 |
| Lisa Genova: Edelleen Alice WSOY (2010) 284 s. Pisteitä: 5/5 |
"Minun eiliseni alkavat kadota, ja huomiseni ovat epävarmoja, mitä varten minä sitten elän? Elän jokaista päivää varten. Elän hetkessä. Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pidin tämän puheen. Mutta vaikka unohdankin sen jonakin huomispäivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä."
Riipaisu: Hyvä kirja koskettaa. Tämän kirjan asetelma oli alusta asti sydäntäsärkevä, riipaiseva, niin kuin on sairauskin, alzheimer. Miten viiltääkään tietää, että kaikki on menetetty, entinen ei palaa, että tulevaisuus tuo eteen lisää kipua, lisää huonoja hetkiä, huonoja päiviä. Edelleen Alice muistuttaa minua Conny Palmkvistin romaanista Hej då, allihopa (suomeksi En päästä sinua), joka kipeydessään oli viime vuoden parhaita lukuhetkiä. Mieleen tuli myös Kuipersin Terveisin äiti: nämä sairastumisesta kertovat teokset koskettavat aina jotenkin syvälle.
Omakohtaisuus: Omalla kohdallani Edelleen Alicen merkittävyyttä lisäsivät omakohtaiset kokemukset, viime kesänä menehtynyt mummo, alzheimerpotilas, mummo, jonka muistan lähinnä niiltä ajoilta, jolloin sairaus oli jo puhjennut, jolloin se vaikutti häneen. Edelleen Alice herätti kaipauksen, ikävän, ja voi olla, etten olisi pitänyt kirjasta niin paljon, jos en olisi nähnyt mummon sairastumista, heikkenemistä, hiipumista. Kirja ei varmaankaan ollut kaikilta osin uskottava, eikä se ollut kielellisesti loistokas. Se kuitenkin herätti tunteen, se vastasi kaipuuseen, antoi lohtua. Se nosti mieleeni muistoja mummostani, siitä, miten hän kaipasi hoitokodista omaan kotiin, miten hän ei tunnistanut kaikkia lapsiaan, miten hän teeskenteli muistavansa ja ymmärtävänsä ja miten hän lyhyiden hetkien ajan muistutti sitä joka hän oli ollut, joka hän oli. Omat muistoni yhdistyivät teoksen teemoihin, toivat minulle tärkeitä ajatuksia, tärkeitä huomioita. Edelleen Alice muistutti asioista, joista pitäisi olla kiitollinen; se muistutti asioista, jotka jokaisen pitäisi osata ottaa huomioon.
Ihmisarvo: Vaikka kaikki on menetetty, kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty. Edelleen Alice on puheenvuoro sairastuneiden puolesta,muistutus ihmisarvosta, ihmisyydestä, sen olemassaolosta. Miten usein sairaus sotketaan ihmiseen, vaikka sairaus vain sotkee ihmisen, tai ihmistä, ei suinkaan ole koko ihminen, ihmisyys. Vaikka aivosolut tuhoutuvat, vaikka menneisyys ja tulevaisuus hämärtyvät, jokainen ihminen on ihminen loppuun saakka. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa ihminen, arvostettu, kunnioitettu. On saatava säilyttää vapaus, saatava säilyttää usko elämään, usko rakkauteen. On sairaus, mutta on myös elämä. Alun lainauksen viimeinen virke on toistamisen arvoinen: Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä. Tähän virkkeeseen tiivistyy jotakin hyvin olennaista, hyvin kaunista. Vaikka emme enää ymmärtäisi mitään, vaikka emme muistaisi, vaikka emme olisi läsnä, olemme silti ihmisiä, olemme arvokkaita, meillä on ollut itsenäinen tahto, meillä on ollut hyvä elämä. Meitä on kohdeltava loppuun asti ihmisinä, arvokkaina - ja ennen kaikkea, meidän on kohdeltava toisia loppuun saakka siten.
Kohtaaminen: Ihmisarvon tulisi säilyä suhteessa toisiin ihmisiin. Mihin kadotamme kunnioituksen niihin kanssaeläjiin, jotka eivät muista, eivät pysty toimimaan, eivät tee asioita niin kuin me teemme? Ihmiskunta on julma erilaisuudelle, ja vaikka pelko on ymmärrettävää, pelolle antautuminen ei ole. Miksi emme opettele kohtamaan meille vaikeita asioita, miksi emme opettele toimimaan niiden ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat meissä hämmennystä? Miksi emme näe toisen ihmisarvoa? Miksi kohtelemme toisiamme niin kuin Alicea kohdellaan, miksi jätämme yksinäiset yksin?
"He olivat hänelle kohteliaan ystävällisiä häneen törmätessään, mutta he eivät törmänneet häneen kovin usein. Se johtui ennen kaikkea heidän kiireisistä aikatauluistaan ja Alicen nyt aika tyhjästä aikataulusta. Mutta aivan merkityksetön syy ei ollut sekään, että he eivät halunneet. Hänet kohdatessaan he kohtasivat hänen henkisen haurautensa ja sen väistämättömän ajatuksen, että silmänräpäyksessä se voisi tapahtua heille. Oli pelottavaa kohdata hänet. Siksi he eivät enimmäkseen kodanneet, paitsi kokouksissa ja seminaareissa."
Identiteetti: Alzheimer on julma sairaus, se vie meiltä sen, mikä tekee meistä meidät, mikä tekee ihmisen, mikä tekee kokonaisuuden. Ihmisen persoonallisuus muuttuu, identiteetti särkyy, hajoaa, rakentuu uudenlaiseksi, unohtuu. Edelleen Alice puhuu identiteetin tärkeydestä, itsetunnon ja minäkuvan tärkeydestä, siitä, miten kaikki henkiset prosessit ja tapahtumat luovat meidät, rakentavat meitä. Alicen kognitiopsykologian tietämys luo vahvan kontrastin sille, miten tiedot vähitellen hiipuvat. Ammattiura katoaa, ja Alice tiedostaa sen: Kuka hän oli, jos hän ei ollut Harvardin psykologian professori? Toisaalta kirja muistuttaa, että menneisyys ja historia säilyvät, entinen identiteetti on yhä olemassa, se on ollut ja siten hyvin arvokas.
Tietoisuus: Alzheimer-potilaan sielunmaisemaan ei pääse. On vaikea ymmärtää sellaista, mikä ei ole nähtävissä mutta kuitenkin on: on vaikea ymmärtää sitä, miten toinen muuttuu, miksi toinen muuttuu. Oli vaikea ymmärtää, mitä mummoni mielessä liikkui, mitä hän ajatteli, miten hän maailman koki. Usein epäilin, ettei hän enää kokenut maailmaa vaan vain yksittäisiä hetkiä, havaintoja. Tiesikö mummoni koskaan sairastavansa alzheimeria? Pystyiköhän käsittämään sen, ymmärtämään sitä? Pystyikö hän koskaan hyväksymään itseään, tunnistamaan itseään? Edelleen Alice antaa itsetietoisuudesta hyvin positiivisen kuvan, Alice tarkkailee itseään, huomaa muutokset. Huomasinko mummoni niitä koskaan? Tunnistiko hän itse hyvät hetkensä, erottiko hän huonot hyvistä? Edelleen Alice on kaunis sukellus muistisairaan maailmaan, se on armottomuudessaan lohdullinen kertomus taudin etenemisestä, itsenäisytdestä, vapauden ja arvostuksen tarpeesta. Päästäänkö teoksessa - tai elämässä ylipäätään - kuitenkaan koskaan oikeasti sairastuneen sisälle? Voiko alzheimeria ymmärtää? Teos jättää jälkeensä kymmeniä kysymyksiä, riipaisevia sellaisia. Se jättää jälkeensä haikeuden, mutta se jättää myös uskon siihen, että elämä on ollut hyvä:
"Sitä paitsi hänestä oli hyvä pitää perhoset mielessä. Hän muisti miten hän oli kuuden tai seitsemän vanhana itkenyt pihan perhosten kohtaloa saatuaan tietää että ne elivät vain muutamia päiviä. Äiti oli lohduttanut häntä ja sanonut ettei hänen ollut syytä surra perhosia, että vaikka niiden elämä oli lyhyt, ei sen tarvinnut olla surullinen. Heidän katsellessaan, miten ne lentelivät lämpimässä auringonpaisteessa puutarhan päivänkakkaroiden keskellä, äiti oli sanonut hänelle: Katso, niillä on kaunis elämä. Sen Alice muisti mielellään."
Kommentit
Lähetä kommentti