perjantai 18. elokuuta 2017

Kiuru & Strömberg-Jakka (toim.): Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä (feministin kesä 11)

Hanna Kiuru & Minna Strömberg-Jakka (toim.): 
Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä
Unipress 2017
303 s. 
Pisteitä: 4/5
Arvostelukappale.
Hanna Kiurun ja Minna Strömberg-Jakan toimittama tutkimusartikkelikokoelma Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä puuttuu aiheeseen, josta usein vaietaan: miten ihmiset saavat toteuttaa seksuaalisuuttaan tiloissa, joissa yksilön oikeuksia on tarpeen jollakin tavalla rajata. Suljetuista yhteisöistä mainitaan esimerkiksi vankilat, nuorisokodit, uskonnolliset yhteisöt ja päihdetukikeskukset. Seksuaalisuutta lähestytään sallitun ja kielletyn näkökulmasta, siis siitä, millä tavalla seksuaalisuutta saa tehdä näkyväksi tai miten se tabuistetaan.

Artikkelikokoelman tavoitteena on murtaa seksuaalisuuden tabuihin liittyviä rajoja, ja siinä se eittämättä onnistuu. Esimerkiksi oikeuspsykiatristen potilaiden ja vankien seksuaalisuutta käsittelevät artikkelit ohjaavat lukijan kysymyksiin, joita tulee harvoin pohtineeksi. Tuntuu tärkeältä, että seksuaalisuutta valvotaan olosuhteissa, joissa toisella on mahdollisuus käyttää valtaa toiseen, mutta toisaalta, kuten artikkeleissa muistutetaan, vankien ihmisyyttä ja seksuaalisuutta ei saa unohtaa. Rikoksilla on seuraamuksensa, mutta missä määrin yksityisyyden totaalinen menettäminen on oikeudenmukaista? Miten toteuttaa parisuhdetta, kun tapaamisia valvotaan tai niitä sallitaan vain harvakseltaan? 

Harri Moisio kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten seksuaalisuutta valvotaan nuorisokodin arjessa. Kuten teoksen muissakin artikkeleissa, paljastuu myös tässä tekstissä se, että toisten turvaaminen rajaa usein toisten mahdollisuuksia. Nuoria, joille rajat ja kunnioitus eivät välttämättä ole itsestäänselviä asioita, täytyy jollakin tavalla seurata, ja niinpä seurustelusuhteet ovat yleensä kiellettyjä. Taaskin keikutaan eettisellä vaakalaudalla. Artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että nuorten kanssa keskustellaan seksuaalisuudesta ja heitä kasvatetaan kohti tervettä seksuaalisuutta. Ongelmallisena pidän vain sitä Moision mainitsemaa käytännettä, että raskausriskistä puhutaan erityisesti tyttöjen kanssa keskustellessa. Noin yleisesti ottaen ajattelen, että raskaudesta ja lapsen saamisesta pitää puhua myös poikien kanssa - jos miehen vastuusta ei puhuta, ei ihme, mikäli nuoret miehet eivät sitä itse kanna. Raskaus ei koskea ainoastaan naisen kehoa vaan yhdistää lapsen vanhempia.

Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä nostaa kattavasti esiin erilaisia ryhmiä, joiden seksuaalisuutta ei tunnisteta tai joille seksuaalisuutta ei sallita. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuudesta lukisin mielelläni lisääkin - myytti vammaisten sukupuolettomuudesta ja seksuaalisuudettomuudesta tulee murtaa. Rakenteellisesti teos olisi voinut kaivata pientä hiontaa, tai ainakin artikkeleita olisi voinut yhdistellä toisin: esimerkiksi vankeus- ja oikeusartikkelit olisin lukenut mieluiten yhtä soittoa, samoin päihdeartikkelit linkittyivät toisiinsa.

Artikkelikokoelmaa lukiessa on syytä muistaa, että kyse on tutkimusartikkeleista, jotka vaativat lukijaltaan jonkin verran tieteellisen tekstin lukutaitoa. Yleistajuistetulle teoksellekin olisi varmasti käyttöä. Tästä kokoelmasta saa kuitenkin runsaasti tietoa seksuaalisuuden tabuista ja puhetavoista, joten kannattaa harkita teoksen lukemista, mikäli kohtaa arjessaan tai työssään seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

perjantai 11. elokuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on tullut minulle monella tavalla tutuksi. Ensimmäinen Härkös-muistoni liittyy, kuten niin monella muullakin, yläkouluun, jossa luettiin Häräntappoase. Sen jälkeen olen tutustunut Härkösen teoksiin satunnaisesti, blogissani olen kirjoittanut vain Loppuunkäsitellystä. Lämpimin muistoni liittyy kuitenkin ensimmäiseen opettajavuoteeni, jolloin suosittelin eräälle oppilaalleni erästä Härkösen teosta. Suosittelu oli onnistunut - oppilas innostui lukemisesta ja suunnitteli lainaavansa lisää Härkösen teoksia! Tämä on yksi äikänopehistoriani tähtihetkistä.

Loppuunkäsitellyn lailla myös Härkösen uutuus, Valomerkki, tarttuu mielenterveystematiikkaan. Romaanin päähenkilö on Anita, masentunut keski-ikäinen kirjailija, joka puurtaa tulevan teoksensa parissa, vaikka mieli kutsuisi lepäämään peiton alle. Luovan työn tuska ja masennuksen voimattomuus kietoutuvat yhteen ja vaikeuttavat Anitan elämää. Romaanin aluksi Anita ilmoittaa haluavansa kuolla: Valomerkki käsittelee ihmisen oikeutta päättää elämänsä.

Vaikka Valomerkkiä ei markkinoida omaelämäkerrallisena teoksena, on romaani silti jollakin tavalla täynnä henkilökohtaisuutta. Härkönen ei viljene yksityiskohtia mutta kuvaa uskottavasti ne asiat, joilla on romaanin juonen kannalta merkitystä. Kirjailijan arkea Härkönen kuvaa kiinnostavasti, vaikka kirjailijuuskirjat eivät silti irrota minulta liiemmin pisteitä.

Valomerkki on pitkälti ihmissuhderomaani. Anitan masennus kietoutuu moniin ihmisiin: Sairaus väsyttää parisuhdetta, vaikka Sakke onkin ihana, rakastava ja kärsivällinen. Monena vaikeana hetkenä Anita pohtii, miksi hän oikeastaan kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä kustannustoimittaja Riston kanssa; ihmissuhteen päättyminen markkeeraa pistettä, jolloin Anita ymmärtää, että hänen elämässään on liikaa kuluttavia tekijöitä. Siinä missä ystävä Vellu suojelee Anitaa ja auttaa tätä jaksamaan, on toinen ystävä Iiro manipuloiva, rasittava, valtaa käyttävä ihminen. Ei ole vaikea arvata, millaiset tekijät ovat tuottaneet tai ylläpitäneet päähenkilön masennusta. 

Härkönen tuo romaanissaan esille monia kliseitä, joita masentunut kuulee: nosta pää pystyyn, älä välitä, kyllä se siitä ohi menee. Kliseiden kautta korostuu se, ettei masennus näyttäydy sellaisena kuin moni luulee sen näyttäytyvän. Anita käy työkekkereillä, tapaa ystäviään ja viettää aikaa miehensä kanssa mutta on silti masentunut. On varsin kummallista, että Helsingin Sanomien toimittajan mukaan nämä tekijät syövät Anitan masennuksen uskottavuuden - ilmeisesti olisi oltava totaalinen epäonnistunut surkimus, peiton alla makaava mytty ja todellisuudesta eristäytynyt ihminen, jotta masennuksesta voisi alkaa puhua. Usein eläminen onnistuu mutta siitä ei kykene nauttimaan. Minusta Anitan masennus on arkisen uskottavaa: väsymys, alakulo ja itsetuhoisuus heijastuvat mutta myös peittyvät arkeen. Ilahdun myös siitä, että Härkönen nostaa proosansa keskiöön 50-vuotiaan naisen: Anitan ikäiset kun usein vaimennetaan julkisuudesta.

Vaikka teoksen päähenkilö onkin uskottava ja Härkösen dialogi nasevaa, soljuvaa ja omaperäisen humoristista, on Valomerkki silti hieman väsyttävä. Minulle teos ei noussut missään vaiheessa suureksi kokemukseksi; olisin kai kaivannut enemmän raakaa kerrontaa, tunteissa vellomista ja traumojen avaamista. Valomerkki riipii pintaa monesta tärkeästä, syvällisestäkin aiheesta mutta ei vastaa kaikkia niitä odotuksia, joita mielenterveysaiheiseen kirjaan latasin. Toisaalta teos on ihastuttanut montaa muuta: Rakkaudesta kirjoihin -blogissa romaania kehutaan erityislaatuiseksi ja sen dialogia napakaksi, ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja paitsi ahmaisi kirjan, myös viihtyi ja huvittui sen parissa. Opus eka -blogissa todetaan, että Härkönen onnistuu mielenterveyskriisien kuvaamissa mutta että kokonaisuus jää löyhäjuoniseksi.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 s.
Pisteitä: 3/5