Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin
Bazar (2010/1995)
265 s.
Pisteitä: 3/5

"Hän kiskoi Vickyn vuoteesta, raahasi parkuvan tytön huoneen poikki, tyrkkäsi hänet komeroon ja läimäytti oven kiinni. Samalla äänensävyllä, jota oli kuullut kuningattaren käyttävän monta kertaa, hän sanoi: "Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, Vicky." Päättäväisesti hän kiersi kultaista avainta lukossa."

Prinsessa, haavemaailma, haavemaailman toteutuminen ja romuttuminen. Itsensä etsimistä, elämäntaitoa perinteiseen opaskirjahenkeen.

Intertekstuaalisuus: Tartun suhteellisen harvoin kirjoihin, jotka jo ensisilmäyksellä vaikuttavat olevan muunnelmia jostakin toisesta tunnetusta teoksesta. Olen jotenkin ujo sellaisten romaanien suhteen: entä jos en ymmärräkään kaikkia hienoja viittauksia ja symboleita, entä jos en edes tunne alkuperäistekstiä? Viime aikoina Prinsessa Ruusunen -muunnelmat (alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen kuittaan tällä teoksella lukuhaasteen kohdan 17 - kohta 5 kuittaantukoot myöhemmin) ovat suorastaan piinanneet minua: ensin matkaani tarttui Anne Ricen versio Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan, joka sittemmin paljastui niin eroottiseksi, etten kehdannut sitä julkisilla paikoilla lukea. Prinsessa joka uskoi satuihin puolestaan lähestyy alkuperäiskertomusta parisuhdekuvaelmana, kertoen, millaista prinssin ja prinsessan elämä onkaan. Intertekstuaalisuus tulee eniten esiin lauserakenteina, sanavalintoina: ne kaikki muistuttavat sadun prototyyppiä, noudattelevat genrekaavaa. Grad on tyylissään onnistunut, tunnelma on suorastaan lapsenomainen, kieli helposti lähestyttävää, tarinalliset palaset tuttuja. Intertekstuaalisuus on oiva keino haastaa lukija - ja siitähän minä pidän - lukija saa hakea tuttuudesta ja näennäisestä kepeydestä omat syvemmät merkityksensä.

Kulissit: Romaanin lähtökohta on hyvä, prinsessaelämä sopii hyvin kuvaamaan elämän kulisseja, ulospäin annettua kuvaa, sitä, miltä elämän kuuluisi näyttää. Prinsessa on haihattelija, unelmoija, elää satumaailmassaan, sopii siten täydelliseltä vaikuttavaan elämäänsä. Prinsessaelämän hienous rikkoontuu heti alkuunsa - eihän elämä kulje niin kuin sen kuvittelisi kulkevan - sinisilmäisen, haavemaailmassa elävän tyttösen taustalta löytyy hylkäämiskokemuksia, kurinalaisuutta, tunteiden kätkemistä. 

Järki ja tunteet: Gradin romaanin yksi kiinnostavimpia piirteitä on järjen ja tunteiden, Victorian ja Vickyn, välinen suhde. Vicky tuo kirjaan särmää, luonnetta, herkkyyttäkin. Victoria on prinsessan julkinen puoli, hyväkäytöksinen, kuuliainen, järkeilevä, ratkaisukeskeinen; Vicky on se todellinen minä, ne todelliset tunteet, jotka kurjuuksien keskellä usein työnnetään piiloon, kaappiin. Grad käyttää romaanissaan kauniita ja kiinnostavia elementtejä kuvaamaan sitä, miten todelliset tunteet ja ajatukset usein kielletään, syrjäytetään, potkitaan pois. On helpompaa uskoa haaveisiin kuin kohdata todellisuus, menettää ne asiat, joista on aina haaveillut. Kauniit elementit eivät kuitenkaan aina toimi, ne toistavat itseään, tuntuvat kuluneilta. Teos olisi kaivannut hieman tuoreutta, raikkautta. Satumuunnelma yksistään ei toimi, vaan lukija kaipaa yllätyksiä.

Dialogi: Dialogilla on vahva osuus Gradin teoksessa. Kuvauksiin pysähdytään vain hetkiksi: romaani rakentuu pitkälti keskustelujen varaan. Victorian ja Vickyn väliset keskustelut ovat niitä kiinnostavimpia, hieman outoina pidin kaikkia niitä opastajia (velhoja, delfiinejä) , joita prinsessan elämään ilmestyy. Oppaat neuvovat, asettavat Victorialle elämänohjeita, kehottavat etsimään totuutta. Victoria vastustelee, yrittää omaksua. Dialogien keskeinen sanoma lienee, että elämä on vuoropuhelua: ratkaisujen löytäminen vaatii kyseenalaistamista, kokeilemista, itsensä kuuntelmista. On käytävä keskusteluja itsensä kanssa, jotta voi toimia toisin kuin aiemmin: on vakuutettava oma sisäinen Vicky siitä, että on muutoksen aika. Ehkä vielä tärkeämpää on oppia rakastamaan omaa sisäistä Vickyään, hyväksymään se, hyväksymään se, mikä on, ja se, mitä on.

Paasaus: Jos kaipaan elämänviisauksia, runollista kieltä, palaan yleensä Paolo Coelhon pariin. Hänen kirjoistaan olen löytänyt viisautta ilman, että se kuulostaa väkisin kirjoitetulta, kliseitä toistavalta paasaukselta. Samaa olisin toivonut Gradilta, koska romaanin rakenne oli toimiva (ihastuin muuten erityisesti lukujen nimiin). Alun alkaen pidin tästä kirjasta paljon, ajattelin suuria pisteitä: sitten vähä vähältä kirja alkoi toistaa itseään, toistaa sitä, mitä elämäntaito-oppaissa aina sanotaan, tai ehkä pikemminkin naisten lehdissä: Vain sinä itse voit auttaa itseäsi; elämässä on kyse sen oivaltamisesta, mistä elämässä on kyse; se, mikä on oikea polku yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle; ne, joita kannat sydämessäsi, ovat aina lähellä. Varsinkin Pyhä Kirjakäärö sortuu latteuksiin, julistamiseen, paasaamiseen. Mitä pidemälle kirja etenee, sitä useammin lukija kyllästyy. *ei-niin-kovin-kainoja huokauksia* Ihanko todella jokainen päivä on täydellinen luumu, joka odottaa poimimista?