselle niin kaukaiselta asialta, etten pystynyt samastumaan. Helsinkikään ei ole tuttu, intertekstuaalisuudet menivät ohitse.

Yhteiskunta: Minulle Kejosen runoteoksessa parasta on sen alku. Pidin kaupunkikuvauksesta, siitä, miten Kejonen kuvaa yhteiskunnan muutosta. Maalta muuttavat maallistavat kaupunkia, puolisot näkevät, pimeyden tulevan/kummassakin päässä Suomen. Muuttuvan Helsingin vastakohdaksi muodustuu pimeä pohjoinen, jossa pimeys ja synkkyys jakautuvat demokraattisesti kaikille. Pohjoisessa - siis Suomessa - eläminen vaatii hengittämistä: on vain oltava, siedettävä pimeys. Jonkinlaista tyypillistä suomalaista mielenmaisemaa Kejonen tässä teoksessaan kuvaa, synkkyyttä, pimeyttä, välillä tulevia valonpilkahduksia. Sellaista kai tämä elämä on - mutta onko kuva liiankin usein toistettu? Millaista olisi olla pirteä, aktiivinen suomalainen? 

Vuodenkierto: Vuodenkierto elämän vertauskuvana on jo vähän nähty. En oikein lämmennyt teoksen symboliikalle tai kielikuville. Runot eivät lässähdä tai tunnu turhan tavanomaisilta, mutta suuria tunteitakaan ei Kejonen minussa herättänyt. Joki vertauskuvana jäi minulle etäiseksi, vaikka se toistui runoissa usein. Elämänvirta? Virta kohti kuolemaa? Talven pimeyden ja kevään valoisuuden läpi Kejonen pohtii vanhenemista, sen raskautta, auringon myötä tulevia parempia, luottavaisempia hetkiä. Vanhuus yllättää, tuntuu raskaalta. Auringonvalon väheneminen ja talven tulo tuntuvat silti väsyttäviltä, jo aiemmin koetuilta selityksiltä. Olisin kaivannut teokseen jotain uutta.

Runoilijuus: Runoilijan työ kuultaa Kejosen runoista läpi. En ole metatekstin ystävä, ja köykäiseltä tuntuivatkin viitteet runoihin, runoilijan työhön. Vanhenet nopeammin kuin runosi -tyyppiset säkeet eivät minuun uponneet. Kirjoittamisesta kirjoittaminen - no, kyllähän sen tietenkin ymmärtää, aihe on kirjoittajalle tuttu ja läheinen, tärkeä. Minusta tällaisissa teksteissä kompastutaan kuitenkin usein joko latteuksiin tai kielikuviin, jotka eivät lukijalle aukene. Toisaalta mielessäni välähti, että ehkä runoudesta runoilemiselle on syynsä: runouteen ja sen luomiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Kejosen runoteos paistaa valkeuttaan, luulin sitä uudeksi, vaikka se on jo viidentoista vuoden takaa. Miksi runous aina unohtuu, itseltänikin?