sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nelli Hietala: Kielelillä puhumisen taito

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Aula & Co 2017
207 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nice!
Minä en koskaan puhunut rakkaudesta tai kärsimyksestä. En uskonut edes kokevani niitä. Ne olivat asteikkoni ulottumattomissa, akuisten kieltä, varattu sellaisille, jotka tiesivät ja tunsivat enemmän, joiden suuhun sopi monitäryinen tremulantti.

Nelli Hietalan uutuusromaani Kielillä puhumisen taito alkaa koskettavasti. Minäkertoja pohtii suhdettaan sanoihin ja kieleen, paljastaa r-vikasalaisuutensa ja tunnustaa lukijalle, miten merkittävässä osassa kieli hänen elämässään on. 

Hietalan romaanissa kieli ja äänteet ovat keskeisessä osassa. R-vika määrittää Saran, kertojan, minäkuvaa: hän kokee, ettei ole pystynyt toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa, koska ei kykene ääntämään suomea muiden tapaan. Tremulantti /r/ ei sorahda oikein suomeksi, mutta englanti sallii toisenlaisetkin äänteet. Aiemmin elämässään kertoja on paennut Irlantiin etsimään helpostusta, tutustunut ranskalaiseen kämppikseensä ja tehnyt road tripin. 

Kielillä puhumisen taidossa on erityisen kiehtovaa se, että se nostaa esiin ihmisen kieli-identiteetin ja pohtii ihmisen suhdetta kieleen, ääntämiseen ja puhumiseen. Se huomauttaa, että Suomessa on tietty hyväksytty tapa ääntää suomea; kieli puhujineen ei hyväksy haparoivia ärriä eikä ymmärrä äänteiden moninaisuutta. Sara uskoo löytävänsä kodin englannista, jota hän pystyy ääntämään kuten muutkin, mutta Irlantiin muutettua saa huomata, ettei toisen kielen omaksuminen olekaan niin yksiselitteisen helppoa. Vaikka kieli ja maa tarjoavat uuden alun, tilaisuuden olla jotakin muuta kuin se vialliseksi merkitty suomalainen Sara, on toisella kielellä vaikeampaa ilmaista itseään. Sävyjen erottaminen käy vaikeaksi, ja deskriptiivisyys katoaa puheesta. Uusi kieli ei tarjoakaan kaikkea sitä lohtua, jota Sara Irlannista hakee, vaan vaatii myös sopeutumista. Kiinnostava yksityiskohta Hietalan tyylissä on, että hän sekoittaa sujuvasti englantia ja suomea. Dialogit käydään englanniksi, mikä lisää autenttisuutta, mutta myös korostaa kielen merkitystä ja kielten moninaisuutta yksilön arjessa.

Kielikysymysten ohella Kielillä puhumisen taito on ihmissuhderomaani. Se kuvaa, miten Sara kiintyy ja ihastuu Celineen, kämppäkaveriinsa. Ranskankielisessä Celinessä on jotakin lohdullista, sillä tämän ääntäminen muistuttaa Saran omaa tapaa puhua. Celinen kanssa on mahdollista peittää ja kätkeä se, mikä Sara on Suomessa ja suomessa ollut. Hietala kuvaa koskettavasti ihmisen kaipuuta uuteen alkuun, mahdollisuuteen olla joku muu kuin se, joksi jokin negatiivinen piirre on hänet määrännyt.

Hietalan romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. Ajanjaksot, joissa kuvataan viisi vuotta sitten tapahtunutta, sijoittuvat Irlantiin ja jouluun, jona kertoja kiertää Irlantia Celinen, Elinan ja Williamin kanssa. Menneestä rakentuu juonipainotteinen seikkailukertomus, jota kertoja pohtii nykyhetkeen sijoittuvassa ajassa. Juuri nykyhetken pohdinnoista pidin eniten, siitä, miten minäkertoja analysoi elämäänsä ja kokemaansa, valotti lukijalle henkilökohtaisen elämänsä kielipolitiikkaa. Sara haluaa palata menneeseen ja tutustua Celineen uudelleen.

Vaikka Hietala kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti, en silti rakastunut tähän kirjaan. Rakenteellisesti kirja jäi minulle löysäksi ja ohueksi; yhtäkkiä, päättämättä alkanut matka ei tuntunut minusta kovin uskottavalta. Elina ja William hyppäävät mukaan tuosta vain, yhtäkkiä, ja vaikka sellainen sopiikiin nuoruuteen, tuntui ajomatka jollakin tavalla kypsymättömältä. Kun kertomus epäilemättä sijoittuu 2000-luvulle, ihmettelin sitäkin, mikseivät nuoret hyödyntäneet mobiilikarttoja tai navigaattoria. Someselailu ja Celinen jäljittäminen eivät nekään sujuneet odotetun luontevasti, ja loppuratkaisu oli minulle pettymys. 

Kielillä puhumisen taito näyttäytyi minulle jollakin tavalla keskeneräisenä. Sen sanoma on kaunis, ja kieli-identiteetin pohtiminen tuo jotakin uutta kaunokirjallisuuteen. Saran tausta tulee ilmi rivien välistä, mutta jäin kaipaamaan jotakin lisää. Olisin halunnut tutustua Saraan lisää, halunnut tietää, miten hän ajattelee muusta elämästä. Suhde Celineen jää sekin ohueksi, sillä ranskalaisen lumovoima tuntuu perustuvan ennen kaikkea tämän kauniiseen ulkonäköön. Korvaani särähtivät sellaiset ilmaukset, joissa viitattiin toisenlaisiin ulkomuotoihin: Sara esimerkiksi toivoo, että Celine olisi lihavampi, jotta häntä voisi suudella - ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä vähemmän epätäydellisen ja hoikkuus puolestaan mystifioisi ihmisen kauneuden ja täydellisyyden perikuvaksi. Myös se, että Sara olisi rakastanut Celineä, vaikka tämän jalat olisi amputoitu, oli myös minusta häiritsevä, jopa loukkaava vertaus - aivan kuin rakkautta pitäisi verrata ihmisen ulkoiseen olemukseen. Välittikö Sara Celinen sisimmästä? Keitä Sara ja Celine oikeastaan ovat? Näitä kysymyksiä jäin lukemisen jälkeen pohtimaan.

Koska Hietalan romaanin päähenkilö muuttaa toiseen maahan ja pohtii siellä uutta kielellistä identiteettiään, voin osallistua teoksella Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kepler62 ja heikkojen lukijoiden kirjalliset kokemukset

Timo Parvela, Björn Sortland & Pasi Pitkänen: 
Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu. 
WSOY 2015
121 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Räks! Nopeasti etenevä.
Peli, se oli jo ollut hänen hyppysissään. Hän oli koskenut sen kiiltävää pakettia ja tuntenut hetken voitonriemua, kunnes typerä vartija pilasi kaiken. SE peli. Kaikkien pelien peli. Maailman hienoin ja samalla vaikein tietokonepeli ikinä. Kepler62. Siitä puhuttiin kaikkialla, mutta siitä huolimatta sitä oli viakea saad akäsiinsä. Peliä ei voinut edes ladata netistä. Se pitä saada, löytää tai ostaa.

Helppolukuinen nuortenromaani dystooppisesta maailmasta, muuan pelistä ja kahdesta seikkalevasta pojasta.

Tulevana äidinkielen opettajana olen pyrkinyt tiedostumaan siitä, millaista nuortenkirjallisuutta Suomessa nykyään julkaistaan. Siinä missä ennen arkailin palata takaisin kirjaston nuortenosastolle, on ammattini nyt antanut minulle suojan tutkia 2010-luvun nuorisokirjallisuutta. Vuoden verran töitä tehtyäni tiedän, että nuorille suunnatuista kirjoista on oltava perillä. Oppijoita on innostettava lukemaan, ja olen turhautunut suosittelemaan koulukirjastojen 80- ja 90-luvuilla julkaistuja repaleisia klassikoita. 

Kepler62 tarttui mukaani, kun mietin, mitä voisin tarjota luettavaksi niille heikoille poikalukijoille, joiden motivoiminen on yksi ammattini haastavimmista tehtävistä. Tämä postaus osuu sopivasti Lukukeskuksen järjestämälle Lukuviikolle, jonka aikana kirjavinkataan muun muassa nuorille. Tätä teosta voi harkita vakavasti niille, joiden lukutaidossa on kehitettävää.

Kepler62-sarjan ensimmäinen osa on kevyt perehdytys tulevaan: pienoisromaani toimii eräänlaisena pilottina luvassa oleville tapahtumille. Kutsu kuljettaakin lukijansa kirjoittajien luomaan dystopiaan, jossa hallitus valvoo kansalaisia seurantalaittein. Kertomuksen päähenkilöitä, Aria ja tämän pikkuveljeä Jonia, kiehtoo konsolipeli, jonka läpäisemisestä on luvassa palkinto. Peli on kuitenkin osoittautunut mahdottoman vaativaksi, eikä sitä ole läpäisty. 

Romaanin alkuhetket tuovat mieleen Clinen Ready Player One -romaanin alun: niin dystooppisen maailman köyhyys kuin palkitseva pelikin yhdistävät romaaneja. Mieleeni juolahtikin, että näitä teoksia voisi olla kiinnostava vertailla; kenties tästä saa kehitettyä työhöni jotakin kiinnostavaa. Ongelma kuitenkin on se, että Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksessa dystopian kuvailuun ei juurikaan käytetä aikaa: miljöön maalailu jää pariksi sivulausesutaisuksi. Tulevaisuuden maailmaan ei saa kunnon otetta, eikä ensimmäinen osa paljasta mitään siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kokeneemmalle lukijalle Parvelen, Sortlandin ja Pitkäsen luoma maailma jää tyhjäksi ja yksiulotteiseksi, ja kuvausten minimaalisuus jää harmittamaan. 

Kuvausten vähyys on mielestäni ongelmallinen mutta myös kiinnostava kysymys. Vähän lukevia houkutellaan juonivetoisilla, pelinkaltaisilla teoksilla, joissa toiminta on keskeisessä osassa. Kun teoksen kohderyhmänä ovat selvästi pojat, luo romaani samalla käsitystä siitä, että poikien on oltava - tai he ovat - kiinnostuneita toiminnasta. Heikon lukijan kannalta toimintapainotteisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Action saattaa pitää mielenkiinnon yllä, mutta toisaalta mututuntumani sanoo, että heikot lukijat ovat juuri kuvausten tarpeessa: he tarvitsevat kuvailevaa, deskriptiivistä sanastoa, kokemuksia siitä, miten sanottua voidaan värittää. Ylenpalttista kuvailun ei tietenkään tarvitse olla, ja asian kääntöpuolena on vaikeaselkoisuus ja pitkäveteisyys: kuvailevat, paikallaan pysyvät kohtaukset ovat hankalia niille, joita lukeminen ei houkuttele. Helppolukuisuudessaan Kepler62:n avausosa on onnistunut. Myös tekstin sijoittelu toimii, ja kuvat tukevat tarinan rakentumista.

Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksesta on helppo päätellä, että se on suunnattu vähän lukeville pojille. Kepler62:n maailma on hyvin miehinen. Vaikka kenestäkään hahmosta ei muodostu kovinkaan syvää kuvaa - mikä on suuri miinus - jäävät naiset taustatoimijoiksi, jonkinlaisiksi apureiksi ja päähenkilöiden toiminnan mahdollistajiksi. Jo Kalle Veirton Ohutta hauskaa kirjaa lukiessani mietin, miksi pojille suunnatun jätkäkirjallisuuden on oltava niin maskuliinista - eiväthän sukupuolet elä toisistaan eristyneissä maailmoissa. Valitettavasti Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teos ei tarjoa muutosta siihen, että jätkäkirjallisuudessa päähenkilöinä ja toimijoina ovat pojat, että naiset jäävät sivurooleihin ja että teoksen tarjoamat ovat perinteisen maskuliinisia (pelaaminen, seikkailut, fyysisyys). Ari tosin itkee kerran, mutta tätä tunneryöppyä ei juuri avata. 

Helppolukuisena ja juonivetoisena teoksena Kutsu epäilemättä onnistuu tavoittamaan osan lukijoistaan. Teoksen rakenne on tarkkaan mietitty: se päättyy houkuttelevasti niin, että lukijan on siirryttävä seuraavaan osaan saadakseen tietää, miten tulevaisuuden maailma on rakentunut ja mitä Arin ja Jonin tehtäväksi tulee. Kokeneemmalle lukijalle tämä ensimmäinen osa näyttäytyy ensimmäisenä lukuna, jossa lukijaa johdatellaan teoksen tarinaan - kokonaisvaltaisesta tarinasta on tämän osan perusteella vaikea puhua, koska teoksen lukemaanhoukuttelutehtävä on niin ilmiselvä. 

Toisaalla: Katja pitää teosta lähes täydellisenä lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosalle, joka koukuttaa koko perheen, ja myös Niinan mukaan aikuisetkin voivat innostua teoksesta. Morren maailma -blogissa ääneen on päässyt nuori lukija, ja Adalmiina päätyi ostamaan teoksen, ettei vie kirjastonkirjaa lukevilta lapsukaisilta.